Terveiset Kutturasta: Kun Suomi putos puusta...

Mikko-Pekka Heikkinen:

Terveiset Kutturasta (2012)

Mökillä puunkaatohommien ohessa ehdin välillä lukemaankin, ja tämä valikoitui lukulistalta mukaan: oivallista tavaraa suoritettavaksi itärajan tuntumassa, kaukana kaupungin järjettömästä menosta. Nyky-Suomessa syttyvästä sisällissodasta kertova veijariromaani on täynnä toimintaa, satiiria ja vallan päätöntä menoa.

Suomi on jakautunut kahtia, kun Pohjois-Suomi on julistautunut itsenäiseksi. Etelä-Suomessa valtaa pitävät eivät tietenkään meinaa tällaista yksipuolista päätöstä sulattaa, joten sotahan siitä syttyy. Nyky-Suomessa vastakkain asetetaan harvaan asutettujen autiomaiden poromiehet, "potut", ja kaupunkilaiset elämästä erkaantuneet ajatushautojat, "citykanit". Talvisotaan vertautuvissa taisteluissa pohjoisen kamikazemoottorikelkkailijat ovat pohjoisen voittamaton ase, jota vastaan etelän itsetyytyväiset kenraalit ovat aivan öönä.

Kerronta etenee muutaman vuorotellen seurattavan näkökulmahenkilön matkassa. Alikersantti Jesse Purola on yliopistomies, kasvatustieteitä opiskellut keski-ikää lähestyvä helsinkiläinen, joka ihannoi sotaelokuvia ja mallailee Koskelan asetakkia harteilleen. Ikävä vaan, että napit eivät oikein tahdo löytää reikiään turkinpippureilla täytetyn mahakummun yli.

Toimittaja Aino Riski tekee freelancerina juttuja Keskisuomalaiseen. Hän saapastelee maihareissaan ja rastatukassaan suoraan saamelaisarmeijan leiriin, missä kaupunkilaisen kasvissyöjäfeministin näkemykset kohtaavat aivan uuden maailman ja ennen kaikkea aivan uuden miehen: Oulan.

Oula on Saamen vapautusrintaman päällikkö, poromies itsekin. Moottorikelkkasoturiarmeijan johtaja kehittää imagoaan tehokkaammin kuin mihin mikään markkinointifirma pystyisi: hän tarkoituksenmukaisesti esiintyy šamanistisena näkijänä, pelottomana lakeuksien jumalana. Mies tarun takana on aikamoinen tarinaniskijä.

Parin muunkin hahmon reppuselkään hypätään muutaman luvun verran. Toni Morottaja on hupparilla varustettu Kutturan gangsta, moottorikelkkailija vailla vertaa, ja siksi hänelle annetaankin anteeksi epäsaamelainen musamaku. Abdi Bahdoon on muuttanut nuorena Somaliasta Suomeen, Jesse Purolan opiskelukaveri ja nyt myös aseveli.

Heikkinen kynäilee varsin terävästi ja vetävästi. Sanat luiskahtelevat paikoilleen kuin ahvenet mato-onkeen. Toimintaa annostellaan lääkärin määräämissä annoksissa, eli juuri sopivasti, vaikka välillä sodan kulku tahtookin karata lukijan otteesta. No, sellainen tuntuu kuuluvan tositeeveestä vertaistaan hakevaan tyyliin.

Kerronta seuraa hahmoja välillä pään sisällä, välillä olkapäällä kököttäen, eikä varsinaisesti vedä rajoja menolleen tai selittele kulkuaan. Postmodernin romaanin tapaan mukaan sekoittuu välillä myös fiktiivisiä lehtiartikkeleita, Aino Riskin näppäimistöltä lauottuja, jotka valottavat sodan etenemistä yleisemmin. Ne ovatkin tarpeellisia, sillä muuten kokonaiskuva puuttuisi täysin.

Juonesta teosta ei voi kehua. Yllätyksellisyys puuttui. Heti ensimmäisessä luvussa paljastettiin sodan lopputulos, minkä jälkeen seuraava luku sijoittui kolme kuukautta aiempaan ajankohtaan, sodan alkuun. Loppu eteni vääjäämättömästi kohti alkupistettä kuin A-juna Leppävaarasta Helsinkiin.

Sodan tapahtumat jäivät välillä irtovitsien jalkoihin, eikä käänteentekeväksi muodostunut taistelukaan saanut draaman lakien mukaista huomiota osakseen (vaikka ehkä se osaltaan on merkki tämän sisällissodan järjettömyydestä). Kaatuneet aseveljet tuntuivat unohtuvan saman tien, jos heidän kaatumistaan edes huomattiin millään tapaa. Siinä mielessä teoksesta puuttui täysin sodan tunnelma. Taisteluita käytiin ja välillä sodittiin mediasotaa, mutta missään välissä en oikein päässyt mukaan sodan raakuuteen. Kaatuneiden lukumäärä lehtijutussa mainittuna ei tuo asiaa lähelle samaan tapaan kuin raastavasti kuvattu kuolema, kuten vaikka Lehdon kohtalo Tuntemattomassa sotilaassa, johon Terveiset Kutturasta moneen otteeseen viittaa (sekä kirjaan että elokuviin). Yhtään vastaavaa kohtaa ei teoksesta löydy. Tässäkin mielessä siis ollaan kuin tositeeveessä, jossa kukaan ei koskaan kuole, heidät vain äänestetään pois sarjasta. Vai voiko olla, että valkokangasväkivallan kyllästämät nykyihmiset eivät muka lainkaan hetkahtaisi oikean ihmisen kuolemasta?

Ihmetyttämään jäi hiukan sekin, miten ulkomaailma näytti kokonaan puuttuvan kirjasta. Eikö muu Eurooppa reagoi millään tapaa unionin jäsenvaltiossa käytävään sisällissotaan? Eikö YK tee mitään? Ainoat yhteydet ulkomaille olivat Pohjoisen Norjasta saama energia ja Tallinnaan tai Tukholmaan evakkoon paenneet eteläsuomalaiset.

Miinusta tulee myös ainoan hahmoksi muovautuneen naisen unohtamisesta jo kauan ennen loppua. Aino Riski näkyi loppupuolella vain nimenä tekstin sekaan upotettujen lehtijuttujen yläreunassa. Kirja muodostuikin sitä myötä miehiseksi sotaromantiikaksi, vaikka nykymaailmaan sijoitetussa teoksessa olisi ollut aineksia muuhunkin. Esimerkiksi Purolan ryhmään tullut täydennysnainen Diana Korhola olisi voinut ansaita lisää tilaa. Muutenkin tyypit olivat välillä hiukan liiankin karrikoituja, enemmänkin olisi voinut heistä vilauttaa toista puolta. Sitä, mikä olisi tehnyt heistä ihmisiä eikä vain tyyppejä.

Teoksen varsinainen anti on kuitenkin hulvaton huumori ja nykymenolle irvailu. Monta kertaa hekottelin teokselle ihan ääneen, sen viljelemä huumori tarjoiltiin juuri sopivan mustana. Siihen karikatyyrimaiset hahmot ovat tietysti sopivia ja etikettisääntöjen mukaisia. Tyypitellyt ja muutamin siveltimenvedoin kerrotut hahmot tunnistaa jokainen, on ehkä tavannutkin samanlaisia oikeassa elämässä.

Erityisen sattuvaa satiiri on, kun se teroittaa hampaansa todellisuudella. Helsinkiläisenä alan itsekin välillä olla täysin kyllästynyt stadilaisten citykanien menoon; sellaiseen, mistä Nytissä jatkuvasti kirjoitetaan (ihan turha läpyskä muuten). Ehkä olenkin sydämeltäni enemmän pottu, vaikka tässä kaupungissa koko elämäni olenkin asunut.

Halki poikki jakautunut Suomi on tietysti kärjistys, mutta ei aivan hatusta vedetty sellainen. Muutamaan kaupunkikeskukseen keskittyvä kehitys tuppaa unohtamaan maaseudun harvaan asutut alueet, ja tämä johtaa väistämättä melkoisiin näkemyseroihin. Caffe latteilla internetissä kasvatetun lähiönuoren maailmankuva ei millään voi olla sama kuin jos hän olisi kasvanut viidensadan kilsan päässä lähimmästä synnytyslaitoksesta (tai muista palveluista). Toisen puolen ymmärtämiseen vaaditaan melkoista suvaitsevaisuutta – tai vaadittaisiin, jos suvaitsevaisuus ei olisi jo muodostunut kirosanaksi itsekin.

Lapin käsittelyssä kirja on hellempi ja ymmärtäväisempi. Saamelaisten kokemien vääryyksien avulla selitetään, miten tilanteeseen on päädytty, ja lukijan sympatioita ohjataan pohjoisen altavastaajan puolelle. Eteläsuomalaiset maalataan eripuraisena todellisuudesta vieraantuneena porukkana, joka elää kokonaan immateriaalisessa maailmassa. Ja silti Lapin poromiehet vievät voiton tietotekniikassakin hakkereidensa avulla. Pohjoisen potuilla näyttää olevan hallussa terve tasapaino konkreettisen ja abstraktin välillä. Huolimatta kalusto- ja miesalivoimasta tuntuu tämä lappalaisten aatesoturien joukko täysin pysäyttämättömältä, eikä vähiten luomiensa mielikuvien ansiosta.

Kaikkein mehukkaimmat juttunsa kirja repii stadilaisesta kulttuurista. Osuvin hahmo on Jesse Purola, joka näkee sotamaaston laajakuvana kuin Taistelutovereissa ja miettii jatkuvasti, mitä Koskela tekisi, mutta ei saa edes itähelsinkiläisistä lähiöräkijöistä koostuvaa ryhmäänsä järjestykseen. Ei oikein tiedä, pitäisikö nauraa, itkeä vai sääliä. Toisaalta sympaattinen, mutta myös kovin kauas todellisuudesta etääntynyt tyyppi.

Välillä vitsit toki vähän liikaa kierrättävät itseään. Tuntuu, että parhaat latingit käytetään jo heti alkuun, ja loppupuolella ammutaan vain paukkupanoksilla tai jo kertaalleen käytetyillä hylsyillä. Joistain jutuista paistaa läpi myös teennäisyys ja itsestäänselvyys. Siitä huolimatta ainakin minun päässäni ne hauskemmat osat olivat silti vahvemmilla.

Terveiset Kutturasta soi samalla sävelellä kuin Ismo Alangon biisi Kun Suomi putos puusta. Metsästä kaupunkiin muuttanut Suomi joutuu venyttämään aikamoisen spakaatin pysyäkseen yhtenäisenä, kun toinen jalka jäi navettaan toisen viilettäessä jo tenniskentällä. Juonelliset heikkoudet antaa anteeksi, jos osaa antaa arvoa satiirille ja mustalle huumorille; jos omaa tarpeeksi itsevarmuutta pystyäkseen nauramaan nykysuomalaiselle menolle – oli itse sitten pottu tai citykani. Itse ainakin viihdyin mökkitunnelmissa tämän kanssa vallan mainiosti, vaikka ehkä otollisempi lukuajankohta olisi ollut talvipakkasilla, kirjan tapahtuma-aikoihin. Panoksia olisi ollut vielä parempaankin, mutta oli tämä varsin viihdyttävä näinkin. ”Kun Suomi putos puusta maito oli milkkiä, pilkkisaalis pakasteita, yöt blackia...”