Tainaron: Outoa ja silti niin tuttua

Leena Krohn:

        Tainaron – Postia toisesta kaupungista (1985, WSOY)

Leena Krohnin unenomainen fantasiakirjeromaani vie lukijan ihmeelliselle matkalle; mutta minne, sen saanee jokainen itse päättää.

Tainaron koostuu 28 kirjeestä (uudemmissa painoksissa ilmeisesti 30). Kirjeiden kirjoittaja lähettää niitä vieraasta kaupungista, Tainaronista, mutta ei koskaan saa vastausta. Varsinaista yhtenäistä juonta ei ole, jokainen kirje on oma pieni kokonaisuutensa, mutta niistä muodostuu yhtenäinen seitti siitä huolimatta. Joissain kirjeissä kirjoittaja kertoo jostain kaupungissa tapahtuneesta sattumuksesta, joissain kuvailee kohtaamisiaan tainaronilaisten kanssa, joissain muistelee jotain yhteistä muistoa jostain kirjeiden vastaanottajan kanssa eletystä. Monissa kirjeissä kaikki nämä piirteet yhdistyvät.

Tainaronin asukkaat ovat kuin hyönteisiä. Heillä on selkäpanssareita, tuntosarvia, siipiä, useita jalkoja tai silmiä, omituisia asumuksia ja tapoja. Minä, kirjeiden kirjoittaja, on kaupungissa vieras, ehkä ihminen, tai sellaiseksi hänet ainakin helposti lukee. Hän ihmettelee Tainaronin tapoja, mutta avoimin mielin. Hän ei ole epäuskoinen; vaikka kaikki on kummallista, on se kuitenkin samalla jollain tapaa myös luonnollista.

Unenomainen, kaunis kirjoitustyyli luo hivenen haikean tunnelman. Niin kauniita, kauniita lauseita, että yksikään sana ei ole liikaa. No, eihän niitä 126-sivuisessa teoksessa (jonka taittokin kaiken lisäksi on aika ilmava) tietysti missään nimessä voi sanoa liikaa olevankaan. Teos ei siis ole kovin pitkä, mutta siitä huolimatta sitä ei voi sanoa kevyeksi.

Kreikkalaisessa mytologiassa Tainaron oli yksi niistä paikoista, joiden kautta pääsi Haadekseen. Samalla se on myös oikea olemassa oleva niemi, joka tunnetaan (wikipedian mukaan) myös nimillä Matapan ja Tenaro.

Kirjeiden kirjoittaja on vieraana muukalaisten keskellä. Oppaanaan hänellä on usein Jäärä, mutta hänkin on vieras. Hän on jotain muuta, eikä hänen mustien helmisilmiensä ilmettä aina ole helppo tulkita.

Lukijalle ei selviä, miksi kirjoittaja on kaupunkiin tullut tai onko hän joskus lähdössä pois. Ei selviä, miksi vastausta ei tule. Jossain vaiheessa vastauksen saaminen ei enää ole tärkeää edes kirjoittajallekaan. Ehkä se on juuri vieraiden keskellä koettu yksinäisyys, joka saa kirjoittamaan kirjeitä, vaikka posti näyttäisi kulkevan vain yhteen suuntaan. Halu jakaa tämä kaikki jonkun toisen kanssa; jonkun, joka ehkä ymmärtäisi paremmin vierauden kokemuksen kuin paikalliset.

Vastaanottajasta, jota kirjoittaja nimittää vain sinäksi, tiedetään vain joitakin minän kertaamia muistoja, ehkä kaukaista rakkautta. Ei selviä, kuka tämä vastaanottaja on, tai onko hän enää edes elossa. Ei selviä, saako hän koskaan kirjeitä, lukeeko hän niitä rivejä, ajatteleeko hän vastata, mutta ei koskaan vain saa aikaiseksi, ehkä huomenna tai ylihuomenna. Ehkä vastaanottaja on jumala, rakkaus tai kaipaus, elämä itse. Ehkä vastaanottaja on yksinkertaisesti teoksen lukija.

Tainaronilaiset ovat outoja olentoja outoine tapoineen. Krohn on selvästi tutustunut ötököihin oikein urakalla, niin monenlaista ihmeellistä maailmaan mahtuu. Itse en varmasti tunnistanut läheskään kaikkia tainaronilaisia, että minkä sortin mönkijästä inspiraatio oli kotoisin; sitä kun ei joka kerta suoraan sanota. Puhutaan vain kuningattaresta (ei termiitistä, vai oliko se nyt sitten muurahainen), tai sellaisista, jotka vetäytyvät eristyksiin 17 vuodeksi juhliakseen sitten yhden viimeisen kesän (ei kaskaista). Jotkut toki kerrotaan suoraankin, kuten Jäärä.

Outoudesta huolimatta tainaronilaisista löytää jotain tuttua, jotain samaa vierauden keskellä. Samaa on tietysti se, miten kaikkea kuvataan; ihmisen silmin nähtynä, ihmisen maailman käsityksin väritettynä. Mutta samaa on myös maailman kokemisessa, filosofiassa, syvimmissä kysymyksissä. Pohjalla piilee suuria teemoja. Elämän mysteeri, kuolema, oleminen. Vuoden, elämän ja kaiken kiertokulku.

Muodonmuutoksen teema nousee myös vahvasti esille. Tainaronilaiset saattavat muuttua aivan toisenlaisiksi niin, että heitä ei enää edes tunnista samoiksi tyypeiksi, jotka oli jo aiemmin kohdannut. Heissä muuttuu paitsi ulkomuoto myös luonne ja ajatukset. Kirjoittajan metamorfoosi on hitaampaa, ehkä. Se on vanhenemista, asteittaista muutosta siksi ihmiseksi, joka hänestä on tulossa. Se on sopeutumista, oppimista, tutustumista vieraaseen paikkaan. Se on uusia kokemuksia ja uusia muistoja. Se on tulevan ja tulevaisuuden hyväksymistä. Kirjoittaja ei ole lopussa enää sama ihminen kuin alussa, aivan kuin ei lukijakaan. Muutosta ei ehkä silmin havaitse kuten tainaronilaisissa, eikä välttämättä tietoisesti tajua, mutta silti jotain on tapahtunut. Meidän on mahdotonta pysyä samoina edes sekunnista toiseen, vaikka mitään ei tapahtuisi. Matka itseemme, matka elämässä, matka tässä maailmassa ei voi pysähtyä hetkeksikään. Tätä ajatellen kirjan loppu oli todella kaunis.

Outo, kaunis, filosofinen teos, joka pakenee tulkintoja. Tuntuu, että yrittäessäni tulkita Tainaronia ja kirjoittaa siitä kadotan suurimman osan jonnekin ajatusten ja sanojen väliseen tyhjiöön. Ei teoksen luomaa tunnelmaa, herättämää unta, synnyttämää muutosta voi pukea sanoiksi, tai ainakaan minä en siihen tunne kykeneväni (vaikka olenkin tässä nyt jotain yrittänyt sanoa). Se pitää lukea ja kokea itse.

Yösirkus: Kaunis kinuskinmakuinen pannukakku

Erin Morgenstern:

        Yösirkus (Basam Books, 2012, suom. Hanna Toivonen)

        alkuteos: The Night Circus (2011)

Olin jo monta kertaa kävellyt tämän ohi kirjastossa harkiten: pitäisikö? Joko nyt ehkä? Mielessäni pyöri: ”Sirkus! Taikureita! Kaunis graafinen kansi!” Ja sitten: ”Noin paksu! En ehdi!” No, lopulta siis sorruin kantamaan sen kotiin asti, ja nyt on hiukan ristiriitainen olo teoksesta.

Kaksi nuorta taikuria kilpailevat taidoillaan 1800- ja 1900-luvun vaihteessa. Kaikki perustuu heidän opettajiensa vedonlyöntiin, eikä Celialla ja Marcolla ole kunnolla tietoa, kuinka tiukasti heidät oikein on sidottu pelilautaan kiinni. Areenana toimii mustavalkoinen maailmaa kiertävä sirkus, Le Cirque des Rêves eli unelmien tai unien sirkus. Todellisuuden rajoja venytetään taikuudella, ja yleisö luulee kyseessä olevan vain silmänkääntötemppuja. Juonesta ei oikeastaan kannata liikaa kertoa, minusta jopa teoksen takakansi paljasti vähän liikaa sisällöstä.

Kerronta vaatii melkoisesti keskittymistä, sillä luvut hyppivät eri aikatasoilla. Onneksi sentään lukujen alkuihin on ystävällisesti merkitty tapahtuma-aika, mutta kyllä lukeminen silti vaatii monien lankojen yhtäaikaista ja tarkkaa käsittelyä. Välillä ratkaisu tuntui turhan kikkailevalta, välillä se taas loi unenomaista tunnelmaa, joka sopi kirjaan mainiosti.

Kuten sanottua: Sirkus! Taikureita! Kaunis graafinen kansi! Joskus pentuna olen itse käynyt viimeksi sirkuksessa, mutta lievä ihastumiseni niihin perustuu enemmänkin friikkishow-tyyppisiin juttuihin populaarikulttuurissa; sellaisiin kuin tv-sarja Carnivàle tai se yksi jakso X-Filesissa (”Humbug”). Le Cirque des Rêves oli paikkana jännittävä, mielikuvituksen lentoon nostattava, ihana. Melkein haistoin kinuskiomenan omalla kotisohvallani, jossa oikeasti tuoksui korkeintaan kalakeitto.

Alkupuoliskon luin oikein haltioissani. Sirkuksessa kaikki tuntui niin upealta ja ihmeelliseltä, että kuvailuja oli ilo lukea. Loppua päin aloin kuitenkin kaivata jotakin vähän muutakin, mutta en oikeastaan kunnolla saanut sitä. Loisteliaat sirkuskuvaukset vain jatkuivat ja jatkuivat ja jatkuivat. Ihmiset tuntuivat olevan sivuosassa, kun sirkus oli varastanut päähenkilön paikan yksinään.

Niin, se taianomainen sirkus. Minähän siis yleensä rakastan taikuutta, mutta voisiko olla, että tässä sitä oli jo liikaa? Onko se mahdollista? Tai ehkä minua häiritsi se, että oikeastaan kaikki tuntui olevan mahdollista. Taikuudella ei ollut minkäänlaisia rajoja tai sääntöjä, sen toimintaperiaatteita ei selitetty, eikä kerrottu siitäkään, kun Celia ja Marco tekivät taikojaan. Näytettiin kyllä, mitä taiat saivat aikaan, mutta ei sitä, miten se tapahtui. Pääni sisällä kaikui: Miten? Miten? Miten?...

Jossain vaiheessa minua rupesi lisäksi ärsyttämään se niin loppuun asti harkittu visuaalinen maailma. Mustaa, valkoista ja hopeaa. Mustaa, valkoista ja hopeaa. Mustaa, valkoista ja – arvaako kukaan? Hopeaa. Väliin tehosteeksi vähän punaista (miten originelli väriyhdistelmä). Sitten sen jonkun kerran kun ollaan jossain värikkäässä paikassa, niin sekin on täydellisesti laskelmoidun oloista. Itse olisin kaivannut vähän jotain rosoa. Ja sen lisäksi mielestäni lopullisen harkittu visuaalinen ilme kuuluu elokuviin, ei kirjoihin, joissa pitää antaa lukijan mielikuvitukselle enemmän tilaa.

Tuo laskelmallisuuden tunne minulle tuli vähän koko kirjasta. Ainakin jotkut hahmoista olivat jotenkin niin siloisia, niin puhtoisia, niin rakennettuja, että jäivät minulle hitusen etäisiksi ja lättänöiksi. En siis tarkoita, että hahmot olisivat olleet Mary Sue -tyyppisiä täydellisyyksiä, vaan enemmänkin sitä, että he tuntuivat niin kovin rakennetuilta; hyvien ja huonojen puolien laskelmallisilta tuotteilta enemmän kuin todellisilta.

Etäisyyden tunne vaikutti minuun sitenkin, etten oikein uskonut tuohon juonen kannalta niin keskeiseen rakkaustarinaan. Rakkaus ilmestyi kuvioihin jostain puun takaa turhan yllättäen, enkä minä jaksanut nähdä sitä kovinkaan todellisena ja kestävänä, vaikka se olisikin ollut kuinka olennainen tarinassa. Jopa niin olennainen, että pikkuisen tekisi mieli merkata tämä paranormaaliksi romantiikaksi, kun kaikki tuntui lopulta pyörivän sen rakkauden ympärillä. Mutta minulle jäi kuitenkin tunne, että tämä ”lumoava rakkaustarina” (kuten takakansi sanoo) tapahtui jossain toisessa kirjassa.

Pituutta vain yksinkertaisesti on liikaa. Nelisensataa sivua, joita olisi voinut reilusti karsia. Ymmärrän kyllä, että pyrkimys on ollut viipyilevään, hitaaseen tarinaan, eikä siinä sinänsä mitään vikaa (vaikka itse pidänkin enemmän nopeatempoisemmista). Olen kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että reippaalla tiivistämisellä tästä olisi saanut moninkertaisesti paremman. Välillä junnataan kuin suossa rämpivä sienestäjä.

Kaiken tämän jälkeen minua ei edes palkittu hämmästyttävän upealla loppuratkaisulla. Siinä oli nimittäin vähän liikaa deus ex machina -fiilistä minun makuuni. Mistä tämä täysin ulkopuolinen maalaispoika oikein tuli?! Miksi? Ratkaisua olisi voinut avata vähän enemmän. Ei siis olisi kaikkea tarvinnut täydellisesti selittää, mutta nyt loppu jäi minulle hiukan liiankin hämäräksi.

Teos oli täynnä hienoa tunnelmaa, muttei puutteistakaan pulaa ollut. Lukemisen jälkeen minulle jäi päällimmäiseksi tunteeksi pienoinen ellotus, aivan kuin olisi syönyt liikaa sokerikuorrutteista kermakakkua. Siis hyvää ja kaunista, mutta liika on liikaa, ja olisi siinä voinut jotain suolaistakin haukkaista välissä.

Metsäjätti: Karu tarina luokkayhteiskunnasta

Miika Nousiainen:

        Metsäjätti (2011, Otava)

Tähän kirjoitteluun tuli nyt pieni tauko ihan omaa laiskuuttani (ja muita kiireitä), mutta nyt on taas aika laittaa uutta tavaraa kehiin. Tällä kertaa ei tosin luvassa ole spekulatiivista fiktiota, vaan ihan kotimaista satiiria

Bongasin Metsäjätin kirjaston esittelyhyllyssä, ja pian jatkuvan tv-sarjan Hyvät ja huonot uutiset innostamana ajattelin kokeilla, että minkälaista tavaraa se hauska harmaapäinen veikkonen oikein kirjoittaa. Kirjan hauskuudesta en sitten ole ihan niin varma, vaikka (mustaa) huumoriakin oli mukana: asia oli liian raskasta naurattaakseen täysin vilpittömästi.

Muutaman tuhannen asukkaan Törmälä elää vaneritehtaasta. Metsäjätin omistama tehdas tuottaa voittoa, mutta ainahan sitä voisi tuottaa enemmän. Paikalle lähetetään paikkakunnalta alkujaan kotoisin oleva Pasi tehostamaan tehtaan tuotantoa. Pasi on päässyt Törmälästä kauppakorkean kautta karkuun ja on sittemmin luonut nousujohteista uraa pääkaupungissa. Nyt pitäisi sitten palata muutaman sadan kilsan päähän kotiseuduille ja ehkä antaa kengänjälkiä takapuoliin muutamille entisille tuttaville. Ei siis kovin mieluisa kotiinpaluu.

Romaanin toinen kertoja on Pasin lapsuuden paras kaveri Janne, jonka elämä ei ole sujunut aivan niin mallikkaasti kuin Pasin. Alkoholilla on tietysti ollut osansa kuvioissa, ja teininä saadulla lapsella, mutta sitäkin enemmän tuntuu, että perustörmäläläinen pessimismi on latistanut duunariperheen älykkään pojan uskon itseensä jo kapaloissa. Nyt Janne kuitenkin näyttää ryhdistäytyneen ja on tehtaalla töissä kuumapuristimen käyttäjänä.

Mukaan mahtuu myös politiikkaa. Törmälä on umpipunainen, ja kunnan valtataistelu käydään demarien ja kommarien (tai nykyään vasemmistoliiton) välillä. Poliittisia agendoja tärkeämpää tuntuu kuitenkin olevan juoksuhautoihin jämähtänyt eri punaleirien välinen asemasota ja, jos mahdollista, samalla myös kaikenlaisen muutoksen vastustus. Vaan onko mahdollista pitää kaikkea ennallaan, jos muu maailma muuttuu pikkukunnan ympärillä?

Tarina on liiankin tuttu lehtien otsikoista. Tuotantoa tehostetaan, väkeä vähennetään, tehtaita siirretään halvan tuotannon maihin. Samalla pörssikurssit nousevat ja pikkupomojen tileille ropisee bonuksia. Pörssikäyrän nousuja ja laskuja seurataan pääkonttorilla kuin elämänlankaa, mutta samalla unohdetaan, mitä se tarkoittaa työntekijöille, riittävän kaukana sijaitsevan tehtaan tavalliselle duunarille.

Teos kertoo luokkayhteiskunnasta. On yliopistokoulutettua väkeä, joka kuvittelee ymmärtävänsä elämän eri puolia oppineisuutensa valossa. Tilastothan kertovat tunnetusti kaiken oleellisen, sen nyt tietää jokainen kouluja käynyt. Jos tällainen yliopistokoulutettujen vanhempien vesa joutuu duunarin hommiin, se tapahtuu korkeintaan siksi, että hänen olisi tarkoitus sieltä löytää opiskelumotivaatiota yliopisto-opintojaan varten.

Näistä vesoista kasvaa sittemmin niitä pomoja, jotka pääkonttorilla lukevat tilastoista prosentteja ja kasvukäyriä kuin Raamatusta. He näkevät vain numeroita, kasvua, rahaa siinä, missä pitäisi olla ihmisiä ja elämää. Ja numerot saadaan toki tanssitettua haluttuun asentoon niin, että kannattavakin alkaa näyttää epäkannattavalta, jos se olisi ehkä vielä kannattavampaa jossain aivan muualla. Jos tämä numeroiden pyörittely nyt sitten tarkoittaa sitä, että joku duunari pitää potkia pellolle tai joku tehdas lopettaa, niin go for it. Oman pankkitilin saldo ja pörssikurssin menestys on se, mikä merkitsee. Ja jos mahdollista, niin tietysti pitää yrittää välttää kohtaamasta tätä yksilön tragediaa (siis työttömyyttä) itse kasvoista kasvoihin, toisin sanoen sen ikävien uutisten toimittamisen voi aina delegoida jollekulle toiselle ja itse keskittyä brunssailemaan kollegoiden kanssa.

Työnantajalla ei ole enää mitään uskollisuutta työntekijäänsä kohtaan, vaan lojaliteetti on suunnataan kokonaan osakkeet omistavia ulkomaalaisia eläkeyhtiöitä kohtaan. Mutta eipä työntekijäpuolenkaan voi sanoa olevan aivan viaton tässä sotkussa. Jos ei ymmärrä, että maailma ympärillä on muuttunut, voiko omasta ahdingostaan syyttää kokonaan vain jotakuta toista? Vai voisiko tässä hitusen vilkaista peiliinkin? Toki suurempi syypää taitaa olla isojen kihojen ahneudessa, mutta ei nostalgiassa elävän paikkakunnan muutosvastarinnastakaan ole mitään hyötyä heille itselleen. On turha vastustaa muutosta, joka on jo tapahtunut. Puulla kasvanut hyvinvointiyhteiskunta pitäisi elättää aikuisena jollain muulla, kun globaalissa maailmassa työ kannattaa teettää siellä, missä se on halvinta.

Pasi ja Janne ovat karikatyyrimäisiä, mutta eivät kuitenkaan niin yksiulotteisia kuin alkuun saattaisi luulla. Pasin kaupunkilaiselämään kuuluu nuori odottava vaimo ja noususuuntainen ura. Kotiin valitaan design-esineitä ja mietitään lastenhuoneen tapettia. Elää ei voi ilman sellaisia elintarvikkeita kuin rucola ja pinjansiemenet. Pasi on kuitenkin duunariperheestä kotoisin, eikä siksi ole aivan luonteva uusissa piireissään, esimerkiksi suomenruotsalaisten appivanhempiensa seurassa. Hänellä on jatkuva näyttämisen pakko, koko ajan pitää esittää olevansa jotain muuta kuin on. Täytyy koittaa sopeutua, olla parempi kuin muut, eikä ympärillä ei ole ketään, joka ymmärtäisi. Tämä sisäinen ristiriita nousee pintaan, kun Pasi palaa takaisin kotiseudulleen. Duunarina lähtenyt palaa pomona; ei mikään helppo tilanne.

Janne on älykäs, esimerkiksi äidinkieli sujui helposti tiettyyn pisteeseen asti, mutta hänellä ei ole ollut samanlaista tahdonvoimaa kuin Pasilla. Sosiaalisen ympäristön paineessa hän on alistunut rooliinsa. Duunarin pojasta tulee duunari. Kun ympäristö ei ole missään vaiheessa uskonut hänen kykyihinsä tai kannustanut haastamaan itseään, on hänkin menettänyt uskon itseensä. Ja samalla Jannessa elää kuitenkin vielä jonkinlainen kapinahenki ympäristöä vastaan. Kunnianhimo ei ole täysin kadonnut, se on vain haudattu niin syvälle, että sitä ei meinaa löytää sieltä kaiken muun alta.

Muitakin hahmoja toki on: Pasin pomo Turo Elo, vaimo Emilia, Törmälän tehdaspäällikkö Jari Virtasalmi, Jannen aikuinen poika Ilpo, mitä kaikkia näitä nyt olikaan. Selkeästi tärkeimpiä kuitenkin ovat kaksi vuorottelevaa kertojanääntä ja heidän keskinäinen suhteensa.

Herkullisimmat piikkinsä teos suuntaa törmäläläiseen mielenlaatuun. Sitä hallitsee peruspessimismi, joka ei salli minkäänlaista uskoa itseensä tai toivoa paremmasta. Kansanhuveihin kuuluu eräässäkin perheessä kokoontua lauantai-iltaisin telkkarin ääreen täytetyn mutta maksamattoman lottorivin kanssa hykertelemään sillä, paljonko oikein hävittiin. Kaikenlaiset pyrkimykset individualismin suuntaan pyritään lyttäämään jo heti alkuunsa. Alkoholi kuuluu arkeen samoin kuin köyhyys ja onnettomat perheolosuhteet. Poikien lumisotajoukot järjestetään sen mukaan, onko perhe punaisten vai vielä punaisempien joukossa, eikä tehtaanomistajan poikaa tietenkään kutsuta edes mukaan. Sukurasitteet kulkevat polvelta toiselle, ja vastaan pyristely vaatii melkoista tahdonvoimaa.

Tällaisessa ympäristössä kasvaminen ei varmasti ole mitenkään pedagogian oppien mukaista. Siksi se vaatiikin jotain vastapainoa; jotain, joka antaa vapauden. 80-luvun nuorille pojanklopeille se on metallimusiikki. Isojen miesten huutamisessa ja soittimien kaakkoon käännetyssä volyymissä on vapautettu se voima ja raivo, joita Törmälässä pidetään kytemässä sisällä tai näytetään korkeintaan suljettujen ovien takana omalle perheelle.

Vielä erilleen kasvaneinakin Janne ja Pasi löytävät yhteyden metallista. Maailma on heittänyt heidät erilaisiin tilanteisiin, vienyt kummankin elämää täysin vastakkaisiin suuntiin niin, että tavatessa uudestaan ei voi muuta kuin vierastaa: onko minulla tuon kanssa enää mitään yhteistä? On. Kukaan ei voi viedä pois sitä, mikä kaikesta huolimatta yhdistää lapsuuden ystäviä. Kaiken sen kuonan ja maailman päälle heittämän roskan alla on lopulta se sama ihminen, jonka kanssa lähti lumisotaan.

No huh, kyllä oli rankkaa settiä (hyvällä tavalla, jos niin voi sanoa)! Masentava, ahdistava ja tosi. Onneksi mukana oli sitä mustaa huumoria, sen avulla tästä selvittiin. Ja sekin auttoi, että lopussa oli nähtävissä jonkinlaista positiivisuutta ja uskoa tulevaisuuteen, toivoakin. Harmi vain, että todellisuudessa asiat eivät ehkä aina löydä niinkään onnellisia ratkaisuja kuin tässä.

Tärkeä teos ajankohtaisesta aiheesta ja vaikuttava lukukokemus. Parhaimmillaan se oli nimenomaan yritysmaailmaa kuvatessaan. En tiedä, voiko Metsäjättiä sanoa satiiriksi, vaikka sellaiseksi teosta on kai nimitetty; kaikki tuntuu liian todelta ollakseen pelkkää satiiria. Välillä toki ammutaan yli tai jaaritellaan samoja asioita eri äänin kertaillen, mutta se ei haittaa. Minuun tämä iski ja kovaa. Täytynee tarttua joskus siihen Vadelmavenepakolaiseenkin, josta ehdin jo nähdä varsin viihdyttävän elokuvaversion Espoo Ciné -festareilla.

Kill City Blues: Sandman Slim kasipallon perässä

Richard Kadrey:

       Kill City Blues (2013, HarperVoyager)

Kill City Blues on viides osa Sandman Slim -sarjassa, joka on jonkinlaista nupit kaakkoon -tyyppistä urbaania fantasiarellestystä aseet paukkuen. Vähän kuin Supernaturalin ja Quentin Tarantinon äpärälapsi, joka sitten annettiin jonkun hullun Frankensteinin kasvatettavaksi. Ja pakattiin lopulta kansien väliin.

James Stark on Sandman Slim; mörköjen pelkäämä (ainakin suurinpiirtein) ihminen. Pikakertauksena arpinaamaisen antisankarin aikaisemmista vaiheista: hänen kirjattuun elämäänsä on mahtunut mm. pako Helvetistä, väliulottuvuuden asukkien karkotus maasta, maailmanlopun estäminen tai pari, zombien tuhoamista ja hetkellinen pesti Luciferina.

Tässä viidennessä osassa meno jatkuu entisen kaltaisena. Nyt juoni on oikeastaan pohjimmiltaan aika perinteinen taikaesineen etsintä -tyyppinen juttu, mutta koko homma vedetään toki kieli poskessa ja action-mankelin läpi. Eli tylsäksi ei aika suinkaan ehdi käymään.

Juttu on siis tämä: Starkin pitäisi saada takaisin Qomrama Om Ya eli tuttavallisemmin kasipallo. Se nimittäin on suunnilleen ainut asia, joka millään tapaa tehoaa vanhoihin jumaliin, jotka ovat kovasti tunkeutumassa takaisin maailmaan. Äkäisinä kuin ampiaiset vielä kaiken huipuksi. Kostonhimoisina kuin mitkä. Eikä vanhoilla jumalilla ole tapana olla yhtä lempeitä ja armahtavaisia kuin tällä nykyisellä, jolla itselläänkin on omat ongelmansa. Kasipallon perässä sitten laukataan ympäri Los Angelesia ja lopulta mennään seikkailemaan labyrinttimaiseen vanhaan ostoskeskukseen, jota nykyään asuttavat vain kummitukset ja muut hullut. Mukana toikkaroi vanhoja tuttuja ja joitakin uusiakin.

Ai että minä pidän tästä sarjasta! Se vaan on aivan mahtavaa aivotonta mekastusta tällaiselle urpaanin fantsun ystävälle kuin minä. Edellinen osa oli hienoinen notkahdus, mutta tämä veti taas kuin vasta paikattu viemäri.

Starkin minäkerronta on jälleen kerran turboahdettu täyteen pop-kyldyyriviittauksia, aasinsiltoja ja kerrassaan hykerryttäviä kielikuvia. Toimintaa riittää, mutta mukaan on annosteltu sopivassa määrin myös angstausta, pohdintaa ja yleistä aprikointia asiain tilasta (näiden kahden suhde oli muistaakseni se, mikä edellisessä osassa mätti).

Muut hahmot ovat myös aivan mahtavia. Ja etenkin se dialogi, joka kyllä tuo mieleen sen jo mainitun Tarantinon parhaat hetket. Ei sitten minkäänlaista kunnioitusta minkäänlaisia asioita kohtaan. Kyyninen musta huumori ryydittää kaikkea, ja sitäkös minä suorastaan rakastan!

Suhde jumaliin on edelleen yhtä riemukkaan räävitön, eikä silkkihansikkaita ole onneksi vieläkään kiskottu käsiin uskonnollisia aiheita käsitellessä. Enkeleitä ja Helvetin asukkeja kohdellaan yhtäläisellä kohteliaisuuden puutteella, eikä ihmiskuntakaan tietenkään pääse mankelin läpi tahrattomana.

Eihän tällä mitään suurta sanomaa ole, mutta mitä se haittaa? Tämä on rehellisesti ja kaunistelematta aivan helvetin hyvää viihdettä. No, jos jotain syvällisempää yrittää jutusta löytää, niin ehkä jotain sellaista läheisistä välittämisen viestiä tässä voi nähdä. Jos oikein haluaa kaivaa.

Stark on ihan täysi paskiainen, mutta kai hänellä silti on jossain kaiken sen alla jotain inhimillistä tunnetta jäljellä. Hän on valmis vaikka taistelemaan jumalia vastaan ystäviensä puolesta. Ja maailmanloppua vastaan taistellaan sen takia, että silloin myös kaikki kulttileffat tuhoutuisivat.

Yksinkertaisesti sanottuna: suosittelen! Mutta sillä varauksella toki että edelliset osat on jo luettu eivätkä verinen toiminta, uskonnon pilkkaaminen tai esimerkiksi nokkelat pop-viittaukset ja sanailu aiheuta liiallista närästystä. Toisin sanoen tältä sarjalta on turha odottaa mitään normien mukaista sisäsiisteyttä tai syvällistä sanomaa. Kuten jo sanoin, aivan helvetin hyvää viihdettä!

Piraijakuiskaaja: Faunoidit Kalifornian auringossa

Annukka Salama:

        Piraijakuiskaaja (2013, WSOY)

Piraijakuiskaaja on nuorille suunnattua urbaania fantasiaa tai paranormaalia romantiikkaa, miten sen nyt ottaa. Sarjan aloitti Käärmeenlumooja.

Unna, jolla on oravan ketteryys, ei oikein viihdy lukiossa. Sen sijaan faunoidipoikaystävä Rufuksen kanssa sujuu suorastaan ruusuisesti, ja mukana menossa ovat tietysti myös vanhat tutut faunoidikaverit Joone, Ronni ja Vikke. Uusiakin tuttavuuksia tavataan: kameleontti Nemo ja hänen siskonsa Eden tuovat kuvioon kivasti hiukan räväkkyyttä lisää.

Faunoidijengi lähtee matkalle Amerikan ihmemaahan. Tarkemmin sanottuna aurinkoiseen Kaliforniaan, missä odottavat shoppailutaivaat ja surffailuaallot. No, ei sitä tietenkään pelkästään hummailemaan lähdetä, vaan Los Angelesissa odottaa myös kansainvälinen voimaeläinsuojeluvaltuutettu, jolta pitäisi käydä utelemassa tietoja oravatyttö Unnan perimästä. Joone on ulkomailla levytyssopimusta rustaamassa, muut porukasta entouragena muuten vaan.

Ykkösosan tavoin teos imaisee mukaansa kuin Tyynen valtameren virtaukset. Hahmot ovat ihastuttavia, ja heidän seikkailujaan todellakin haluaa lukea (tai ainakin minä haluan). Vauhtia riittää, eikä huumoriakaan ole unohdettu.

Nemo ja Eden hurmasivat minut täysin. Unohda koko Rufus ja Unna -kuvio (heidän kuherteluunsa alkoi jo kyllästyä muutenkin – ennen aivan lopun käännettä), näissä surffailijanuorissa on rokkaavaa särmää triplasti enemmän. Eden varsinkin ihastutti. Nemo jäi vielä toistaiseksi pikkaisen pinnalliseksi, mutta ehkä jatko tuo siihen kutinaan helpotusta.

Unnan ja Rufuksen suhteesta en enää jaksanut olla niin kiinnostunut, en ennen kuin vasta aivan lopussa. Lepertely ja kuhertelu ja mustiskohtaukset ja muu sen sellainen toisti itseään liian pitkän aikaa. Unnaan aloin jopa hitusen ärsyyntyä; missä on se ketterän vikkelän nokkela oravainen, joka Käärmeenlumoojan alussa ihastutti? Toki oravantaitoja hyödynnetään surffaillessa tai skeittaillessa, mutta ne tuntuvat siitä huolimatta jäävän jonnekin taustalle, ja pintaan jää vain oravan pelokkuus. Miksi kaikki sarjan miekkoset saavat voimaeläimikseen cooleja vahvoja eläimiä, kun taas ainoan tytön on tyytyminen arkaan oravaan? No, siinäkin asiassa Eden vetää paremmaksi, vaikka ei varsinainen faunoidi olekaan. Rufuksen ylivoimaisuus, kaikkivoipaisuus, suorastaan täydellisyys ei suoraan sanottuna ole kiinnostavaa. Komea, seksikäs, huumorintajuinen, älykäs, rakastava, tunteistaan puhuva, sopivasti mustasukkainen (no okei, ehkä vähän liikaakin), upporikas lohikäärme – joojoo, nyt joku raja siihen jo! Ja kaiken tämän lisäksi tulee vielä Piraijakuiskaajan paljastukset miekkosen sukuhistoriasta. Riittää jo!

Vanhoista hahmoista oli ihana päästä hiukan tiukemmin lepakkopoju Ronnin hahmoon kiinni, vaikka olisin halunnut lukea tyypistä vieläkin enemmän. Kiinnostava hahmo kaikessa ristiriitaisuudessaan. Harakanpoika Joone on ihana, villivarsa Vikke vaan väsyttävä – mutta toisaalta tarpeellinen pitämään vauhtia yllä nasevan sanailun saralla. Miksei muuten kellään voi olla normaalia, tavallista nimeä?

Juoni kulkee sinänsä mukavasti, mutta ykkösosan tavoin minusta alkoi tässäkin tuntua jossain keskivaiheilla, että nyt vain junnataan eikä edetä. Junnaaminen ei nyt siis tarkoita sitä, että samaa asiaa vatvottaisiin ikuisuuksia, vaan enemmänkin sitä, että kaikkea tehdään, mutta varsinainen juoni ei ole matkalla minnekään. Käydään shoppailemassa ja surffailemassa ja snorklailemassa ja skeittailemassa ja ihan vaan chillaillaan, mutta juonellisesti ei päästä eteenpäin. Eivät nämäkään kohdat siis tylsiä ole, mutta jotenkin niitä olisi voinut rytmittää paremmin muiden, juttua edistävien tapahtumien sekaan. Metsästäjien ja faunoidien välinen kamppailu olisi kiinnostanut enemmän kuin se kuhertelu. Oli niillä lomailukohtauksillakin tietysti merkityksensä ryhmän sisäisen dynamiikan valottajina, mutta ehkä vähän vähempikin olisi riittänyt. Lopulta loppuhuipennus tulee melkein yllättäen ja on ohi turhan nopeasti.

Kieli on nuorekasta ja vetävää, hiukan rosoista hyvällä tavalla. Erityisen mielellään lukee hahmojen keskinäistä sanailua. Hyväntahtoinen naljailu on kai sitä parhaiten määrittävä piirre, ja sitä on suorastaan hykerryttävää lukea. Huumori kukkii kuin isoäidin pelakuut.

Häiritseviäkin piirteitä löytyy, esimerkiksi termiä 'geesh' viljeltiin vähän turhan paljon. En oikein osannut päättää, miten tuo pitäisi lukea suomenkielisessä tekstissä, siis 'tsiis' vai 'keesh' vai 'giish' vai miten. Anglismeja muutenkin viljellään huolella. Okei, ymmärrän, että sillä tavoitellaan nuorten lukijoiden omaa kieltä, mutta minua alkoi hiukan häiritä niiden paljous silti. Mutta toisaalta, US of A:ssahan tässä ollaan, niin ehkä sekin selittää.

Sepä tuokin muuten mieleeni uuden asian. Kun kerran Amerikassa ollaan, niin siellä kai puhuttaisiin sitten amerikkaa. Ei kun siis englantia. Olin päättelevinäni joistain yhteyksistä, että Unna ei ilmeisesti puhu tai ymmärrä kieltä kovinkaan hyvin, mutta silti välillä vaikutti, että hän jutteli paikallisten kanssa ongelmitta. Esimerkiksi tämä voimaeläinsuojelutyyppi – puhuiko hän norsunmuistinsa avulla suomea? Vai tulkkasiko Rufus? Joissain kohdissa minun oli vaikea ymmärtää, mitä kieltä tässä nyt oltiin puhuvinaan. Joitain lyhyitä repliikkejä oli englanniksi, mutta pääasiassa ne oli 'suomennettu'.

Fantasiapiirteiden lisäksi tarinassa on turhan paljon muitakin epäuskottavuuksia, joita en oikein tahtoisi pureksimatta niellä. Unnan koulukokemus esimerkiksi on ärsyttävän yksipuolisen negatiivinen. Löytyykö hyvinvointi-Suomessa muka koulua, jossa yhden lukiolaisen kiusaamiseen osallistuvat oppilaiden lisäksi myös opettajat? Siis lukiota, ei mitään peruskoulua? Eikä kyse nyt ollut pelkästä piireistä ulos sulkemisesta, vaan suoranaisesta kiusaamisesta, ainakin opettajien taholta.

Häiritsevää oli myös (kuten ykkösessäkin) Unnan perheen kuvaus, joka jäi turhan heppoiseksi. Suuri paljastus tyttären ja tämän poikaystävän yliluonnollisista ominaisuuksista ja ”kaapista tulon” vastaanotto ei millään muotoa tunnu luonnolliselta. Kaikki on ohi hetkessä, ja vanhemmille on ihan okei, että Unna on mitä on, poikaystävänsä on mitä on, ja vielä kaiken lisäksi sekin, että (alaikäinen, koulusta sopivasti pariksi viikoksi erotettu) Unna häippäsee Amerikkaan poikaystävänsä ja tämän kavereiden kanssa. Kenellä tavallisella lukiolaisella on muka varaa ja mahdollisuus lähteä noin vain matkalle kesken lukukauden, ilman sen pitempää valmistautumista? Vähän epäilytti koko tämä shoppailusurffailuchillailumatka kokonaisuudessaan.

Lopuksi pitää vielä ihmetellä tätä voimaeläinsuojeluyhdistystä ja -valtuutettua. Kävi selväksi, että sanayhdistelmä on aika ovela ja hauska, mutta eikö kuitenkin olisi luontevampaa lyhentää sitä suuntäytettä vaikkapa pelkäksi valtuutetuksi (joskus se lyheneekin esimerkiksi suojeluvaltuutetuksi, mutta liian harvoin, liian vähän). Ihan kuin joku oikeasti sanoisi tuommoista sanahirviötä jatkuvasti.

Hyvä, vaikka ei ehkä aivan yhtä hyvä kuin ykkönen. Tai ehkä ykkösessä oli uutuudenviehätystä ja uuden idean hurmaa, mene ja tiedä missä syy preferensseille. Tässä oli kiinnostavaa päästä syvemmälle faunoidien maailmaan ja sisäiseen politiikkaan. Ja Ronniin! Vauhdikas toiminta, hyvät hahmot, huumori ja kielen imu pitävät teoksen kirkkaasti pinnalla huolimatta eräistä epäloogisuuksista ja joistakin ärsyttävistä piirteistä. Loppu saa janoamaan lisää, eli kyllä siihen seuraavaankin osaan aion sitten joskus tarttua.

Kadonnut Pariisi: Kadotettua onnea etsimässä

Markus Nummi:

        Kadonnut Pariisi (1994, Otava)

Kadonnut Pariisi kertoo – yllättäen – kadonneesta Pariisista. Lennokas idea, joka sai ainakin minut pohtimaan kaikenlaista.

Pariisin huomataan kadonneen, puf vaan. Kukaan ei tiedä mitä sille on tapahtunut. Turistimuistot matkareissuilta romanttiseen Pariisiin paljastuvat tekaistuiksi, kaupunkitaustat uutisfilmeissä väärennetyiksi. Onko kyseessä ranskalaisten järjestämä mieletön harhautusoperaatio, jolla onnistuttiin huijaamaan koko maailmaa uskomaan hajautetun kaupungin vielä olevan paikoillaan? Vai onko tapahtunut jokin suuri mullistus? Vai mitä ihmettä?

Erilaiset retkikunnat etsivät Pariisia joka paikasta mitä erilaisimmin metodein. Mysteeri yhdistää ihmisiä toisiinsa. Jotkut löytävät rakkauden Pariisista, vaikka sitä ei enää ole, toiset ystäviä, tovereita, samanhenkisiä ihmisiä.

Risteäviä tarinalinjoja on teoksessa useita. On nuoren rakkauden kuvaus Helsingissä: Elinaa ja Johannesta yhdistää Ranskan historiaa käsittelevän näyttelyn pystyttäminen. On Elinan isä Heikki Peltomaa, eläkkeellä oleva historian lehtori, jolla on omat teoriansa Pariisin kohtalosta. On Heikin ystävä Laila, maantiedon ja biologian opettaja, joka näkee Pariisin taivaalla. On erilaisia tutkimusretkikuntia; niistä keskeisimmäksi nousee televisiodokumenttia kuvaava ryhmä, joka paljastaa lopulta jotain yllättävää Pariisin historiasta.

Mysteeriä lähestytään siis monelta suunnalta. Minun makuuni hiukan liiankin monelta: kokonaisuus jää pikkuisen sekavaksi. Kaikkien hahmojen ja heidän tarinoidensa merkitystä en oikein ymmärtänyt. Toisaalta tärkeintä eivät kuitenkaan tunnu olevan hahmot ja heidän elämänsä, vaan pohdinta ja erilaisilla mieltä kiihottavilla ajatuksilla leikittely.

Teoksessa pyöritellään historiankirjoituksen uskottavuutta rankasti. Usko painettuun sanaan, valokuvaan ja vanhoihin asiakirjoihin elää meissä horjumattomana, vaikka trikkikuvaus tai fiktion kirjoitus eivät ole mitään aivan tuoreita keksintöjä. Jos joku uskottavaksi kuviteltu taho sanoo meille, että Pariisi on olemassa, me uskomme.

Teoksessa kolutaan pölyisiä arkistoja, joissa historia on tehty todeksi. Hävittämällä joitain tärkeitä papereita, korvaamalla jotain muuta toisella, ehkä lisäämällä johonkin väliin joku lappunen saadaan maailman menneisyys näyttämään aivan uudenlaiselta. Teoksen teemoista historiankirjoitusta tärkeämmäksi minulle nousi kuitenkin itse Pariisi ja sen merkitys eri ihmisille.

Ei liene sattumaa, että kaikista maailman kaupungeista kadonnut on juuri Pariisi, joka on vain kahden kirjaimen päässä paratiisista (meinasin kirjoittaa, että parasiitista). Siihen johdattaa jo kansikuvakin: vähäpukeiset mies ja nainen pakenevat loittonevasta kaupungista, jossa punainen käärme on kietoutunut Eiffel-tornin ympärille. Jopa sitä lukemattomallekin tulee mieleen myös Miltonin Kadotettu paratiisi.

Pariisi, tuo kadonnut, ikuisesti menetetty paratiisi, kiihottaa ihmisen mielikuvitusta, unelmia, toivoa. Pelkkä mahdollisuus sen olemassaolosta antaa sisältöä omaan harmaaseen elämään. Pariisi on toki ikoninen kaupunki myös itsessään, ilman niitä kahta ylimääräistä kirjaintakin. Rakkauden ja romantiikan pääkaupunki ainakin elokuvissa; runouden, taiteen, kauneuden keskus historiallisesti. Ehkä kadonnut Pariisi edustaakin jonkinlaista ideamaailmaa, jotain tavoiteltavaa, sellaista romantiikan aikaista ajatusta jostain korkeammasta todellisuudesta, jonne taiteilijoilla, rakastuneilla ja hulluilla on hetkellinen viisumi, mutta kenelläkään ei kansalaisoikeuksia (paitsi ehkä niillä hulluilla).

Pariisi saatetaan löytää teoksessa hetkellisesti, tai ehkä joku palanen siitä, mutta omakseen omistamista, pitämistä, loppuelämää varten kukaan ei sitä saa. Se pakenee tutkijoita ja määritelmiä. Ehkä sitä ei koskaan ole ollut olemassakaan muualla kuin ajatuksissamme. Ehkä se ei ole fyysinen paikka, kartalle merkittävä piste, vaan olotila, ajatus, tunne.

Kadonnut Pariisi on outo kirja, joka kompastelee liian monien tarinalinjojensa kanssa, mutta pitää siitä huolimatta otteessaan ja herättää ajatuksia. Minä tykkäsin, mutta en aivan rakastunut.

Moon Over Soho: Ei jäänyt soimaan minun päähäni

Ben Aaronovitch:

       Moon Over Soho (2011)

Kirja jatkaa siitä, mihin Rivers of London jäi. Luvassa lisää velhopoliisin seikkailuja Lontoon kaduilla, tällä kertaa jazzin säestyksellä.

Poliisikonstaapeli Peter Grant jatkaa velhouden alkeiden opiskelua ylikomisarionsa ohjauksessa. Sattumalta hän törmää mystisesti kuolleiden jazz-muusikoiden tapaukseen, kun kuulee eräästä ruumishuoneelle kannetusta raadosta vestigian, eräänlaisen taikuuden jättämän kaiun. Se viittaa siihen, että kuolema ei ollut luonnollinen. Pian tilastoista löytyy valtava määrä muitakin heti keikan jälkeen kuolleita muusikoita, eikä kaava voi olla vain sattumaa. Jazz-vampyyrejako on liikkeellä vai mitä? Ruumishuone täyttyy myös muulla tavalla kuolleista asukkaista; miehistä, joilta on purtu sukuelimet pois. Yögh.

Naisrintamalta löytyy uusi tulokas: jazzin ystävä Simone, jonka kanssa Peter alkaa viettää yhä enemmän aikaa. Vanha poliisipari Lesley May (joka edelleen kärsii ykkösosan jäljiltä) melkein unohtuu, paitsi silloin kun olisi jotain tylsää arkistointipuuhaa. Thamesin jokihaaranymfi Beverley Brookia ei tavata millään tapaa. Edellisen osan kuviot siis tuntuvat jäävän jonkinlaiseen kummalliseen limboon uuden naisen myötä. Mainitaan ohimennen, mutta ei setvitä.

Kakkososien pyhän perinteen mukaisesti teokseen on saatu upotettua myös vilauksia päähenkilöiden taustoihin. Ylikomisario Nightingalen historiaa valotetaan hiukan; erityisesti sitä, miksi hän on viimeinen elossa oleva virallinen velho. Myös mysteeripalvelija Mollyn tarinaa avataan. Grantin perhettä tavataan, ja hänen isänsä jazz-historiaa selvitetään.

Minulla kesti melkoisen kauan päästä tähän kunnolla kiinni. Ärsytti liiallinen selittelevyys. Joitain asioita väännettiin kärkipihtien avulla rautalangasta, ja välillä mentiin ihan turhille historiallisille sivuraiteille kerronnassa. Toki se taitaa kuulua kertoja-Grantin mielenlaatuun, mutta ei auta. Minä tylsistyin.

Tähän varmaankin vaikutti myös se, että en ole mikään kovin suuri jazz-fani. Ykkösosan informaatiosisältö keskittyi paljolti Lontooseen kaupunkina, ja minä viihdyin mainiosti. Kerronnan sekaan muilutettu fakta oli kiinnostavaa, eikä se siksi ärsyttänyt. Moon Over Sohon tietopätkien fokuksena oli enemmänkin jazz ja muusikot, enkä minä niistä oikein jaksanut innostua. Vaikka musiikkia kuuntelenkin, ei minua varsinaisesti kiinnosta muusikoiden elämiin tai joihinkin levytyksiin liittyvät nippelitiedot. Kirja oli paikoin melkoista musajäbän egopullistelua.

Juonikaan ei oikein vetänyt niin hyvin kuin ykkösosassa. Syyllisen tiesin jo melkein ensi tapaamisella, minkä jälkeen vain ärsytti Grantin puusilmäisyys. Loppuratkaisu tuli hiukan yllättäen ja jäi auttamattoman keskeneräiseksi. Vähän alettiin viritellä sarjalle jotain Moriarty-tyyppistä arkkivihollisjuttua, mutta sitä ei kuitenkaan viety tarpeeksi pitkälle, jotta se toimisi tämän yksittäisen teoksen sisäisen rakenteen kannalta hyvin. Ehkä siitä saadaan myöhemmissä osissa enemmän ja paremmin tavaraa irti.

Simone-kuviokin ärsytti. Peter viettää aivan liian suuren osan ajastaan naisensa vuoteessa (tai katolla tai sohvalla tai missä vaan nyt sattuu olemaan sopiva paikka) ja unohtaa kaikenlaisen poliisityön. Muutenkin poliisit jäävät vähäisempään osaan kuin ykkösessä, mikä on harmi, koska se oli mielestäni ykkösen ehdottomia vahvuuksia. Nyt ollaan enemmän marginaalissa, ei virallisen toimijan ytimessä.

Ei tämä silti sentään huono ollut. Niin paljon kuin päähenkilö välillä ärsyttääkin, on hänessä kosolti myös piirteitä, joista pidän. Peter omaa tieteellisen mielenlaadun ja suhtautuu taikuuteen ja sen opiskeluun tieteellisen empiirisesti, mikä on mukavaa vaihtelua monelle muulle fantasiahötölle. Lisäksi sitä on hauska seurata. Samoin hänen kerrontansa osuu välillä sarkasmillaan mukavasti kohteeseensa. Kuiva tumma huumori on suorastaan rakastettavaa brittiläisen komedian ystävälle (eli minulle). Hahmo tuntuu elävältä, nuorelta ja oikealta. Hänen kokemuksensa rasismista ja brittiläisestä kulttuurista ylipäätään vaikuttavat uskottavilta.

Vilaukset taikuuteen ja hahmojen historiaan olivat kiehtovia. Taikuuden jättämät kaiut tai jäljet kohteisiinsa ovat jännittävä yksityiskohta kirjan esittelemässä maailmassa. Yritykset yhdistää taikuutta ja tiedettä ovat aina mielenkiintoisia.

Kun vihdoin olin saanut hampaillani kunnon otteen kirjasta, alkoi se viedä mukanaan kuin Imatran koski. Kosken laskutusta piti vain odottaa hiukan pidempään kuin ykkösosan kanssa, mutta kyllä tähänkin sitten lopulta upposi aika mukavasti. Siitä pitivät huolen huumori, jotkut sivuhahmot ja ajoittain myös päähenkilö, ei niinkään juonenkuljetus. Kuitenkin pitää sanoa, että vaikka tavoitteena oli laulaa ylistyslaulua jazz-musiikille, ei tämä minun päässäni missään vaiheessa päässyt soimaan kunnolla niin kuin hyvän romaanin pitäisi. Lopputulos jäi vähän puisevaksi, ihan kivaksi, mutta jazzille ominaista improvisoivaa ilottelua en kuullut.

Yökappaleita: Suositellaan nautittavaksi kynttilänvalossa yötuulen vinkuessa ulkona

E. T. A. Hoffmann:

     Yökappaleita (suom. Markku Mannila 2011, Teos)

     alkuteos: Nachtstücke 1-2 (1816 & 1817)

Tarinakokoelman kahdeksassa aikuisten taidesadussa kohdataan muun muassa eläviä nukkeja, harhanäkyjä, hulluutta sekä paholaisen houkutuksia tuulen ulvoessa ja kuun valaistessa maailmaa kalpealla valollaan. Romantiikan ajan kirjailijan tuotanto on innoittanut monia myöhempiä fantasia- ja kauhukirjailijoita.

Hoffmannin kertomuksissa vieraillaan tutun todellisuuden ja mystisen tuntemattoman rajoilla. Nukuttaja aloittaa kokoelman ensimmäisen osan: siinä lapsuuden kauhukuvat pelottavasta nukkumatista sekoittuvat julmalla tavalla nuoren miehen elämään hänen rakastuessaan ikkunassa nähtyyn naiseen. Ignaz Denner kertoo köyhästä mutta hurskaasta metsänvartijasta, jolle maallisia houkutuksia tarjoaa vieraileva kauppamatkustaja. Jesuiittakirkko on tarina maalarista ja ihanteen tavoittelusta. Sanctus kuvaa sanojen voimaa kirota ja toisaalta myös parantaa.

Toisen osan ensimmäinen tarina Autio talo kertoo erikoisesta magneettisesta yhteydestä nuoren miehen ja autioksi oletetun talon ikkunassa nähdyn naisen välillä. Majoraatti kuvaa veljesten välisiä riitoja ja vihan periytymistä kummituksille asti. Pyhä lupaus on hunnutetun, raskaana olevan naisen traaginen tarina. Kivinen sydän on kertomus riehakkaista pippaloista, joissa vanha hovineuvos elää uudelleen nuoruuttaan.

Lisäksi kansien väliin mahtuu Veli-Matti Saarisen kirjoittama mainio esipuhe, joka valottaa Hoffmannin elämää ja kirjallista merkitystä kiinnostavasti.

Kokoelman alkupuolisko oli minusta vahvempi, loppuosan tarinat eivät olleet kaikki idealtaan aivan niin kirkkaita. Toisaalta viimeisen kertomuksen riehakkaasta juhlatunnelmasta ja myös sen lohdullisesta sanomasta pidin. Se oli todellakin iloisen erilainen moniin muihin verrattuna; juuri sitä, mitä synkkyyteen vaipunut lukija siinä vaiheessa kaipasi.

Kertomuksista välittyy hienosti erikoinen tunnelma. Paikkojen ja omalaatuisten hahmojen (fyysisten piirteiden) kuvaamisessa Hoffmann tuntuu olevan oikea mestari. Vaikka ihan jokaisessa kertomuksessa ei lopulta olekaan mitään, mitä ei voisi järjellä selittää, jää niistä kuitenkin outo olo. Sellainen, että tuntee todellisuuden olevan vain hento kuori, jonka alla piilee tuntematon, vieras, outo, selittämätön.

Usein se outo on meissä itsessämme. Hulluuden partaalla sinnittelevät ja sinne vierähtävät hahmot kuvittelevat mitä kammottavampia kauhukuvia luoden oman maailmansa, jossa tuttukin saattaa saada selittämättömiä piirteitä. Herkän mielen tai taiteilijan kyky nähdä enemmän kuin muut on romanttinen ajatus, se luo mystistä taiteilijamyyttiä.

Hoffmannin ote on usein railakkaan epäluotettava. Kertojia ja sisäkkäisiä tarinoita saattaa olla useita, eikä kenenkään versioon tapahtumista voi välttämättä täysin luottaa. Monesti kertoja osoittaa sanansa suoraan lukijalle saaden näin kaiken tuntumaan todemmalta, aivan kuin lukija kuulisi juttua tositapahtumista hyvältä ystävältään. Saatuaan lukijan näin uskomaan uskomattomaan Hoffmann seuraavassa hetkessä lyökin koko jutun ranttaliksi, ja illuusio rikkoutuu.

Vaikka virkkeet ovat pitkiä ja kappaleet sitäkin pidempiä – usein jopa useiden sivujen mittaisia – ei teosta ollut minusta raskasta lukea. Hoffmannin kielenkäyttö on niin elävää, rönsyilevää ja tarinankertojamaista, että sitä lukee kuin, no, hyvää tarinaa. Suurensuuri kiitos tästä kuuluu tietysti myös onnistuneelle suomennokselle.

Rönsyilevän romanttinen tyyli näkyy myös tarinoiden tapahtumissa ja paikoissa. Samaan kertomukseen saattaa mahtua salattuja aarteita, mystisiä kuolemia, murhia, kostoa, kiellettyä rakkautta, sukuriitoja, kummittelua sekä karmeita petoksia. Tapahtumapaikkana on tietysti jokin vanha linna, osittain jo raunioina, ja sen ympärillä siintävä synkkä metsä. Joissain tarinoissa erikoisia hahmoja ja kierteisiä juonenkäänteitä alkoi olla jo niin paljon, että ne uivat päässä ristiin ja rastiin.

Kertomukset ovat selvää jatkumoa vanhalle tarustolle. Esimerkiksi Nukuttajassa voi nähdä selviä yhteyksiä kreikkalaiseen mytologiaan, erityisesti Pygmalioniin, mutta toisaalta myös Narkissokseen. Hoffmann on linkki antiikin tarustojen ja modernimman fantasiakauhun välimaastossa.

Monessa tarinassa nainen edustaa mystistä ja yöllistä. Nainen on suoremmassa yhteydessä pyhään tai yliluonnolliseen, hänen suhteensa siihen on vaistomaisen viaton kuin lapsella. Naisella on herkempi kokemus tuntemattomasta ja ehkä sen takia myös taipumusta mielen järkkymiseen. Välillä nainen edustaa ihannetta, mystistä kaunotarta, jonka valossa mies voi peilata itseään. Nainen on Hoffmannin tarinoissa epärationaalinen, tuntematon olento; jotakin vierasta, jota ei voi koskaan täysin saavuttaa.

Toisaalta useimmiten nainen kuvataan objektin lailla. Hän on rakastumisen kohde; kaunotar, johon voi hullaantua, tai sitten hänen tehtävänsä on muusan tavoin innoittaa miestä suuriin tekoihin; taisteluihin, taiteeseen tai johonkin muuhun vastaavaan. Kovin tuntuu olevan miehinen tämä tekijöiden maailma Hoffmannilla. Eikä tekijäksi kelpaa mikä tahansa mies: hänellä täytyy olla taiteilijan luonne ja siis kyky katsoa maailma eri tavoin kuin muut.

Haaveilijahahmojen, taiteilijoiden ja naisten lisäksi Hoffmann on sekoittanut tarinoihinsa myös selvästi rationaalisia ääniä: hahmoja, jotka ovat proosallisesti kiinni fyysisessä todellisuudessaan. Heillä ei ole kykyä ymmärtää elämää suurempia asioita. Heidän elämänsä on tasaisen porvarillista olematta valtavan onnellista tai valtavan onnetonta. He pitävät taiteellisten sielujen näkemää maailmaa vain haihatuksena, ohimenevänä unikuvana, josta pääsee eroon keskittymällä tähän ja nyt.

Jos haluaa tutustua nykyfantasian juuriin, kannattaa tarttua Hoffmanniin. 1800-luvun alun maailma on erilainen kuin omamme, mutta se ei vähennä tarinoiden psykologista tehoa. Vaikka tiedämme maailmasta enemmän kuin silloin, emme luultavasti – toivottavasti – koskaan pysty selittämään kaikkea. Tuntemattoman, oudon ja yöllisen ei soisi ikinä katoavan mielikuvituksistamme; tai ainakaan niiden, jotka ovat valmiita ja halukkaita sen näkemään. Yöllinen, vieras maailma tuntuu olevan se, minkä Hoffmann itse näki katsellessaan ympärilleen. Yökappaleita saa toivomaan, että itsekin siihen pystyisi.

Angel Time: Ellottavaa käännytystä

Anne Rice:

Angel Time – Songs of the Seraphim 1 (2009, Chatto & Windus)

Anne Ricen kristillinen käännytysfantasia seikkailee nykyhetken ja keskiajan välillä.

Toby O'Dare on erehtymätön salamurhaaja. Mies, joka ei pysty enää uskomaan omaan pelastukseensa, tapaa enkelin. Tämä Malchiah-niminen siipiveikko palkkaa pojan omiin hommiinsa, palkkana tietysti sielu ja pelastus.

Jopina olisi sitten hommata rukoileville uskovaisille pelastusta. Erityisesti pelastusta tarvitaan 1200-luvun Englannissa, jossa pikkukaupungin juutalaisyhteisö on kauheiden syytösten edessä ja matkalla kohti tuhoa. Toby heittäytyy matkustavan munkin rooliin ja soluttautuu keskiaikaiseen yhteisöön.

Mikä ihme sai minut tarttumaan tähän? Myönnän, tiedän kyllä vastauksen. Mustanpuhuva kansi ja Anne Ricen nimi siinä. Ja kyllähän se esittelytekstikin jotenkin vetosi. Siitä on jo joitakin vuosia, kun luin Ricen vampyyrikirjoja, mutta muistin kyllä pitäneeni niiden mietiskelevän melankolisesta tunnelmasta. Tässä se melankolinen meditointi oli muuttunut kristillisen sanoman purnaamiseksi.

En ole mikään uskonnollinen ihminen, vaikka kirkkoon kuulunkin, ja uskonnot kiinnostavat tieteellisessä mielessä. Olen kai jotain agnostikon ja ateistin väliltä. Tämä evankeliumin julistus oli kyllä sitten jotain ihan liikaa. Se suorastaan tihkui ällöttävää kristillistä eetosta joka sanasta. Pelastus, lunastus, sieluni, oih! Oijoijoih!

Kun luen salamurhaajan minäkertomaa teosta, en odota jatkuvaa nillitystä uskosta ja pelastuksesta ja omista synneistä. Tuollainen itsesyytösten pesä ei sitten millään olisi voinut toimia vuosikausia onnistuneesti salamurhaajana, josta missään tietokannoissa ei ole edes kunnollista kuvaa. Sehän olisi jäänyt kiinni jo heti alkuunsa, kun olisi palvistunut rukoilemaan syntejään anteeksi uhrinsa eteen, tai näin ainakin luulen. Mitäs minä muka tietäisin, kun ei kummaltakaan alalta (siis salamurhaamisesta tai uskovaisuudesta) ole varsinaisesti omakohtaisia kokemuksia. Joka tapauksessa, odotin siis saavani jonkinlaisen kylmän tappokoneen, ainakin aluksi, mutta sainkin vollottavan itkupillin. Turha kai sanoakaan, että petyin pahemman kerran.

Ilman käännytystehtäväänsä kirja olisi saattanut olla kiinnostava. Ehkä. Tai no, olihan se juonikin loppujen lopuksi aika simppeli. Se, miten ongelmat keskiajan kyläyhteisössä ratkaistiin, oli jotenkin alkeellista. Eikä siinä mielessä kuin ”alkeellista, rakas Watson”, vaan siinä mielessä, että lapsellista.

Keskiaikainen Englanti oli se seikka, joka houkutteli minua esittelytekstissä. Aikamatkustusta! Nykyajan mies menneisyydessä! Ikävä vain, että kaikki historiallisen miljöön kuvaukset musertuivat auttamattomasti sen itsetutkiskelun alle. Se, mitä kuvauksesta jäi jäljelle, oli jotenkin luennoivaa enemmän kuin kertovaa. Kuinkahan monta kertaa tämä oppinut salamurhaajaminä laittoi tekstiin jotain sen tyylistä, että ”I had learned from my earlier reading...”? Joo, on se jo käynyt selväksi, että et ole yllättynyt keskiaikaisen ympäristön epähygieenisyydestä tai juutalaisten kohtelusta tai yhteiskunnan hierarkiasta tai siitä tai tuosta tai tästä. Pitääkö siitä joka kerta luennoida kuin kakaralle ja omaa etevyyttä ja lukeneisuutta korostaen?

Selittelevyys saa myöhemmin jonkinlaisen selityksen, kun paljastuu, että Toby on itse kirjoittanut kokemuksensa kirjaksi. Kyseessä ei siis ole joku sisäinen monologi, jolloin tuollainen selittely olisi vielä tökerömpää. Siihen asti olin tosissani ihmetellyt asiaa: kuka muka ajattelee noin? Ei kukaan.

Tekstissä ärsytti myös vanhahtavuuden tavoittelu. En tietysti ole mikään englannin kielen asiantuntija, joten en varsinaisesti voi sanoa, oliko kielessä mitään vikaa. Jotenkin en vain halua uskoa, että kukaan olisi oikeasti koskaan puhunut siten kuin Rice keskiaikaista dialogia kirjoittaa. Ihan okeihan se arkaainen tyyli on jossain kuvailevassa tekstissä, mutta että dialogissa? Ihan kuin tavalliset ihmiset olisivat ikinä puhuneet sellaisten koukeroiden ja monimutkaisuuksien kautta kuin tässä teoksessa. Pikkuasiatkin sanotaan miljoonalla sanalla. Tämä kritiikki ei siis varsinaisesti liity kieleen ja sanastoon (jonka asiantuntija en ole, kuten jo mainitsin), vaan enemmänkin siihen puhetyyliin. Arkaaista, koukeroista, ylevöitettyä. Tuskastuttavaa.

Ei tämä käännytysyritys minua saanut käännytettyä. Ärsyynnyin vain koko kirjaan, pelkällä sitkeydellä sain sen loppuun asti luettua. Juonelta on turha odottaa suurempia yllätyksiä, eikä tekstikään oikein vedä. Jos olet harras ristinuskovainen (mielellään katolilainen) ja hartaan kristillinen ihmisen syntisyyttä pohdiskeleva fantasia kiinnostaa, niin siitä vaan. Muille en kyllä suosittelisi.

Päiväpartio: Hämärä Moskova

Sergei Lukjanenko & Vladimir Vasiljev:

       Päiväpartio (2013, Into, suom. Arto Konttinen)

       alkuteos: Dnevnoi Dozor (1999)

Ensimmäinen karkutiellä arvostelemani teos oli Yöpartio, venäläisen urbaanin fantasian menestysteos. Nyt vuorossa on sarjan kakkososa: samanlaista Valon ja Pimeyden välistä kissa-hiiri-leikkiä tämäkin on.

Teos jakautuu kolmeen erilliseen osioon, jotka kuitenkin nivoutuvat yhteen. Rakenne on siis samanlainen kuin ykkösosassa. Lopussa vasta selviää, mihin mikäkin palapelin palanen oikein loksahtaa.

Perusidea on siis tämä: maailmassa on ihmisiä ja Muihin kuuluvia: noitia, ennustajia, vampyyreja, ihmissusia, muodonmuuttajia ja sen sellaisia. Muihin kuuluvat jakautuvat Valon ja Pimeyden palvelijoihin, ja niiden välillä on Sopimus tasapainosta. Pimeyden palvelijoita valvoo Valon palvelijoista koostuva Yöpartio ja Valon palvelijoita puolestaan vahtii Pimeyden palvelijoiden Päiväpartio. Ja molempia kyttää Inkvisitio. Sekavaa? No, kyllä sen nopeasti oppii. Pääpointti on se, että kyse ei varsinaisesti ole hyvän ja pahan taistelusta, vaan näiden kahden välisestä tasapainottelusta, juonittelusta ja suhmuroinnista. Tämä kakkososa keskittyy nimensä mukaisesti Pimeyden palvelijoiden porukoihin toisin kuin ykkönen.

Päiväpartion ensimmäinen osio kertoo ykkösosasta tutun Pimeyden noidan Alisa Donnikovan tarinan. Erään Päiväpartion operaation seurauksena hän menettää voimansa, ja hänet lähetetään toipumaan Ukrainaan nuorisoleirille. Lomaa, lepoa, voimien keräystä ja ehkä joku lomaromanssi. Suunnitelmat eivät kuitenkaan aivan onnistu niin kuin Alisa toivoisi.

Toisessa osiossa Moskovaan ilmestyy erittäin voimakas Pimeyden palvelija Vitali Rogoza, josta kukaan ei tunnu tietävän mitään; ei edes hän itse. Hänen voimansa näyttävät kasvavan jatkuvasti, eikä kumpikaan puoli tiedä, mitä oikein ajatella miehestä, joka jatkuvasti löytää itsensä tapahtumien keskipisteestä.

Kolmannessa osiossa kummankin partion työntekijöitä lähtee Prahaan Inkvisition pitämään Tuomioistuimeen, jossa ruoditaan kahden ensimmäisen osion tapahtumia. Inkvisitiota ei lainkaan kiinnosta, kumpi voittaa, vaan se, että tasapaino säilyy puolien välillä. Vaaka ei saa liikaa kallistua kummallekaan puolelle.

Lukjanenkon ja Vasiljevin luoma maailmankuva on kiinnostava. Hyvän ja pahan loputon taistelu on samalla loputonta byrokratiaa, korruptiota ja nyhjäämistä. Välillä saavutetaan pieniä voittoja tai kärsitään tappioita, mutta sotaa ei kumpikaan puoli voita.

Partioiden rivityöntekijät ovat vain nappuloita isojen tekijöiden loputtomassa shakkipelissä. Moskovan Päiväpartion johtaja Zavulon ja Yöpartion pääjehu Geser taktikoivat ja juonivat minkä ehtivät, eikä aina ole kovinkaan helppoa havaita, kumpi puoli on ”hyviksiä” ja kumpi ”pahiksia”. Kummankin on uhrattava nappuloitaan, vaikka voitto näyttää jatkuvasti karkaavan yhä kauemmas, jonnekin käden ulottumattomiin, sateenkaaren toiselle puolelle, missä ruohokin on vihreämpää. Edes arvokkaiden nappuloiden menettämiseltä ei voi millään välttyä.

Nappuloilla onkin enemmän yhteistä toistensa kanssa – väristä riippumatta – kuin sen käden, joka niitä liikuttaa. Pimeyden Edgar ja Valon Anton löytävät toisensa prahalaisessa kuppilassa, syövät ja juovat olutta yhdessä. He ovat verivihollisia, mutta siitä huolimatta he löytävät jonkinlaisen keskusteluyhteyden.

Yleensä lukija on kai helppo saada symppaamaan perinteisiä hyviksiä. Tässä toisessa osassa pääosassa ovat kuitenkin ne, jotka yleensä nähdään pahiksina, siis Pimeän voimat. Kirjailijat yrittävätkin loputtomalla psykologisoimisella ja filosofoimisella saada lukijan sympatioita näiden kelkkaan, ja välillä se alkoi ainakin minua hiukan puuduttaa.

Koko ajan korostetaan sitä, kuinka Pimeän tyypit ovat ”vapauden” puolella; kuinka jokaisella on oikeus toimia oman tahtonsa mukaisesti eikä kellään ole oikeutta rajoittaa toisen vapautta. Paitsi että tämä oikeus vapauteen ei ole täydellistä kaikkien kohdalla: jos joku haluaa toteuttaa omaa vapauttaan esimerkiksi tappamalla itseään heikomman, niin mitäs heikompi sille siinä sitten voi. Ei mitään. Tappaminen on tämän vahvemman oikeus toteuttaa itseään. Kuin suoraan jostain evoluutioteoriasta.

Ja samalla nämä Pimeän asukit syyttävät Valon joukkoja turhasta paapomisesta; he eivät muka anna toisten elää rauhassa, vaan pakkosyöttävät omia arvojaan muille kuin syöttöporsaille. Jotenkin teennäiseltä tuntui se, miten kovasti tätä korostettiin; tuli sellainen olo, että nämä Pimeän puolen minäkertojat eivät itsekään olleet oikein vakuuttuneita näistä argumenteistaan, kun sitä pitää noin kauheasti jatkuvalla syötöllä perustella. Aivan kuin tyypit yrittäisivät käännyttää itseään samalla kuin lukijaansakin.

Hahmot eivät yllä ihan ykkösosan tasolle. Jutussa on jotain vikaa, jos huomaan tsemppaavani kaikista eniten Anton Gorodetskia, Valon velhoa, joka oli ykkösosan pääosassa ja minäkertojana, mutta on nyt vain sivuroolissa. Kai siihen vaikuttaa sekin, että Päiväpartion keskiössä oleva henkilö vaihtuu osien välillä: kehenkään ei pääse niin syvällisesti tutustumaan kuin Yöpartion Antoniin.

Eniten minua ärsytti Alisa, vaikka toisaalta samalla hän oli myös kiinnostavin. Kakkososion Vitali jäi jotenkin tyhjäksi – vaikka se kai oli tarkoituskin hänen rooliaan ajatellen. Kolmannen osion Edgar oli vain tylsä kuin Kelan lomake.

Mutta se Alisa: hänestä en oikein osannut päättää, että oliko tämä nyt sitten miehisen egon märkä päiväuni vai pahin painajainen. Toisaalta hän oli erittäin seksuaalinen ja hemaiseva pimu, sellainen hutsahtava naikkonen aina valmiina seksiseikkailuihin, toisaalta taas hän oli manipuloiva ja dominoiva narttu, joka olisi valmis vaikka kastroimaan vastakkaisen sukupuolen edustajia tarpeen vaatiessa. Koko ajan Alisan minäkerronta näytti keskittyvän seksin ympärille, mutta ei niin kuin lukijaa kiihottavassa mielessä, vaan ennemminkin korostaen sitä, että naikkosen mielenliikkeisiin ei tuntunut muuta mahtuvan. Teoksen naiskuva oli siis varsin ällöttävä; aivan kuin naaraspuolisen ihmisen elämä pyörisi kokonaisuudessaan vain miesten ympärillä.

Aivan oma lukunsa olivat teoksen suomalaishäiskät. Helsingissä toimiva Pimeyden palvelijoiden kiihkohaara Reginin Veljeskunta oli jotain erittäin naurettavaa. Tulee mieleen ihmetellä, että onko venäläisillä tuollainen kuva suomalaisista. No, eiväthän he ihan Elovena-viikinkejä olleet, eli siinä mielessä eivät kai niin stereotyyppisiä, mutta se lapsellinen mentaliteetti, pelokas arkuus ja uusavuton saamattomuus... Sellaisinako meidät Venäjällä nähdään? Se vähän naurettava, nolo ja enimmäkseen harmiton pikkunaapuri jossain länsirajalla?

Kaikesta tästä huolimatta kyseessä oli ihan kohtuullisen viihdyttävä teos. Omat odotukseni vain olivat korkeammalla, kun tykkäsin siitä ykkösosasta sen verran paljon, ja siksi hiukan petyin. Päiväpartio ei siis aivan Yöpartion tasolle yltänyt, mutta oli siitä huolimatta ihan hyvä. Toimintaa oli mukavasti, ja vodkaakin ehdittiin ryypätä. Psykologinen puoli välillä hiukan tuskastutti, mutta toisaalta mielen maisemien avaaminen kuuluu olennaisesti tähän sarjaan. Kyllä kai tässä pitää sitten vielä niihin jatko-osiinkin tarttua, sitten joskus.