torstai 27. helmikuuta 2014

Angel Time: Ellottavaa käännytystä

Anne Rice:
Angel Time – Songs of the Seraphim 1 (2009, Chatto & Windus)


Anne Ricen kristillinen käännytysfantasia seikkailee nykyhetken ja keskiajan välillä.

Toby O'Dare on erehtymätön salamurhaaja. Mies, joka ei pysty enää uskomaan omaan pelastukseensa, tapaa enkelin. Tämä Malchiah-niminen siipiveikko palkkaa pojan omiin hommiinsa, palkkana tietysti sielu ja pelastus.

Jopina olisi sitten hommata rukoileville uskovaisille pelastusta. Erityisesti pelastusta tarvitaan 1200-luvun Englannissa, jossa pikkukaupungin juutalaisyhteisö on kauheiden syytösten edessä ja matkalla kohti tuhoa. Toby heittäytyy matkustavan munkin rooliin ja soluttautuu keskiaikaiseen yhteisöön.

Mikä ihme sai minut tarttumaan tähän? Myönnän, tiedän kyllä vastauksen. Mustanpuhuva kansi ja Anne Ricen nimi siinä. Ja kyllähän se esittelytekstikin jotenkin vetosi. Siitä on jo joitakin vuosia, kun luin Ricen vampyyrikirjoja, mutta muistin kyllä pitäneeni niiden mietiskelevän melankolisesta tunnelmasta. Tässä se melankolinen meditointi oli muuttunut kristillisen sanoman purnaamiseksi.

En ole mikään uskonnollinen ihminen, vaikka kirkkoon kuulunkin, ja uskonnot kiinnostavat tieteellisessä mielessä. Olen kai jotain agnostikon ja ateistin väliltä. Tämä evankeliumin julistus oli kyllä sitten jotain ihan liikaa. Se suorastaan tihkui ällöttävää kristillistä eetosta joka sanasta. Pelastus, lunastus, sieluni, oih! Oijoijoih!

Kun luen salamurhaajan minäkertomaa teosta, en odota jatkuvaa nillitystä uskosta ja pelastuksesta ja omista synneistä. Tuollainen itsesyytösten pesä ei sitten millään olisi voinut toimia vuosikausia onnistuneesti salamurhaajana, josta missään tietokannoissa ei ole edes kunnollista kuvaa. Sehän olisi jäänyt kiinni jo heti alkuunsa, kun olisi palvistunut rukoilemaan syntejään anteeksi uhrinsa eteen, tai näin ainakin luulen. Mitäs minä muka tietäisin, kun ei kummaltakaan alalta (siis salamurhaamisesta tai uskovaisuudesta) ole varsinaisesti omakohtaisia kokemuksia. Joka tapauksessa, odotin siis saavani jonkinlaisen kylmän tappokoneen, ainakin aluksi, mutta sainkin vollottavan itkupillin. Turha kai sanoakaan, että petyin pahemman kerran.

Ilman käännytystehtäväänsä kirja olisi saattanut olla kiinnostava. Ehkä. Tai no, olihan se juonikin loppujen lopuksi aika simppeli. Se, miten ongelmat keskiajan kyläyhteisössä ratkaistiin, oli jotenkin alkeellista. Eikä siinä mielessä kuin ”alkeellista, rakas Watson”, vaan siinä mielessä, että lapsellista.

Keskiaikainen Englanti oli se seikka, joka houkutteli minua esittelytekstissä. Aikamatkustusta! Nykyajan mies menneisyydessä! Ikävä vain, että kaikki historiallisen miljöön kuvaukset musertuivat auttamattomasti sen itsetutkiskelun alle. Se, mitä kuvauksesta jäi jäljelle, oli jotenkin luennoivaa enemmän kuin kertovaa. Kuinkahan monta kertaa tämä oppinut salamurhaajaminä laittoi tekstiin jotain sen tyylistä, että ”I had learned from my earlier reading...”? Joo, on se jo käynyt selväksi, että et ole yllättynyt keskiaikaisen ympäristön epähygieenisyydestä tai juutalaisten kohtelusta tai yhteiskunnan hierarkiasta tai siitä tai tuosta tai tästä. Pitääkö siitä joka kerta luennoida kuin kakaralle ja omaa etevyyttä ja lukeneisuutta korostaen?

Selittelevyys saa myöhemmin jonkinlaisen selityksen, kun paljastuu, että Toby on itse kirjoittanut kokemuksensa kirjaksi. Kyseessä ei siis ole joku sisäinen monologi, jolloin tuollainen selittely olisi vielä tökerömpää. Siihen asti olin tosissani ihmetellyt asiaa: kuka muka ajattelee noin? Ei kukaan.

Tekstissä ärsytti myös vanhahtavuuden tavoittelu. En tietysti ole mikään englannin kielen asiantuntija, joten en varsinaisesti voi sanoa, oliko kielessä mitään vikaa. Jotenkin en vain halua uskoa, että kukaan olisi oikeasti koskaan puhunut siten kuin Rice keskiaikaista dialogia kirjoittaa. Ihan okeihan se arkaainen tyyli on jossain kuvailevassa tekstissä, mutta että dialogissa? Ihan kuin tavalliset ihmiset olisivat ikinä puhuneet sellaisten koukeroiden ja monimutkaisuuksien kautta kuin tässä teoksessa. Pikkuasiatkin sanotaan miljoonalla sanalla. Tämä kritiikki ei siis varsinaisesti liity kieleen ja sanastoon (jonka asiantuntija en ole, kuten jo mainitsin), vaan enemmänkin siihen puhetyyliin. Arkaaista, koukeroista, ylevöitettyä. Tuskastuttavaa.

Ei tämä käännytysyritys minua saanut käännytettyä. Ärsyynnyin vain koko kirjaan, pelkällä sitkeydellä sain sen loppuun asti luettua. Juonelta on turha odottaa suurempia yllätyksiä, eikä tekstikään oikein vedä. Jos olet harras ristinuskovainen (mielellään katolilainen) ja hartaan kristillinen ihmisen syntisyyttä pohdiskeleva fantasia kiinnostaa, niin siitä vaan. Muille en kyllä suosittelisi.