lauantai 31. toukokuuta 2014

Kadonnut Pariisi: Kadotettua onnea etsimässä

Markus Nummi:
        Kadonnut Pariisi (1994, Otava)


Kadonnut Pariisi kertoo – yllättäen – kadonneesta Pariisista. Lennokas idea, joka sai ainakin minut pohtimaan kaikenlaista.

Pariisin huomataan kadonneen, puf vaan. Kukaan ei tiedä mitä sille on tapahtunut. Turistimuistot matkareissuilta romanttiseen Pariisiin paljastuvat tekaistuiksi, kaupunkitaustat uutisfilmeissä väärennetyiksi. Onko kyseessä ranskalaisten järjestämä mieletön harhautusoperaatio, jolla onnistuttiin huijaamaan koko maailmaa uskomaan hajautetun kaupungin vielä olevan paikoillaan? Vai onko tapahtunut jokin suuri mullistus? Vai mitä ihmettä?

Erilaiset retkikunnat etsivät Pariisia joka paikasta mitä erilaisimmin metodein. Mysteeri yhdistää ihmisiä toisiinsa. Jotkut löytävät rakkauden Pariisista, vaikka sitä ei enää ole, toiset ystäviä, tovereita, samanhenkisiä ihmisiä.

Risteäviä tarinalinjoja on teoksessa useita. On nuoren rakkauden kuvaus Helsingissä: Elinaa ja Johannesta yhdistää Ranskan historiaa käsittelevän näyttelyn pystyttäminen. On Elinan isä Heikki Peltomaa, eläkkeellä oleva historian lehtori, jolla on omat teoriansa Pariisin kohtalosta. On Heikin ystävä Laila, maantiedon ja biologian opettaja, joka näkee Pariisin taivaalla. On erilaisia tutkimusretkikuntia; niistä keskeisimmäksi nousee televisiodokumenttia kuvaava ryhmä, joka paljastaa lopulta jotain yllättävää Pariisin historiasta.

Mysteeriä lähestytään siis monelta suunnalta. Minun makuuni hiukan liiankin monelta: kokonaisuus jää pikkuisen sekavaksi. Kaikkien hahmojen ja heidän tarinoidensa merkitystä en oikein ymmärtänyt. Toisaalta tärkeintä eivät kuitenkaan tunnu olevan hahmot ja heidän elämänsä, vaan pohdinta ja erilaisilla mieltä kiihottavilla ajatuksilla leikittely.

Teoksessa pyöritellään historiankirjoituksen uskottavuutta rankasti. Usko painettuun sanaan, valokuvaan ja vanhoihin asiakirjoihin elää meissä horjumattomana, vaikka trikkikuvaus tai fiktion kirjoitus eivät ole mitään aivan tuoreita keksintöjä. Jos joku uskottavaksi kuviteltu taho sanoo meille, että Pariisi on olemassa, me uskomme.

Teoksessa kolutaan pölyisiä arkistoja, joissa historia on tehty todeksi. Hävittämällä joitain tärkeitä papereita, korvaamalla jotain muuta toisella, ehkä lisäämällä johonkin väliin joku lappunen saadaan maailman menneisyys näyttämään aivan uudenlaiselta. Teoksen teemoista historiankirjoitusta tärkeämmäksi minulle nousi kuitenkin itse Pariisi ja sen merkitys eri ihmisille.

Ei liene sattumaa, että kaikista maailman kaupungeista kadonnut on juuri Pariisi, joka on vain kahden kirjaimen päässä paratiisista (meinasin kirjoittaa, että parasiitista). Siihen johdattaa jo kansikuvakin: vähäpukeiset mies ja nainen pakenevat loittonevasta kaupungista, jossa punainen käärme on kietoutunut Eiffel-tornin ympärille. Jopa sitä lukemattomallekin tulee mieleen myös Miltonin Kadotettu paratiisi.

Pariisi, tuo kadonnut, ikuisesti menetetty paratiisi, kiihottaa ihmisen mielikuvitusta, unelmia, toivoa. Pelkkä mahdollisuus sen olemassaolosta antaa sisältöä omaan harmaaseen elämään. Pariisi on toki ikoninen kaupunki myös itsessään, ilman niitä kahta ylimääräistä kirjaintakin. Rakkauden ja romantiikan pääkaupunki ainakin elokuvissa; runouden, taiteen, kauneuden keskus historiallisesti. Ehkä kadonnut Pariisi edustaakin jonkinlaista ideamaailmaa, jotain tavoiteltavaa, sellaista romantiikan aikaista ajatusta jostain korkeammasta todellisuudesta, jonne taiteilijoilla, rakastuneilla ja hulluilla on hetkellinen viisumi, mutta kenelläkään ei kansalaisoikeuksia (paitsi ehkä niillä hulluilla).

Pariisi saatetaan löytää teoksessa hetkellisesti, tai ehkä joku palanen siitä, mutta omakseen omistamista, pitämistä, loppuelämää varten kukaan ei sitä saa. Se pakenee tutkijoita ja määritelmiä. Ehkä sitä ei koskaan ole ollut olemassakaan muualla kuin ajatuksissamme. Ehkä se ei ole fyysinen paikka, kartalle merkittävä piste, vaan olotila, ajatus, tunne.

Kadonnut Pariisi on outo kirja, joka kompastelee liian monien tarinalinjojensa kanssa, mutta pitää siitä huolimatta otteessaan ja herättää ajatuksia. Minä tykkäsin, mutta en aivan rakastunut.