Markus Nummi:
Kadonnut Pariisi
(1994, Otava)
Kadonnut Pariisi
kertoo – yllättäen – kadonneesta Pariisista. Lennokas idea,
joka sai ainakin minut pohtimaan kaikenlaista.
Pariisin
huomataan kadonneen, puf vaan.
Kukaan ei tiedä mitä sille on tapahtunut. Turistimuistot
matkareissuilta romanttiseen Pariisiin paljastuvat tekaistuiksi,
kaupunkitaustat uutisfilmeissä väärennetyiksi. Onko kyseessä
ranskalaisten järjestämä mieletön harhautusoperaatio, jolla
onnistuttiin huijaamaan koko maailmaa uskomaan hajautetun kaupungin
vielä olevan paikoillaan? Vai onko tapahtunut jokin suuri mullistus? Vai mitä ihmettä?
Erilaiset
retkikunnat etsivät Pariisia joka paikasta mitä erilaisimmin
metodein. Mysteeri yhdistää ihmisiä toisiinsa. Jotkut löytävät
rakkauden Pariisista, vaikka sitä ei enää ole, toiset ystäviä,
tovereita, samanhenkisiä ihmisiä.
Risteäviä
tarinalinjoja on teoksessa useita.
On nuoren rakkauden kuvaus Helsingissä: Elinaa ja Johannesta
yhdistää Ranskan historiaa käsittelevän näyttelyn pystyttäminen.
On Elinan isä Heikki Peltomaa, eläkkeellä oleva historian lehtori,
jolla on omat teoriansa Pariisin kohtalosta. On Heikin ystävä
Laila, maantiedon ja biologian opettaja, joka näkee Pariisin
taivaalla. On erilaisia tutkimusretkikuntia; niistä keskeisimmäksi
nousee televisiodokumenttia kuvaava ryhmä, joka paljastaa lopulta jotain
yllättävää Pariisin historiasta.
Mysteeriä
lähestytään siis monelta suunnalta. Minun makuuni hiukan liiankin
monelta: kokonaisuus jää pikkuisen sekavaksi. Kaikkien hahmojen ja
heidän tarinoidensa merkitystä en oikein ymmärtänyt. Toisaalta
tärkeintä eivät kuitenkaan tunnu olevan hahmot ja heidän
elämänsä, vaan pohdinta ja erilaisilla mieltä kiihottavilla
ajatuksilla leikittely.
Teoksessa
pyöritellään historiankirjoituksen uskottavuutta rankasti.
Usko painettuun sanaan, valokuvaan ja vanhoihin asiakirjoihin elää
meissä horjumattomana, vaikka trikkikuvaus tai fiktion kirjoitus
eivät ole mitään aivan tuoreita keksintöjä. Jos joku
uskottavaksi kuviteltu taho sanoo meille, että Pariisi on olemassa,
me uskomme.
Teoksessa kolutaan
pölyisiä arkistoja, joissa historia on tehty todeksi. Hävittämällä
joitain tärkeitä papereita, korvaamalla jotain muuta toisella, ehkä
lisäämällä johonkin väliin joku lappunen saadaan maailman
menneisyys näyttämään aivan uudenlaiselta. Teoksen teemoista
historiankirjoitusta tärkeämmäksi minulle nousi kuitenkin itse
Pariisi ja sen merkitys eri ihmisille.
Ei
liene sattumaa, että kaikista maailman kaupungeista kadonnut on
juuri Pariisi, joka on
vain kahden kirjaimen päässä paratiisista (meinasin kirjoittaa,
että parasiitista). Siihen johdattaa jo kansikuvakin: vähäpukeiset
mies ja nainen pakenevat loittonevasta kaupungista, jossa punainen
käärme on kietoutunut Eiffel-tornin ympärille. Jopa sitä lukemattomallekin tulee mieleen myös Miltonin Kadotettu paratiisi.
Pariisi, tuo
kadonnut, ikuisesti menetetty paratiisi, kiihottaa ihmisen
mielikuvitusta, unelmia, toivoa. Pelkkä mahdollisuus sen
olemassaolosta antaa sisältöä omaan harmaaseen elämään. Pariisi
on toki ikoninen kaupunki myös itsessään, ilman niitä kahta
ylimääräistä kirjaintakin. Rakkauden ja romantiikan pääkaupunki
ainakin elokuvissa; runouden, taiteen, kauneuden keskus
historiallisesti. Ehkä kadonnut Pariisi edustaakin jonkinlaista
ideamaailmaa, jotain tavoiteltavaa, sellaista romantiikan aikaista
ajatusta jostain korkeammasta todellisuudesta, jonne taiteilijoilla,
rakastuneilla ja hulluilla on hetkellinen viisumi, mutta kenelläkään
ei kansalaisoikeuksia (paitsi ehkä niillä hulluilla).
Pariisi saatetaan
löytää teoksessa hetkellisesti, tai ehkä joku palanen siitä,
mutta omakseen omistamista, pitämistä, loppuelämää varten kukaan
ei sitä saa. Se pakenee tutkijoita ja määritelmiä. Ehkä sitä ei
koskaan ole ollut olemassakaan muualla kuin ajatuksissamme. Ehkä se
ei ole fyysinen paikka, kartalle merkittävä piste, vaan olotila,
ajatus, tunne.
Kadonnut Pariisi
on outo kirja, joka kompastelee liian monien tarinalinjojensa kanssa, mutta pitää
siitä huolimatta otteessaan ja herättää ajatuksia. Minä
tykkäsin, mutta en aivan rakastunut.