keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Jäljellä & Toisaalla: Teinidystopiaa

Salla Simukka:
     Jäljellä (2012, Tammi)
     Toisaalla (2012, Tammi)


Tarinallisesti tiiviin yhtenäinen kirjapari on nuorille suunnattua scifiä, jossa tapahtumapaikkana on tulevaisuuden Suomi. Keskityn kirjoituksessani ykkösosaan (Jäljellä), koska toisesta on vaikea puhua paljastamatta liikaa.

Emmi Aalto on vieläkin Potentiaali, vaikka on jo 15. Kyllä siinä iässä olisi pitänyt jo löytää oma paikkansa; onko vaikka Aktivisti, Intellektuaali tai Dramaatikko tai joku muu monista lahjakkuusalueiden mukaan määräytyvistä kouluryhmistä. Emmi kokee olevansa mitätön ja huomaamaton ja päättää siksi karata kotoa: ehkä edes joku huomaisi hänet silloin. Vanhemmat nyt ainakin, toivottavasti.

Pikaisen karkureissun jälkeen kotiin palaava tyttö löytääkin kuitenkin vain tyhjän talon. Perhe on kadonnut. Pian hän tajuaa kaikkien muidenkin ihmisten kadonneen. Naapureita ei ole, ei kavereita (vaikka eihän niitä kai ollut muutenkaan), ei ohikulkijoita, ei ketään. Mitä ihmettä on tapahtunut?

Jäljellä kertoo Emmin tarinaa tyhjässä maailmassa, Toisaalla antaa vastauksen arvoitukseen ja kertaa samoja tapahtumia eri näkökulmasta. Palapelin täydentävä pala, kuten esittelyteksti lupaa.

Miksi ihmeessä aina eksyn nuorten osastolle kirjastossa? Kuten niin monesti ennenkin, taas jouduin huokailemaan ja pyörittelemään silmiäni löytöjeni kanssa. Miksi en opi, että ne eivät ole (enää) minua varten?

Myönnetään, alkuasetelma on sinänsä kiinnostava. Sen (ja kansikuvien) takia kai tämän lainasinkin. Tyhjä maailma, josta ihmiset ovat kadonneet kuin taikaiskusta. Puf vaan! Siinä rupeaa itsekin miettimään, että mitä oikein tekisi samanlaisessa tilanteessa. Myös lahjakkuusalueiden mukaan määräytyvät kouluryhmät on kiinnostava ajatus, vaikka sen eri puolia ei päästäkään kunnolla tutkimaan.

Jäljellä-kirjan juoni etenee alussa hitaanlaisesti, mutta onneksi alkaa kuitenkin kiihtyä loppua kohden. Huomasin paikoin jo jännittäväni sitä lukiessa. Toisaalla jatkaa siitä, mihin edellinen loppuu, mutta hyppää pian jo takaumiin. Tyhjä maailma nähdään erilaisesta vinkkelistä. Pidin siitä ehkä hitusen enemmän, koska keskushenkilönä ei ollut ärtymystä aiheuttanut Emmi. Juonellisesti sen sijaan Toisaalla ei mielestäni tuo juttuun riittävästi uutta oikeuttaakseen kokonaisen kirjan pyhittämistä takaumille.

Se suuri Mutta, jälleen kerran, löytyy kirjoitustyylistä. En tiedä, mitä mieltä olisin teininä ollut, mutta nyt minulle tuli sellainen olo, että kirjailija aliarvioi lukijaansa aika roimasti. Ei jokaista mielen liikahdusta ja tunteen värähdystä kai sentään auki tarvitsisi kirjoittaa. Kyllä jotain voisi jättää lukijan kuviteltavaksi.

Jossain vaiheessa kyllästyin teinitytön emotionaaliseen vuoristorataan ja rupesin hyppimään vaunusta toiseen hiukan nopeammin kuin joka sanan lukien. Halusin vain tietää, mistä tässä jutussa oli oikein kyse. Mitä oli tapahtunut, mikä oli vastaus Suureen Arvoitukseen?

Ja mikä pettymys; Jäljellä ei todellakaan vastaa tähän kysymykseen. Se loppuu Mount Everestin korkuiseen cliffhangeriin. No, onneksi olin lukenut sen kansilärpäketekstin ja lainannut hyllyllä vieressä kököttäneen kakkososan valmiiksi; en pysty jättämään palapelejä keskeneräisiksi pitkiksi ajoiksi. Vaikka olin ykkösosaa lukiessa ajatellut, että en ehkä jaksa kakkosta edes avata, tartuin siihen kuitenkin. Halusin tietää, mikä oli Vastaus. No, onneksi en sitten ollut lukenut sen esittelytekstiä, sillä sen perusteella olisi vastauksen jo voinut arvata. Ja vielä suurempi pettymys: olin odottanut jotain hitusen omaperäisempää; en tosin tiedä, miksi. Ehkä vain odotin edes jotain tältä kirjaduolta.

Jäljellä sotkee tarinaansa myös satujen maailmaa. Muodikasta? Kyllä. Erityisesti käsittelyn kohteena on Emmin lempisatu Pieni merenneito. Sulkeutuneesta, omaan maailmaansa vetäytyneestä tytöstä kertovan tarinan vertaamisessa maan päälle kaipaavaan meren asukkiin on jotain kaunista.

Olisin sitten kai toivonut, että saduilla olisi enemmän tekemistä sen Suuren Vastauksen kanssa. Muutenkin satuteema jää jonnekin taka-alalle Toisaallassa (oli niin kivan laulava sana, että oli pakko kirjoittaa se). Ratkaisun myötä satujen maailma unohtuu lukijaltakin. Ehkä se oli kirjailijan tarkoituskin: saduissa elävä tyttö on löytänyt tiensä todellisuuteen. Mutta minun päässäni lopputulos jäi vain laihaksi.

Joistakin hyvistä puolistaan huolimatta Simukan kirjapari ei vakuuttanut tätä lukijaa. Kiinnostavasta alkuasetelmasta ei tunnuta saavan riittävästi irti. Jäljellä kysyy, Toisaalla vastaa, mutta kokonaisuuden juju jää velton oloiseksi. Ensimmäinen osa keikkuu mysteerin varassa loppuun asti, mutta toinen osa tarjoaa vastauksen jo heti alkuun. Sille ei tunnu jäävän tarpeeksi pureskeltavaa enää sen jälkeen, vaikka nuoresta rakkaudesta yrittääkin kertoa. Kaiken kruunaa turhan tarkka teinin pään sisäisen menon kuvaaminen: siitä voi kai nauttia vain teini, ehkä. Minä en.

torstai 21. marraskuuta 2013

Narcissus in Chains: Seksiä, seksiä, seksiä

Laurell K. Hamilton:
Narcissus in Chains (2001, painos Headline 2010)


Marraskuu on ihan murentunut käsiin, on tämä kirjoitteleminenkin hiukan unohtunut muiden kiireiden keskellä, vaikka lukeminen ei kuitenkaan. No, edellisissä kirjoituksissa on tullut käsiteltyä jotenkin hiukan vakavasti otettavampia teoksia, joten otetaan nyt sitten tämmöinen kunnon viihdehömppävampyyriromantiikka suurennuslasin alle. Onhan siitä jo aivan liikaa aikaa kun tässä on torahampaita käsitelty!

Narcissus in Chains on Anita Blake-sarjan kymmenes osa. Kirjaston saatavuuden takia hyppäsin ysin yli, ehkä luen sen myöhemmin. Wikipediasta tsekkasin, että jatkuvan juonen kannalta yhdeksäs on kai vähemmän merkityksellinen, joten onneksi en ollut ihan ulalla siitä, missä mennään.

Anita on viilettänyt omilla teillään puolisen vuotta, mutta palaa taas vanhojen tuttujen pariin. Susi-Richard ja torahammas-Jean-Claude ovat kumpikin tahoillaan odottaneet, että kolmiodraaman oleellisin osanen tajuaisi aiheuttavansa kaikenlaista harmia vetäytymällä yliluonnollisten leikkikerhosta. Eniten kärsivät siis juuri Riku ja JC: kolmion välilleen sitomat siteet ovat heikkoja, ja heidän voima-asemansa laumojensa hierarkioissa siksi uhattuina.

Juoni... juoni... juoni... Ai niin, olihan siinä jotain katoavia muodonmuuttajia. Ja Anitaakin tietysti uhataan, syynä kai se, että hän on ottanut siipiensä suojaan paikallisen pienikokoisen leopardilauman. Hän esiintyy leopardien alfana, laumanjohtajana, vaikka onkin itse vain ihminen (tai jotain sinne päin).

Uuuh, vieläkin hikoiluttaa, kun tätä ajattelee. Seksiä tihkuu joka sivulta. Seitsemisen sataa sivua seksiä ja seksuaalisuutta laitojen ylitse pursuvia tilanteita. Juoni? Kuka sellaista tarvitsee? Kuka? No minä ainakin.

Miksi tämän sarjan kirjojen kansissa edelleen lukee ”Anita Blake, Vampire Hunter”, kun sankarittaremme ei käy vampyyrimetsällä enää ollenkaan? Mysteeriosiot ja dekkariaspekti ovat mukana vain näön vuoksi, kaikki huomio kiinnittyy Anitan sosiaalisiin ja seksuaalisiin kuvioihin.

Kauas on kuljettu siitä animaattorista, joka oli alussa varsinainen siveyden sipuli: seksiä vain rakkaudesta, ehkä joskus häiden jälkeen. Ja silti hän jaksaa yhä valittaa moraalisista ongelmistaan seksin suhteen. Ensin että eieiei ja sitten kohta jo joojoojoo-oooooooooo.

Sen lisäksi huomio alkaa kiinnittyä täysin epäoleellisiin asioihin. Kuten: onko Hamiltonilla joku kiharafetissi? Kaikilla miehillä tuntuu olevan kihara tukka, tai ainakin jotain aaltoilevaa. Kiharat vaan valuu olkapäille joka iikalla. Ja vaatteet, vaatteet: St. Louisissa täytyy olla kattavia nahkavaateliikkeitä tämän kirjan perusteella. Ja housut, jotka näyttävät päälle valutetuilta tai maalatuilta; niitäkin tuntuu riittävän runsaanlaisesti.

Kaipa minun on vaan aika asennoitua tähän sarjaan uudella tavalla, jos meinaan sen lukemista jatkaa (mistä en ole niin varma). Pornoa, ei dekkaria. Seksiä, ei mysteeriä. Mutta kun muttakun muttakun kaipaan niitä alkupään kirjoja, joissa Anita oli tiukka mimmi... Siis muualtakin kuin sieltä. Kaipaan niitä zombien herättämisiä ja vampyyrien tappamisia ja poliisiporukoita ja kaikkea. Siihen mukaan olisi sitten voinut lisätä seksiä. Ei joko-tai. Miksi minun pitää luopua kaikesta siitä, mihin ihastuin sarjan alussa? Pelkän pornon takia? Johtuuko se vain siitä, että olen nainen: minulle ei kelpaa juoneton porno?