lauantai 5. huhtikuuta 2014

Moon Over Soho: Ei jäänyt soimaan minun päähäni

Ben Aaronovitch:
       Moon Over Soho (2011)


Kirja jatkaa siitä, mihin Rivers of London jäi. Luvassa lisää velhopoliisin seikkailuja Lontoon kaduilla, tällä kertaa jazzin säestyksellä.

Poliisikonstaapeli Peter Grant jatkaa velhouden alkeiden opiskelua ylikomisarionsa ohjauksessa. Sattumalta hän törmää mystisesti kuolleiden jazz-muusikoiden tapaukseen, kun kuulee eräästä ruumishuoneelle kannetusta raadosta vestigian, eräänlaisen taikuuden jättämän kaiun. Se viittaa siihen, että kuolema ei ollut luonnollinen. Pian tilastoista löytyy valtava määrä muitakin heti keikan jälkeen kuolleita muusikoita, eikä kaava voi olla vain sattumaa. Jazz-vampyyrejako on liikkeellä vai mitä? Ruumishuone täyttyy myös muulla tavalla kuolleista asukkaista; miehistä, joilta on purtu sukuelimet pois. Yögh.

Naisrintamalta löytyy uusi tulokas: jazzin ystävä Simone, jonka kanssa Peter alkaa viettää yhä enemmän aikaa. Vanha poliisipari Lesley May (joka edelleen kärsii ykkösosan jäljiltä) melkein unohtuu, paitsi silloin kun olisi jotain tylsää arkistointipuuhaa. Thamesin jokihaaranymfi Beverley Brookia ei tavata millään tapaa. Edellisen osan kuviot siis tuntuvat jäävän jonkinlaiseen kummalliseen limboon uuden naisen myötä. Mainitaan ohimennen, mutta ei setvitä.

Kakkososien pyhän perinteen mukaisesti teokseen on saatu upotettua myös vilauksia päähenkilöiden taustoihin. Ylikomisario Nightingalen historiaa valotetaan hiukan; erityisesti sitä, miksi hän on viimeinen elossa oleva virallinen velho. Myös mysteeripalvelija Mollyn tarinaa avataan. Grantin perhettä tavataan, ja hänen isänsä jazz-historiaa selvitetään.

Minulla kesti melkoisen kauan päästä tähän kunnolla kiinni. Ärsytti liiallinen selittelevyys. Joitain asioita väännettiin kärkipihtien avulla rautalangasta, ja välillä mentiin ihan turhille historiallisille sivuraiteille kerronnassa. Toki se taitaa kuulua kertoja-Grantin mielenlaatuun, mutta ei auta. Minä tylsistyin.

Tähän varmaankin vaikutti myös se, että en ole mikään kovin suuri jazz-fani. Ykkösosan informaatiosisältö keskittyi paljolti Lontooseen kaupunkina, ja minä viihdyin mainiosti. Kerronnan sekaan muilutettu fakta oli kiinnostavaa, eikä se siksi ärsyttänyt. Moon Over Sohon tietopätkien fokuksena oli enemmänkin jazz ja muusikot, enkä minä niistä oikein jaksanut innostua. Vaikka musiikkia kuuntelenkin, ei minua varsinaisesti kiinnosta muusikoiden elämiin tai joihinkin levytyksiin liittyvät nippelitiedot. Kirja oli paikoin melkoista musajäbän egopullistelua.

Juonikaan ei oikein vetänyt niin hyvin kuin ykkösosassa. Syyllisen tiesin jo melkein ensi tapaamisella, minkä jälkeen vain ärsytti Grantin puusilmäisyys. Loppuratkaisu tuli hiukan yllättäen ja jäi auttamattoman keskeneräiseksi. Vähän alettiin viritellä sarjalle jotain Moriarty-tyyppistä arkkivihollisjuttua, mutta sitä ei kuitenkaan viety tarpeeksi pitkälle, jotta se toimisi tämän yksittäisen teoksen sisäisen rakenteen kannalta hyvin. Ehkä siitä saadaan myöhemmissä osissa enemmän ja paremmin tavaraa irti.

Simone-kuviokin ärsytti. Peter viettää aivan liian suuren osan ajastaan naisensa vuoteessa (tai katolla tai sohvalla tai missä vaan nyt sattuu olemaan sopiva paikka) ja unohtaa kaikenlaisen poliisityön. Muutenkin poliisit jäävät vähäisempään osaan kuin ykkösessä, mikä on harmi, koska se oli mielestäni ykkösen ehdottomia vahvuuksia. Nyt ollaan enemmän marginaalissa, ei virallisen toimijan ytimessä.

Ei tämä silti sentään huono ollut. Niin paljon kuin päähenkilö välillä ärsyttääkin, on hänessä kosolti myös piirteitä, joista pidän. Peter omaa tieteellisen mielenlaadun ja suhtautuu taikuuteen ja sen opiskeluun tieteellisen empiirisesti, mikä on mukavaa vaihtelua monelle muulle fantasiahötölle. Lisäksi sitä on hauska seurata. Samoin hänen kerrontansa osuu välillä sarkasmillaan mukavasti kohteeseensa. Kuiva tumma huumori on suorastaan rakastettavaa brittiläisen komedian ystävälle (eli minulle). Hahmo tuntuu elävältä, nuorelta ja oikealta. Hänen kokemuksensa rasismista ja brittiläisestä kulttuurista ylipäätään vaikuttavat uskottavilta.

Vilaukset taikuuteen ja hahmojen historiaan olivat kiehtovia. Taikuuden jättämät kaiut tai jäljet kohteisiinsa ovat jännittävä yksityiskohta kirjan esittelemässä maailmassa. Yritykset yhdistää taikuutta ja tiedettä ovat aina mielenkiintoisia.

Kun vihdoin olin saanut hampaillani kunnon otteen kirjasta, alkoi se viedä mukanaan kuin Imatran koski. Kosken laskutusta piti vain odottaa hiukan pidempään kuin ykkösosan kanssa, mutta kyllä tähänkin sitten lopulta upposi aika mukavasti. Siitä pitivät huolen huumori, jotkut sivuhahmot ja ajoittain myös päähenkilö, ei niinkään juonenkuljetus. Kuitenkin pitää sanoa, että vaikka tavoitteena oli laulaa ylistyslaulua jazz-musiikille, ei tämä minun päässäni missään vaiheessa päässyt soimaan kunnolla niin kuin hyvän romaanin pitäisi. Lopputulos jäi vähän puisevaksi, ihan kivaksi, mutta jazzille ominaista improvisoivaa ilottelua en kuullut.