maanantai 25. maaliskuuta 2013

Boneshaker: Muureilla suljettua steampunk-zombeilua

Cherie Priest:
Boneshaker (2009)


Parin tuommoisen välipalakirjoituksen jälkeen palaamme jälleen kirjoitetun sanan pariin. Tällä kertaa lukulistalle seuloutui zombeilla, hulluilla tiedemiehillä ja ilmarosvoilla väritettyä steampunkia.

Eletään Yhdysvaltain sisällissodan aikaa, ja Seattlen keskusta on elinkelvottomana suljettu muurien taakse. Maaperän alemmista kerroksista vapautui ilmaan myrkyllistä kaasua, kun Leviticus Blue testasi mahtavaa porakonettaan kaupungin alla. Kaasun hengittäminen tappaa, mutta monet nousevat hiukan myöhemmin uudestaan verenhimoisina elävinä kuolleina. Itse tohtori Blue katosi jälkiä jättämättä heti katastrofin jälkeen.

Kaasun purkautuminen maan pinnalle ei ole lakannut vielä kuudessatoista vuodessa, ja muurien sisään suljettu alue täyttyy vähitellen kuin kylpyamme vedellä. Leviticuksen vaimo Briar ja poika Zeke elelevät muurin ulkopuolelle jääneissä köyhtyneissä slummeissa. Yhtenä päivänä Zeke karkaa muurien sisään ilmeisesti selvittämään historiaansa, ja Biar lähtee perään uhkarohkealle pelastusretkelle. Kaasun täyttämällä alueella sankarimme tapaavat tahoillaan mätänevien ruumiiden lisäksi selviytyjiä, jotka elävät miten taitavat kaiken sen kauhun keskellä.

Teos sijoittuu siis sisällissodan aikaan. Siitä huolimatta sotaa ei paljon nähdä. Se tapahtuu jossain kaukana idässä; välillä kuullaan uutisia tai toivotaan sen loppumista, mutta Seattlen päivittäiseen elämään sillä ei juurikaan ole vaikutusta. Sota-ajan käsittely tuo jotenkin mieleen Sergio Leonen elokuvan Hyvät, pahat ja rumat, jossa sotiminen tapahtuu jossain taustalla vaikuttamatta juurikaan päähenkilöiden elämään tai motiiveihin (vaikka siinähän Clintti kyllä joutuu sotaleirille vangiksi yms.). Vähän kuin tässäkin siis.

Boneshaker on kovin juonivetoinen teos. Siinä on hyvät ja huonot puolensa. Ensinnä ne hyvät. Ympäristö ja maisemat - koko konsepti - on kivasti kehitelty. Teos rullailee suurimmaksi osaksi ihan mukavalla vauhdilla, siinä on sopivasti suvantokohtia toiminnan välissä. Kuvailu on sellaista, että välillä meinaa tulla hengenahdistusta itsellekin, kun henkilöt yrittävät vimmalla kiskoa ilmaa sisäänsä kaasunaamareiden vääjäämättä tukkeutuvien filttereiden läpi.

Juoneen on upotettu useampia koukkuja, joiden tarkoitus on vetää lukijaa kohti kliimaksia. Kysymykset ovat sen verran kiehtovia, että kyllä ne ainakin minut vetivät mukaansa, vaikka vastaukset niihin olivatkin ehkä sitten hieman lässähtäviä. Ilmaan jää vielä muutama arvoitus, jotka jäivät tietämättömyyden hunnun taa piiloon. Ehkä niihin tulee selvyyttä jatko-osissa, joita siis on jo useita.

Toisaalta juonivetoisuus toteutuu aika lailla henkilöiden kustannuksella. Päähenkilöt Briar ja Zeke jäävät melko laimeiksi hahmoiksi. He ovat zombimaassa kuin laivat tuuliajolla. Heitä heitellään suuntaan jos toiseenkin muiden hahmojen ja vastaan tulevien tapahtumien virratessa heidän ylitseen, eikä heillä itsellään ole juurikaan omaa kontrollia seikkailujensa etenemisestä.

Äidin ja pojan suhteen kuvaamisesta kuitenkin pidin. Vaikka he ovat etääntyneitä toisistaan, ei ole mitään, mitä äiti ei tekisi poikansa vuoksi (esimerkiksi uhmaisi zombeja ja myrkyllistä kaasua suljetulla alueella pelastaakseen jälkeläisensä). Zeke taas on suurimmaksi osaksi vähän kliseinen teinipoika, mutta loppua kohden kyllä rakkautta äitiä kohtaan löytyy. Salaisuudet ja perhehistorian aiheuttamat vaikeudet antavat tälle parille sen olennaisen luonteen.

Monet sivuhahmoista ovat kiehtovia. Ilmarosvoista nousee esiin useita erikoisia persoonallisuuksia, samoin muurin sisäpuolta asuttavien joukosta. Vanhentunut intiaaniprinsessa Angeline, valtavankokoinen ilmalaivan kapteeni Andan Cly, yksikätinen baarin pitäjä Lucy O'Gunning, hirmuisessa haarniskassa kaupungin alaisia luolia koluava Jeremiah Swakhammer - mieleen jäävien lista on pitkä.

Teksti seuraa vuoron perään Briarin ja Zeken seikkailuja omissa luvuissaan. Luvun keskushahmo selviää pikkukuvasesta, joka on printattu luvun alkuun: Zeke-luvuilla se on myrskylyhty ja Briar-luvuilla silmälääkärin kakkulat. Muutenkin teoksessa kiinnittää ainakin alkuun huomiota sen visuaaliseen puoleen; teksti on nimittäin printattu rusehtavalla musteella lämpimän sävyiselle paperille pikimustan ja vitivalkoisen yhdistelmän sijaan. Siihen kyllä tottuu nopeasti, mutta sinänsä se on hauska yksityiskohta ja tuo kirjaan oikeanlaista tunnelmaa.

Priestin kirjoitustyyli on kuvailevaa ja hakee vanhahtavaa henkeä. Teksti ei aina vetänyt ainakaan minua mukaansa niin kuin sen olisi pitänyt; jotenkin kirjoitustyyli oli hiukan etäännyttävä. Kuvailu on paikoin liian hidasta ja päähenkilöiden ajatukset ylianalysoivia. En osannut jännittää tai pelätä, kun tapahtumien kuvailu ei vienyt minua mukanaan kuin kaarnalaivaa myrskyssä. Aina en edes ollut täysin selvillä siitä, mitä oikein oli tapahtumassa. Jotenkin selitykset olivat vaikeita seurata. Dialogia on kohtuullisesti mukana ainakin paikoin, mutta sekään ei tunnu olevan Priestin vahvuuksia. Vanhahtavuus on hiukan väkinäistä.

Halusin pitää tästä, mutta aivan maaliin ei osunut. Loppuajatuksena oli ihan kiva, OK, siinähän se meni, mutta en ainakaan heti aio jatkaa jatko-osiin. En välittänyt hahmoista tarpeeksi jännittääkseni heidän puolestaan. Välillä tylsistyin kirjoitustyyliin. Toisaalta ihastuin sivuhahmoihin ja maailmaan. Vaihtoehtohistoriallinen zombiseikkailu meni ihan kohtuullisen mukavasti ajanviihteenä, mutta ei jättänyt paljoakaan jälkeensä.

perjantai 22. maaliskuuta 2013

Mahtava Oz: Hyvän mielen silmäkarkkia

Mahtava Oz (Oz the Great and Powerful, elokuva, 2013)
Ohjaaja: Sam Raimi
Tuottaja: Joe Roth
Käsikirjoitus: David Lindsay-Abaire, Mitchell Kapner
Perustuu L. Frank Baumin Oz-kirjasarjaan
Pääosissa: James Franco, Mila Kunis, Rachel Weisz, Michelle Williams


Visuaalinen ilotulitus satumaisemissa tempaa mukaansa, jos ei anna hiukan onnahtelevan juonen häiritä viihtymistä.

Oscar ”Oz” Diggs (James Franco) on Keskilänttä kiertävän tivolin taikuri. Hän haaveilee suuruuksista, mutta tosiasiassa on pelkkä naisiin menevä huijari. Elämä kuitenkin viskaa hänet yllättävään suuntaan, kun hän menettää kuumailmapallonsa hallinnan pyörremyrskyssä ja tempautuu Ozin maahan. Paikalliset erehtyvät luulemaan häntä ennustuksen lupaamaksi velhoksi, joka pelastaa koko maan pahalta noidalta.

Noitia Oziin mahtuu useita. Ensimmäisenä sankarimme kohtaa Mila Kunisin esittämän Theodoran, hiukan myöhemmin tämän siskon Evanoran (Rachel Weisz) ja lopulta myös Glindan, jota esittää Michelle Williams. Ihmemaa on tietysti täynnä myös kaikenlaisia taianomaisia olentoja, on esimerkiksi lentävä apina Finley sekä elävä pieni posliinityttö.

Pääosan Franco esittää mielipuolisesti virnuillen. Hänen veijarimaiseksi kuvaamansa Oz on ihastuttava. Glindana nähtävä Williams taas on lempeydessään jopa siirappinen. Muutenkin näyttää siltä, että ylinäytteleminen on tietoista; se tuo koko elokuvaan hurmaavaa vanhan ajan henkeä (jos ei ärsytä).

Tarinaltaan Mahtava Oz ei ole mitenkään erikoinen, mutta se ei olekaan nyt tärkeintä. Toiminta on välillä päämäärätöntä kohellusta; tapahtumat seuraavat toisiaan ohuita aasinsiltoja pitkin, kun tarkoituksena on vain suunnata kohti mahtavaa loppuhuipennusta. Jos juonta ei kuitenkaan ota liian vakavasti ja antaa vain mennä, voi elokuvasta todellakin nauttia. Sen visuaalisuus on niin upean makeaa, että siitä tulee ihan sokerihumalaan.

Kävin katsomassa elokuvasta 2D-version (en pidä 3D-laseista, ja sitä paitsi tulee halvemmaksi), ja sellaisenakin se oli todellista silmäkarkkia. Ozin ihmemaan kirkkaat värit suorastaan hyökkäsivät silmille. Aluksi se hieman häiritsikin, varsinkin, kun muistaa Ihmemaa Oz-elokuvan ihastuttavaa Technicolor-väritystä, mutta kun siihen tottui, se oli todella kaunista. Tietysti välillä oli pienoisia kömmähdyksiäkin, esimerkiksi posliinitytön liikkuminen tai toiminta näyttelijöiden kanssa ei aina ollut ihan luontevaa. Visuaalisesti tuli mieleen parikin viimeaikaista verrokkia: Liisa Ihmemaassa (2010) ja The Imaginarium of Doctor Parnassus (2009).

Erityismaininnan ansaitsee myös mielikuvituksellinen puvustus, jota voisi kuvailla jotenkin steampunkin ja satumaan yhteentörmäykseksi. Erityisesti väkijoukoissa kiinnitin huomiota kauniisiin yksityiskohtiin, mieleen jäivät esimerkiksi Smaragdikaupungin asukkaiden vaatteet ja hiustyylit.

Rakastan sitä vanhaa musikaaliversiota vuodelta 1939, jossa Judy Garlandin esittämä Dorothy joutuu pyörremyrskyn myötä Ozin ihmemaahan. Sen taianomainen tunnelma ja ihanat laulut (kuuluisimpana tietysti Over the Rainbow) vievät kerta kerran jälkeen mukanaan satumaailmaan. Tämä uusi elokuva onkin tavallaan kuin esiosa sille kertoen tarinan siitä, miten Oz-velho aikoinaan päätyi Smaragdikaupunkiin.

Erityisen antoisaa oli verrata monia eroja ja yhteneväisyyksiä uuden ja vanhan välillä (L. Frank Baumin kirjoihin en voi verrata: en ole niitä lukenut). Mahtavan Ozin alku on esimerkiksi toteutettu samaan tapaan kuin Ihmemaa Ozissa: maisema saa värit vasta, kun siirrytään Kansasista Oziin. Munchkinien/maiskiaisten laulu oli myös pienoinen nyökkäys musikaalia kohtaan.

Hauskaa oli myös vertailla monien asioiden toteutusta vuosikymmeniä sitten siihen, miten ne oli nyt tehty. Lavastus on tästä tietysti selkein esimerkki: siinä, missä ennen kaikki piti oikeasti rakentaa, nyt suuri osa maisemasta taisi olla digitaalista tuotantoa. Mieleen tulee esimerkiksi savuun heijastetut Oz-velhon kasvot tai kuplat, joiden sisällä hahmot liikkuvat paikasta toiseen. Ei parempaa tai huonompaa, vain erilaista.

Tämä on todellinen hyvän mielen elokuva, jos sille antaa mahdollisuuden. Jos ei siis välitä juonen heppoisuudesta. Satumainen tunnelma ja kauniit maisemat tempaavat kyllä mukaansa, jos niiden antaa, ja elokuvateatterista poistuu iloisena. Toisaalta tämä on myös aika kevyt, eikä siitä jää mieleen pyörimään sen syvällisempiä ajatuksia. Jos ei niitä edes kaipaa, suosittelen todellakin!

torstai 21. maaliskuuta 2013

Metsäperkele: Teollisuushistorian oppitunti

 Metsäperkele eli G. A. Serlachiuksen hirmuinen elämä (Helsingin Kaupunginteatteri, 2013)
Ohjaus & käsikirjoitus: Kari Heiskanen
Rooleissa mm: Pertti Sveholm, Aino Seppo, Eero Aho, Risto Kaskilahti
Perustuu Teemu Keskisarjan teokseen Vihreän kullan kirous, G. A. Serlachiuksen elämä ja afäärit

Varoitus (lisätty 4.4.2013): Tämä arvostelu on näin jälkeenpäin ajatellen kirjoitettu hiukan liiankin kärkevästi ja näytelmän hyviä puolia (esimerkiksi näyttävää visualisuutta) vähätellen. Kyseessä on siis harjoitusläpiviennin arviointi (muutamaa päivää ennen ensi-iltaa), enkä osaa sanoa, miten teos on muovautunut sen jälkeen ennen varsinaisia esityksiä. Seuraavassa omia (ja teatteriseurani) tuntemuksia Metsäperkeleestä:


Pitkästä aikaa kävin teatterissa, joten ajattelin siitä rustata tänne jotakin. Metsäperkele saa tänään kantaesityksensä Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä (itse asiassa parhaillaan käynnissä), mutta sain kaverilta lipun 3. pääharjoituksiin, eli näin sen muutaman päivän ennakkoon. Kokonaisena ja valmiina läpiviety maanantain harjoitus ei luvannut hyvää.

Näytelmä kertoo suomalaisen metsäteollisuuden edelläkävijän G. A. Serlachiuksen (1830-1901) elämäntarinan. Köyhänä aloittaneen apteekkarin apulaisen matka mahtavaksi metsäpatruunaksi on kaikissa vaiheissaan lähes uskomaton, vaikka pohjaakin historiaan. Mietipä sitä, kun seuraavan kerran pyyhit pyllyäsi Serlaan.

Näytelmä on toteutettu monissa pienissä kohtauksissa, joista useat ovat lähes sketsimäisiä. Niiden väleissä pitkiin mustiin päällystakkeihin pukeutuneet näyttelijät käyvät paasaamassa suoraan yleisölle lavan etualalla muutaman lauseen historiaa. Tästä tulee varsin historiantuntimainen tunnelma, eikä se oikein toimi näyttämöllä.

Näytelmänä tarina ontuu. Se haahuilee liikaa eri suuntiin, kun miehen koko elämä on pitänyt saada mukaan. En ole lukenut Teemu Keskisarjan kirjoittamaa elämäkertateosta, johon näytelmä pohjautuu, mutta luulen, että kirjana tarina voi hyvinkin toimia. Se saattaa toimia jopa liiankin hyvin; Heiskanen näyttää innostuneen tarinasta niin paljon, että näytelmää käsikirjoittaessaan hän ei ole halunnut karsia turhia haaroja pois. Lavalla elämäkerta olisi toiminut paremmin, jos hän olisi valinnut jonkin selkeän näkökulman tai teeman sen sijaan, että esittäisi koko elämän. Väliaikoineen viittä vaille kolme tuntia kestävässä maratonissa olisi todellakin ollut karsimisen varaa.

Harjoituksen ollessa kyseessä ymmärrän näyttelijöiden haparointeja. Muutamaan kertaan repliikit unohtuivat, eikä homma muutenkaan ollut ihan vielä hanskassa. Se on ymmärrettävää ja anteeksiannettavaa: sellaiset hapuilut karsiutuvat pois, kun näytelmän esittämiseen kertyy enemmän kokemusta ja rutiinia.

Todelliset ongelmat ovat enemmän rakenteellisia, eikä niitä niin helpolla korjata. Teksti rullaa välillä mukavahkosti, mutta useammin siinä on puisevaa historian pölyä. Näytelmä ei tee mennyttä eläväksi, vaan saa sen muistuttamaan entistäkin enemmän fossiilia. Opettavuus ja paasaus eivät tuo teatteriin elämisen ja kokemisen iloa.

Kohtaukset tuntuvat paikoin jäävän melkein kesken. Tapahtumia ei seurata loppuun asti ennen kuin hypätään jo johonkin aivan toiseen aiheeseen. Katkelmallinen ja katkonainen rakenne, jota korostaa väleihin huudettu fakta, ei tempaa katsojaa mukaansa. Voi vain toivoa, että kun näyttelijät soljahtavat paremmin rooleihinsa, myös koko esitykseen tulee lisää sujuvuutta. Ainakaan vielä harjoituksissa sitä ei kuitenkaan ollut nähtävissä.

Ajoittain lavalla tuntuu olevan liikaa ihmisiä, joista ei kuitenkaan muodostu kunnollisia joukkokohtauksia. Näyttelijät haahuilevat yksinäisinä eivätkä oikein tunnu saavan otetta toisiinsa. Ylittääkseen näitä ihmisten välisiä kuiluja he sortuvat repliikkien huutamiseen, eivätkä hienommat nyanssit enää erotu ollenkaan.

Kaiken tämän vielä saattaisi kestää, jos edes päähenkilöön muodostuisi jonkinlainen tunneside. Ei muodostu. Pertti Sveholmin näyttelemästä Gustaf Adolf Serlachiuksesta on tehty melkoisen epämiellyttävä hahmo (sellainen hän kai oli oikeastikin). Hän kiroilee ja huutaa, melskaa ja mesoaa. Hän kohtelee perhettään kaltoin (ei toki pahoinpitele sentään) ja kaikkia muita melkein vieläkin huonommin. Hän näyttää saavuttavan kaiken huijaamalla ja kiusaamalla. Välillä hänestä vilautetaan inhimillisempää puolta, johon ainakaan minä en oikein osannut samaistua, koska hahmo muuten oli sellainen kuin oli. Tunteellisiksi tarkoitetut kohtaukset jäivät siksi latteiksi.

Toki jotain hyvääkin. Jotkut irrallisista kohtauksista olivat onnistuneita. Mieleen jäi esimerkiksi joitakin Serlachiuksen ja hänen lakimiesystävänsä Alexander Neiglickin (Eero Aho) välisiä keskusteluja. Antti Mattilan suunnittelema lavastus oli toimiva ja muuntautuva: lavan ympäri oli rakennettu junarata, jota hyödynnettiin monin tavoin. Sen teemallinen liittyminen näytelmän aiheeseen oli oivaltavaa. Muusikot soittivat iloisesti – ja aina on riemukasta kuunnella oikeista soittimista tulevaa musiikkia etukäteen nauhoitetun sijaan.

Nämä yksinäiset valopilkut eivät kuitenkaan onnistu pelastamaan uppoavaa laivaa. Metsäperkele oli niin huono, että katsomoon jäi useita tyhjiä paikkoja väliajan jälkeen – itsekin harkitsin poistumista kesken. Sääli, kun ottaa huomioon millainen suurtuotanto on kyseessä. Olisin toivonut onnistumista, mutta harjoitusten perusteella tästä voivat nauttia korkeintaan ihmiset, jotka ovat intohimoisen innostuneita teollisuushistoriasta. Teatterin ystäville en suosittele.

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Storm Front: Velhodekkarin alkuosa

Jim Butcher:
The Dresden Files 1: Storm Front (2000)


Yksi tummanpuhuva dekkari fantasiatäytteellä, kiitos!

Harry Dresden on ammattivelho. Leipänsä – känttynsä – hän saa yliluonnollisia juttuja tutkivan yksityisetsivän hommista. Tummanpuhuvassa ja sateisessa Chicagossa niitä näyttää riittävän; osia on sarjaan ilmestynyt jo neljätoista.

Joitakin vuosia sitten näyttivät telkkarissa Dresdenistä tehtyä sarjaa, ja muistan sitä silloin katsoneeni. Sarja sinänsä ei jäänyt kovinkaan vahvasti mieleen, mutta jo silloin halusin myös lukea näitä. Nyt vihdoin muistin sitten kirjastosta etsiä käsiini tämän ensimmäisen osan.

Monica-niminen nainen palkkaa Harryn etsimään miestään, joka saattaa olla sekaantunut mystisiin puuhiin. Samalla Harry auttaa poliisia tutkimaan murhatapauksia, joissa taikuuden avulla uhrien sydämet on revitty rinnasta ulos. Kaupunkia villitsee myös uusi huume, joka saa ihmiset näkemään maailman uudella tavalla.

Kenellekään koskaan dekkareita selanneelle (tai katsoneelle) ei liene mikään yllätys, että erilliset tapaukset alkavat kiertyä yhteen lopussa. Enemmän kuin mitään muuta, teos onkin dekkari, joka nyt vain sattuu olemaan täytetty yliluonnollisella täytteellä.

Hahmot ovat noir-dekkarien vakiokamaa. Pääosan yksityisetsivähahmo – ja kertoja – on melankolisuuteen ja angstaamiseen taipuvainen miekkonen, jonka kerronta on kuivakkaan mustaa. Hänet ympäröidään useilla naishahmoilla – tietysti hyvännäköisillä. Näihin kuuluu mm. kovapintainen (mutta söpö) naispoliisi, napakka toimittaja (eli tumma kaunotar) sekä viettelevä bordellin omistajatar (vampyyri). Heitetään mukaan vielä jokunen mieshahmo, mafioso ja yksi kissa, niin soppa on valmis.

Voisi ajatella, että onpa kliseistä, mutta ei se ihan niin mene. Yliluonnollinen näkökulma tuo tarinaan uutta. Oikeastaan voisi jopa sanoa, että toimiakseen tämä vaatii juuri näitä ennalta tunnistettavia hahmoja, jotka on jo kohdannut niin monta kertaa ennenkin, mutta yleensä realistisemmassa ympäristössä.

Taikuus on oleellinen osa tarinaa, ei pelkkää kuorrutusta. Vaikka dekkarielementit ovatkin teoksessa vahvoja, ovat ne kuitenkin vain toinen puolikas; vasta fantasian kanssa se muodostaa kokonaisuuden.

Taikuuden toiminta on toteutettu teoksessa kiinnostavasti. Se on kuin energiaa, jota velho voi ohjata haluamaansa suuntaan. Mikään ei kuitenkaan ole lukkoon lyötyä: esimerkiksi taikajuomien reseptit vaihtelevat tekijän mukaan. Ainesten merkitys velholle itselleen on oleellista niiden käyttämisessä. Toimii mielenkiintoisemmin kuin Harry Potterissa.

Storm Front on selvästi ajateltu alkuosaksi sarjalle. Hahmoja vasta esitellään – esimerkiksi Bob, pääkalloa asuttava henki, jää vielä hyvin vähäiselle huomiolle. Maailmaan kuuluvia fantasiaelementtejä vain hiukan vilkaistaan. Jään haluamaan lisää. Onneksi seuraava osa on kirjastosta jo lainassa.

lauantai 16. maaliskuuta 2013

Ready player one: Oodi videopeleille

Ernest Cline:
Ready player one (2011, suomennos J. Pekka Mäkelä 2012, Gummerus)


Ready player one on kuin rakkauskirje videopeleille ja 1980-luvun pop-kulttuurille. Siitä kai nauttivat kaikkein eniten sellaiset, jotka ovat silloin eläneet teini-ikäänsä, mutta kyllä tämä muillekin sopii (kuten minulle). Varsinkin, jos rakastaa scifi-elokuvia, animea, tietokonepelejä ja muuta vastaavaa.

Kirjan minä, Wade Watts, elää tulevaisuuden virtuaalitodellisuudessa. Tosielämässä hän on epäsosiaalinen, köyhä ja kiusattu nörtti, mutta valtavaa OASIS-pelimaailmaa hän rakastaa. Siinä missä todellisuus on ihmisen tuhoama maapallo ja kurjuus, virtuaalitodellisuus on kuin keidas – kuten sen nimikin kertoo. Siellä voi olla mitä haluaa, tehdä mitä haluaa sekä näyttää muille itsestään vain sen, mitä haluaa.

OASISin luoja James Halliday testamenttasi kuollessaan omaisuutensa sille, joka selvittää pelimaailmaan piilotettujen pääsiäismunien jahdin loppuun asti ensimmäisenä; kolmella avaimella pitää päästä kolmesta portista läpi. Jahdissa voi onnistua vain tuntemalla yksityiskohtaisen tarkasti koko 1980-luvun pop-kulttuuria, Hallidayn suurta rakkautta. Toisin sanoen arvoitukset ratkeavat muun muassa latelemalla Sotaleikit-elokuvan repliikkejä, pelaamalla Pac-mania tai vanhojen tekstipohjaisten roolipelien kolmiulotteista versiota.

Wade osallistuu jahtiin Parzival-hahmollaan. Perehtyminen 80-lukuun on oma faniuden ja nörttiyden muotonsa, ja hän tutustuu sen kautta uusiin ihmisiin. Vihollisiakin toki löytyy: valtava ja valtavan paha monialayritys IOI havittelee sekin perintöä, toki rahastaakseen sillä sitten myöhemmin.

Kirja on rakenteeltaan kuin videopeli. Se on jaettu kolmeen osaan, jotka on nimetty ensimmäiseksi, toiseksi ja kolmanneksi tasoksi. Tuo on kuitenkin vain ilmeisin esimerkki, sillä pelimäisyys on selvää läpi koko teoksen (jopa sellaiselle, joka ei edes ole mitenkään kovin intohimoinen pelaaja). Pitää selvitä vastustajista, ratkaista ongelmia, olla koko ajan vauhdissa.

Lisäksi se on turboahdettu pullistelemaan viittauksia peleihin, elokuviin, tv-sarjoihin, kirjoihin, musiikkiin: kaikkeen mahdolliseen pop-kulttuuriin. Itse tunnistin niistä kai vain murto-osan, mutta minä en olekaan mikään kovin suuri 80-lukunörtti. Tietysti edes auttavat tiedot sen ajan tekeleistä lisäävät lukunautintoa roimasti, ja teini-ikänsä silloin eläneille tämä lienee varsinainen herkku.

Vauhti on hengästyttävää, hyvällä tavalla. Välillä Wade toki pysähtyy kertoilemaan esimerkiksi Hallidayn historiaa tai luennoimaan jostain tietystä pelikoneesta, mutta muuten mennään ja lujaa. Pitkästä aikaa käsissäni oli kirja, jota en millään meinannut yöllä laskea käsistäni, vaan tuli valvottua pitkälle aamuyöhön asti sen kanssa. Oli pakko tietää, mitä seuraavalla sivulla tapahtuu; pakko saada selville, minkälainen örkki seuraavan kulman takana odottaa.

Jälkeenpäin, kun kaikki reilut viisisataa sivua on ahmaissut, jää ehkä hiukan miettimään, mitä jäi käteen. Syvällisyys on oikeastaan vain Clinen visioimassa tulevaisuuskuvassa; kun konkreettinen maailma ympärillämme murenee ja luhistuu, karkaamme vastuutamme olemattomiin todellisuuksiin – ei sinänsä mikään täysin uusi idea. Tasohyppelymäinen juonenkuljetus vetää mukaansa valtavalla imulla, mutta niin paksuun harkkoon olisi ehkä kaivannut hitusen syvyyttä lisää. Tai ehkä en vain itse ole oikean lajin nörtti saadakseni tästä kaiken ilon irti.

Tekstikin on välillä kuin videopeleistä, varsinkin termistöltään. Kieli on nokkelaa ja sukkelaa, sellaista, johon uppoaa kuin heikoilla jäillä.

Itse en aivan täysin vakuuttunut suomennoksesta. Jotenkin siitä tulee mielestäni kauhean helposti tönkköä ja epäluontevaa, jos suomennoksessa yritetään käyttää slangia ja nuorekkaita ilmaisuja. Niin tässäkin. Onneksi se häiritsi vain paikoin, ja pääosa teoksesta solahti ihan huomaamatta kielenkäyttöä – niin sen pitäisikin mennä.

Tämä on ehdoton, jos 80-luvun tekeleet yhtään kiinnostavat. Jos olet koskaan nähnyt Indiana Jonesit tai pelannut edes jotain tasohyppelyä joskus. Kannattaa kyllä tutustua, varsinkin jos on aikaa valvoa pari yötä sen kanssa.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Eric: Kiekkomaailmallinen välipala

Terry Pratchett:
Eric (1990)


Kiekkomaailmassa (keko valtavan suuresta kilpikonnasta ja neljästä jättimäisestä elefantista, joiden päälle on lastattu kiekon muotoinen maailma) huomio kiinnittyy tällä kertaa eräänlaiseen odysseiaan halki ajan ja paikan. Huumoria, notkeaa kieltä, oivallisia oivalluksia; ja loppu on taikuutta.

Eric on teinipoika, joka onnistuu kutsumaan demonin. Demonilta hän kinuaa kolme toivomusta: pitäisi päästä koko maailman hallitsijaksi, saada maailman kaunein nainen sekä elää ikuisesti. Jostain sattuman (vai jonkun muun?) oikusta paikalle pöllähtänyt demoni ei ole kuitenkaan demoni lainkaan, vaan toistaitoisista toilailuistaan tunnettu velho Rincewind.

Rincewindin ihmetykseksi ja kummastukseksi pojan toiveiden toteuttaminen näyttää kuitenkin onnistuvan sormia napsauttamalla. Ikävä vaan, että juuri se, mitä hän haluaa, ei välttämättä ole sitä, mitä hän oikeasti haluaa. Toisin sanoen niiden tarkalleen noudattaminen tuottaa varsin epämiellyttäviä lopputuloksia. Kolmansin sanoen toiveista löytyy aina joku porsaanreikä, jolla pilata niiden tarkoitus.

Pratchett on ottanut lähtökohdakseen vanhan tarinan Faustista, joka myi sielunsa paholaiselle, ja käsitellyt sitä peripratchettmaiseen tapaan. Huumori kukkii, ja yllättävät käänteet seuraavat toinen toistaan. Välillä nauretaan ihmisten typeryydelle, välillä mielikuvituksellisille sattumille, välillä sir Terryn kiemuraiselle ja kaksihaaraiselle kielelle.

Siinä mielessä perinteisillä Kiekkomaailma-linjoilla mennään siis, että joku oman todellisuutemme tarina tai tuote on siirretty tuohon kummallisen kieroon maailmaan. Tässä mielessä herkullista antia on erityisesti Helvettiin sijoittuvan jakson byrokraattinen absurdius – kaikki kotoisin todellisesta elämästä.

Eric on yhdeksäs Kiekkomaailma-romaani, eli alkupään puolelta. Olin lukenut opuksen kai joskus vuosia sitten, mutta paljon ei ollut jäänyt mieleen. Onneksi, koska Pratchettia on mielestäni aina ilo lukea; eniten ehkä siksi, että koskaan ei voi tietää, mitä on tulossa. Parhaiten tämän kanssa viihtyy, jos maailma on jo entuudestaan tuttu ja erityisesti, jos on lukenut aiemminkin Rincewindin seikkailuista.

Hyvä, mutta ei täydellinen. Ericin ja Rincewindin matkat ajelehtivat tuuliajolla ilman kompassia tai karttaa – juonta on siis jossain määrin vähemmän kuin monissa muissa Pratchettin teoksissa. Hyppeleminen paikasta toiseen sormia napsauttamalla katkaisee tarinaa ikävästi, aivan kuin kirjailija ei olisi vaivautunut kunnolla miettimään tarinaansa: miten sitoa erilaiset ideat yhtenäiseksi kertomukseksi.

Hahmot ovat aina ihanan inhimillisiä, vaikka Rincewind ei koskaan oma suosikkini Kiekkomaailman laajassa henkilökaartissa ole ollutkaan. Eric on toisaalta hämmästyttävän nerokas, toisaalta perikliseinen teinipoika: mielessä pyörivät lähinnä naiset. Tällainen yliviety karakterisointi on tietysti parodian peruseineksiä.

Pratchettilta löytyy parempiakin tarinoita, mutta ohkaisena opuksena (alle kaksisataa sivua tekstiä pikkupokkarissa) tämä toimii mainiona välipalaviihteenä kaikkine hullutuksineen. Älä kuitenkaan tartu tähän ensimmäisenä kosketuksenasi Kiekkomaailmaan.

lauantai 9. maaliskuuta 2013

Deadlocked: Sookien voisi jo lopettaa

Charlaine Harris:
Deadlocked (2012)


Deadlocked on Sookie Stackhouse -sarjan kahdestoista osa (jos novellikokoelmia ei lasketa) ja jatkaa samalla tutulla vampyyrien, ihmissusien, muodonmuuttajien ja keijujen kansoittamalla tiellä. Aiemmat osat käsitelty aiemmin. Tässä seuraa pakosti spoilereita sarjaan, joten älä lue, jos olet vielä alkuosissa menossa!

Telepaatti-Sookien ja viikinkivampyyri-Ericin suhde saa kolauksen, kun Sookie yllättää Ericin imemästä toista naista kuiviin. Hetken päästä tilanne luisuu allikkoon, kun samainen nainen löytyy ruumiina Ericin pihalta. Poliisietsintä murhaajan löytämiseksi alkaa, ja talon vampyyrit ovat tietysti ylimpinä epäiltyjen listalla.

Lisävivahteeksi juoneen sotketaan yliluonnollisen maustehyllyn sisältöä kahmalokaupalla. Ericiä painostaa tekijänsä naittamissopimus Oklahoman kuningattaren kanssa: valitako vampyyriura vai kuolevainen sydänkäpy? Vamppikuningas Felipe hengittää paikallisten vampyyrien niskaan tahtoen selvyyttä vasallinsa kohtaloon. Keijumainen isoisoisä käväisee kaupungissa, ja muutkin keijusukulaiset aiheuttavat päänvaivaa tahoillaan. Ihmissusilaumassakin kuohuu kuin papupadassa.

Juoni koostuu siis monista erillisistä langoista. Tuntuu, että Harris yrittää niitä loppua kohden solmia yhteen, mutta ei aivan siinä onnistu. Menee yltiömonimutkaiseksi ja kummallisen tylsäksi. Kirjasarja alkoi viihdyttävänä ja menevänä, mutta nyt siitä alkaa kyllä jo mennä maku.

Välillä kertoja-Sookie keskittyy ylettömän pitkiä aikoja aivan tyhjänpäiväisiin asioihin kuten ruoan laittamiseen tai verolomakkeiden täyttämiseen. Jossain vaiheessa sarjaa vielä pystyi arvaamaan, että kun tällaisesta turinoidaan erityisellä tarkkuudella, kohta tapahtuu jotain. Esimerkiksi: Sookie kertoo menevänsä kirjastoon sitä ja tätä lainaamaan; Sookien kimppuun siis hyökätään kirjastossa. Juoni etenee. Nyt: Sookie ajaa autolla ja käy kaupassa ja ostaa sitä sun tätä, mutta mitään ei tapahdu. Ei niin mitään.

Ainut, mikä auttaa selviämään tällaisten kohtausten (vai ovatko ne varsinaiset juonta edistävät tapahtumat niitä kohtauksia tässä tavallisen elämän meressä?) yli, on Harrisin vetävä kirjoitustyyli. Tuo ei siis nyt tarkoita, että se olisi hyvää, vaan sitä, että se on helppoa. Sitä lukee nopeasti ja suunnilleen puolella ajatuksella, ja hyvin pysyy mukana.

Jos on lukenut sarjaa tänne asti, alkaa tuntea melkein pakkoa päästä loppuunkin. Se onkin ainut syy tarttua tähän kirjaan. Murhamysteeri on suurimman osan aikaa vain jossain taka-alalla ja kaikki seksikin näyttää unohtuneen jonnekin matkan varrelle. Keskittyminen Sookien jokapäiväiseen arkeen ei riitä tekemään teoksesta itsenäistä ja itsessään mielenkiintoista.

Sookien angstaaminen suhteestaan Ericiin on usein melkoisen lapsellista. Aina pitäisi nainen laittaa etusijalle ohi työn, vaikka alusta alkaen on ollut selvää, millainen mies (vampyyri) on kyseessä. Eric ei ole romantikko, vaan luonteeltaan ennemmin käytännöllinen; seikka, joka muistaakseni oli juuri se vetävä puoli hänessä (tietysti toimivan seksin lisäksi: vaan sekään ei näytä nyt toimivan). Sookie valittaa, kuinka Eric ei ole valmis tekemään kaikkea hänen eteensä, mutta eipä hänkään näytä olevan valmis jättämään kaikkea muuta Ericin vuoksi.

Suhteiden kehittyminen tässä kirjassa ei ole minun mieleeni. Olen alusta alkaen pitänyt Ericistä, mutta Deadlockedissa hänkään ei oikein ole oma sukkela ja itsevarma itsensä. Ja sitten vielä lopussa annettu vihje seuraavaan osaan... Jos mennään siihen suuntaan kuin vähän vihjailtiin, niin onpas tylsä ratkaisu. Eikö voinut pysyä vain ystävinä?

Lopun makua on siis havaittavissa. Monet aiemmin tutuiksi tulleet hahmot esiintyvät vain sen takia, että lukija voisi muistella vanhoja. Sama koskee monia aiempia tapahtumia, jotka mainitaan. Vanhan kertaus vie turhaan tilaa uudelta.

Onneksi loppu on ymmärtääkseni luvassa seuraavan osan myötä; sarjan olisi voinut päättää päiviltä jo pari osaa aiemminkin. Sookien maailma on muuttunut kiehtovista seksiä tihkuvista vampyyrimysteereistä samaa jankkaavaksi yliluonnolliseksi saippuaoopperaksi. Plussana voi sanoa vain sen, että nämä ovat niin kevyitä luettavia, että ei näiden kanssa paljoa aikaa hukkaan heitä.

Toki aion sen viimeisenkin sitten lukaista, kun olen kerran tänne asti selvinnyt. En vain enää odota siltä mitään sen enempää kuin loppua: eipähän tarvitse enää sen jälkeen sitten näitä kantaa kirjastosta.

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Devil Said Bang: Helvetin politiikkaa

Richard Kadrey:
Devil Said Bang (2012) 

Antisankari James Stark tekee comebackin aseet räiskyen Sandman Slim -sarjan neljännessä osassa. Tiedossa lisää kieli poskessa vedettyä toimintaa suoraan Helvetistä. Kolme edellistä käsittelin jo aiemmin.

Kirjan alussa Stark on jumissa Helvetissä. Sieltä pitäisi tietysti päästä pois, mieluiten elävänä. Alamaailman yhteiskunta on vain melkoisen petollista, ja jokaisesta virheestä rangaistaan. No, ei varmaan ole kenellekään suuri yllätys, että maan päälle sitten jossain vaiheessa päästään, ja siellä tietysti kasautuu uusia ongelmia heti niskaan. Vanhat tutut ovat edelleen mukana, mm. Kasabian ja Candy.

Heikointa teoksessa on juonen jäsentely. Suunnilleen puolet kirjasta ollaan Helvetissä ennen kuin maan päällistä elämää edes nähdään. Kahtia jakautunut rakenne ei toimi, varsinkaan kun ensimmäinen puolikas on selvästi toista heikompi. Se on jopa – ja tätä en olisi uskonut Sandman Slimistä sanovani – tylsä, ainakin paikoittain.

Helvetin sisäinen politiikka ei ole kiinnostavaa. Demoneista ja muista ei muodostu kiinnostavia hahmoja (paitsi ehkä esi-isä Wild Billistä), eikä niitä edes juuri erota toisistaan. Niillä ei ole lihaa luiden ympärillä, eikä aina välttämättä kai luitakaan, demoneita kun ovat. Starkin yksinäiset jorinat eivät pelasta alkuosiota: hänkään ei ole niin kovassa vedossa kuin yleensä. Liikaa angstaamista ja itsesääliä.

Vauhti kiihtyy loppupuoliskossa. Kun päästään ennestään tuttujen hahmojen pariin, mielenkiintokin kasvaa. Muu maailma ja erityisesti muut ihmiset eivät enää ole vain rekvisiittaa, pakollista tavaraa juonen eteenpäin viemiseksi, vaan hahmoja, joilla on omat persoonallisuutensa. Myös Stark itse on enemmän sitä, mitä ainakin minä häneltä odotan, eli aseet paukkuen ilman suunnitelmia surrealistisen pop-kulttuurilla turboahdetun maailman läpi hurjasteleva kelmi.

Muuten tältä neljänneltä osalta voi odottaa samaa kuin kolmelta edelliseltä. Uskonnollisten oppien rienaus jatkuu edelleen, hahmot ja erityisesti Stark ovat yhä töykeitä ja väkivaltaistakin väkivaltaisempia, syvällistä moraalia tai merkitystä ei löydy, eikä mikään ole pyhää. Kadreyn teksti on yhä vieläkin surrealistisen absurdin hykerryttävää, välillä hän poikkeaa kielikuvissaan ihmeellisille aasinsilloille, mutta ei koskaan liian pitkäksi aikaa.

Loppuosa pelastaa heikomman alkupuoliskon, mutta ei millään muotoa kisko sitä kuitenkaan kolmen ensimmäisen kirjan tasolle. Niiden räjähtävä yllätyksellisyys on nukahtanut tähän osaan tultaessa, toivottavasti herää seuraavassa.

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Fractal Prince: Tulevaisuuden tajunnanvirtaa

Hannu Rajaniemi:
The Fractal Prince (2012)


Erikoislaatuisilla ideoilla ja vauhdikkaalla juonella turboahdettu avaruussaaga mestarivarkaan seikkailuista tulevaisuuden kummallisessa todellisuudessa on edennyt toiseen osaan. Jos kaipaat luettavaltasi helppotajuisuutta ja kaikkien termien tajuamista, älä tartu tähän; kaikkia muita suosittelen kokeilemaan (mutta aloittakaa toki ykkösosasta)!

The Fractal Prince jatkaa siitä, mihin The Quantum Thief jäi. Mestarivaras Jean le Flambeur ja oortilaissoturi Mieli ovat suuntaamassa kohti Maata, ja matkalla pitäisi saada Schrödingerin kvanttilaatikko avattua ennen kuin kaikki kissat sisällä kuolevat. Perässä seuraa Metsästäjä, vain karkulaisten kiinni saamista varten rakennettu gogol-tajunta.

Samalla seurataan toista tarinaa Maassa, jossa kertomuksilla on Tuhannen ja yhden yön tarinoiden tapaan ihan omia merkityksiään. Tawaddud Gomelez on vaikutusvaltaisen perheen musta lammas; tytär, joka rakastaa hirviöitä. Hän saa opastaa kuolematonta Sobornost-lähettilästä villiintyneiden koodien keskellä kukoistavassa Sirr-kaupungissa.

Kakkososa raottaa verhoa myös hahmojen salaperäisiin historioihin. Jean le Flambeurin taustoista kuullaan lisää; miten hän ylipäätään oli päätynyt siihen dilemmavankilaan, josta ykkösosan kuuluisassa ensimmäisessä luvussa pääsi pakoon. Mielin ja Sydämen tarinaa kerrotaan. Sobornost-jumalatkaan eivät ole enää aivan niin mystisiä kuin aiemmin.

Teoksen maailma on täynnä kummallisuuksia, joihin tottuminen vaatii hiukan sulattelua – niitä kun ei kovin tarkkaan yleensä selitetä. Rajaniemen esittelemät ajatukset ja scifi-elementit ovat mielikuvituksellisia, mutta silti uskomattoman uskottavia. Esimerkiksi ihmisyyden luonne on tulevaisuuden todellisuudessa varsin erilainen, kun ruumiin ja mielen yhteys on katkaistu. Loputtomien kopioiden tekeminen itsestään tai uudenlaisten tajuntojen rakentaminen valituista osista antavat aivan uusia näkökulmia vaikkapa kloonaamiseen.

Ensimmäisen osan tapahtumapaikkana oli pääosin Marsin Oubliette-kaupunki yksityisyydensuoja-asetuksineen ja tekokuolemineen. Nyt samaan rooliin asettuu Maa ja Sirr, jossa ruumiittomat henget kansoittavat villikoodin valtaamaa aavikkoa ja tarinoilta vaaditaan totuudellisuutta – muuten se voi varastaa ruumiin. Sirr on omalla tavallaan kiehtova, mutta mielestäni ei kuitenkaan yllä aivan Oublietten tasolle visionäärisyydessään.

Minä pidän Rajaniemen tyylistä kirjoittaa. Siihen pitää vain osata asennoitua oikein: kaikkea ei tarvitse edes yrittää ymmärtää täydellisesti. Tekstiä voi lukea välillä kuin tajunnanvirtaa, eikä haittaa, vaikka kvanttimekaniikan käsitteet tai muut oudot termit eivät täysin aukeaisikaan. Se on paikoin jopa runollista ja absurdia.

Molemmat osat olen lukenut siis alkuperäiskielellään englanniksi, ja voin sanoa, että se kannattaa. Termien tuntemattomuus häiritsee ainakin minua vähemmän, kun ei lue omalla äidinkielellään, etenkin, kun Rajaniemen teksti on niin kaunista luettavaa. Suomennosta selasin kirjastossa, ja se tuntui – no, hiukan vaivaannuttavalta, varsinkin ne keksityt sanat.

Infodumppauksesta ei tätä kaveria siis ainakaan voi syyttää. Ja siinä juuri on tyylin hohto: tarinaan voi upota, vaikka kaikkea ei sisäistäkään. Haastavaa se toki on, sitä en kiellä, mutta myös varsin virkistävää. Maailma kerrotaan kuin aikalaisille, jotka ovat sen perusteiden kanssa tuttuja jo ennestään. Turha selittely vain vieraannuttaisi, kun Rajaniemen luomassa maailmassa on paljon paremmin sisällä, kun antaa vaan mennä.

Tietysti tämä edellyttää vetävää tarinaa, ja sellainen kyllä löytyy. Vaikka tästä kakkososasta ei ehkä aivan samanlaista iskevyyttä löytynyt kuin ykkösestä, oli se omalla erilaisella tavallaan upea. Kierteisen tarinan alussa erillisinä hapsottaneet langat loppua lähestyttäessä kieroutuvat yhteen, ja sekaan upotetaan useita pieniä tarinoita kuin erivärisiä säikeitä lopullisen langan sävyn määrittämiseksi.

Yhtenä teoksen kantavana teemana on kertomuksen voima. Kuinka itsensä voi upottaa toisen tajuntaan kertomalla tälle oman tarinansa; kuinka voi muuttua toiseksi, aivan uudeksi olennoksi, tarinoita kertomalla ja kuuntelemalla. Rajaniemen maailmassa se tietysti tapahtuu lähes kirjaimellisesti, kun tarinat ovat eräänlaisia koodeja hahmojen minuuteen, mutta vertauskuvanakaan se ei ole lainkaan hassumpi. Rajaniemi itse kaivelee tällä tarinalla tiensä kaikkien lukijoidensa tajuntoihin, se on varmaa.

Haastavaa, mutta palkitsevaa. Jean le Flambeurin maailma on oudon kiehtova, ja lukija heitetään sinne lähes kylmiltään. Vetävä juoni, runollinen kielenkäyttö ja mielikuvitukselliset scifi-elementit, jotka eivät kuitenkaan ole pelkkää mielikuvitusta, tekevät Rajaniemen saagasta hengästyttävän hienoa luettavaa.