lauantai 28. syyskuuta 2013

Missä kuljimme kerran: Helsingin halkova tuuli

Kjell Westö:
Missä kuljimme kerran (2006, Otava, suom. Katriina Savolainen)
alkuteos: Där vi en gång gått


No niin, taas pitkästä aikaa täällä. On se kummallista, kun muu elämä kovasti koittaa tunkea bloggaamisen edelle. Jatketaanpas nyt sitten näitä Hesarin suosikkien läpikäyntiä, jos vaikka joskus päästäisiin perillekin (kaikki on kyllä tullut jo luettua, mutta niistä kirjoittaminen vain viivästynyt). Kolmanneksi nousi jälleen kerran yksi Finlandia-voittaja; Westön tiiliskivi kuvaa Helsinkiä viime vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä.

Kirja seuraa useiden helsinkiläisten vaiheita vuosina 1905-1938. On Allu Kajander, merimies ja duunari; Lucie Lilliehjelm, boheemisti yksin elävä yläluokkainen nainen; Cedi Lilliehjelm, Lucien konservatiivisempi veli; Henning Lund, salaperäinen liikemies; Eccu Widing, muotokuvavalokuvaaja; Ivar Grandell, vasemmalle päin suuntautunut toimittaja; ja monia muita.

Tärkeimmäksi päähenkilöksi nousee kuitenkin Helsinki. Teos on kuin rakkauslaulu kaupungille ja sen historialle, sen muutoksille ja pysyvyydelle. Yhteiskunnan eri luokkien kautta nähdään kahtia jakautunut Helsinki kauheimmillaan ja kauneimmillaan.

Hahmot ovat ihanan inhimillisiä kaikkine heikkouksineen. Kieltolain aikanakaan viina ei ole vierasta suomalaisille, ehkä sitä juodaan jopa enemmän, kun taakkana on maan kahtia raastanut sisällissota. Sota ei suinkaan loppunut voitonparaatiin; kansan jakautuminen on havaittavissa aina viimeisille sivuille asti, vuosikymmenten päähän. Se ei näy ainoastaan hahmojen välillä, vaan jokaisella on oma sielunmaisemansa, oma sisäinen valonsa ja pimeytensä. Sielun tuskaa yritetään unohtaa alkoholiin, rakastajattariin, jazziin, autoihin, mikä nyt milloinkin on muodin mukaista.

Alussa oli hitusen vaikeuksia pitää niin monia nimiä päässä, tein jopa jonkinlaisen mindmapin hahmojen välisistä suhteista. Joskus alkupuoliskolla sen päivittäminen kuitenkin taisi unohtua, kun pääsin paremmin sisään tarinaan ja sen maailmaan. Se ei ole mikään ihme, sillä kirja todellakin vei mukanaan. Siihen saattoi uppoutua pitkiksi ajoiksi kerrallaan, unohtua vuosisadantakaiseen Helsinkiin.

Kertoja on kuin tuuli. Välillä se pyyhkäisee takinlievettä, välillä puhaltaa korvista sisään, välillä nappaa mukaansa kirjeitä ja viskoo niitä lukijan silmien eteen, välillä lentää jossain kaukana ylhäällä, mistä kaupungin asukkaat näyttävät vain muurahaisilta keossaan. Se seuraa tapahtumia luonnonvoiman kärsivällisyydellä ja etäisyydellä. Se ei moralisoi tai elä tunnekuohussa mukana, kaiken sellaisen se jättää lukijalle.

Ja siinä Westö todellakin myös onnistuu. Ainakin minä kiinnyin hahmoihin niin vahvasti, että taisi sitä jossain vaiheessa olla ihan tippa linssissä. Ainakin sisällissodan aikaan ja varsinkin heti sen jälkeisissä tunnelmissa oli sellaista karua riipaisevuutta, että ihan järkytti.

Samaan tapaan tarina käsittelee hahmojaan. Tuulen lailla se viskoo elämänkohtaloita pitkin kaupungin suoria katuja. Sattuman kautta tarinalangat risteävät, kohtaavat, ehkä solmiutuvat hetkeksi ennen kuin erkanevat jälleen. Kirja ei suo onnellista loppua kaikille, joille sellaisen soisi, tai karmeaa kohtaloa niille, jotka sellaisen ehkä ansaitsisivat.

Se kertoo vain elämästä; tietyn ajan tavallisista ihmisistä, jotka kulkevat minne maailma ikinä heidät sattuukaan heittämään. Kansainväliset muodit, uudet villitykset, poliittiset virtaukset, urheilutulokset ja kaikki muu maailman meno pitää kaupungin jatkuvassa liikkeessä, ja se liike saa ihmisetkin liikkeelle kaupungissa.

Ihana, riipaiseva, runollinen kokonaisuus. Teos saa historiallisen ajan heräämään eloon. Se tuo vahvan mielikuvan nopean muutoksen tahdissa sykkivästä Helsingistä, jonka kaduilla kansan eri laidat kohtaavat. Kielen ja yksittäisten ajatusten kauneus on eleettömän luontevaa. Runsaasta henkilökaartista johtuvan alkukangertelun jälkeen Missä kuljimme kerran vei mukanaan elämän aalloille ja heitti vasta viimeisellä sivulla jälleen rannalle.

tiistai 17. syyskuuta 2013

Käärmeenlumooja: Oravatyttö skeittaa ja rakastuu

Annukka Salama:
Käärmeenlumooja (2012, WSOY)


Tiesinhän minä, että joskus siellä nuorten osastollakin onnistaa! Käärmeenlumooja on kotimaista urbaania fantasiaa.

16-vuotias Unna on ketterä kuin orava. Vaikka hän ei itse sitä vielä kirjan alussa tiedäkään, hän on faunoidi; ihminen, jolla on voimaeläin. Toisin sanoen hänellä on oravan ominaisuuksia, hänessä on eläintä yli puolet, enemmän kuin suurimmassa osassa ihmisiä. Orava ilmenee Unnassa siten, että hän esimerkiksi kiipeilee näppärästi puissa ja skeittaa ”kuin joku Tony fucking Hawk”.

Unna tapaa ensimmäistä kertaa kaltaisiaan, kun faunoidipoikien porukka ottaa hänet mukaan jengiinsä. Erityisesti tytön huomio kiinnittyy punaisilla rastoilla varustettuun Rufukseen, eli romantiikkaakin on mukana.

Käärmeenlumooja alkaa kiehtovasti, se imaisee heti mukaansa. Melkein huomaamattaan sitä on jo niin kiinni teoksessa, että sitä ei pysty edes käsistään laskemaan. Puolivälissä ehkä vähän junnataan, juoni ei oikein etene. Toisaalta samalla saadaan syvennettyä hahmoja, joten ei lukeminen silloinkaan aivan tylsäksi sentään käy.

Loppukahinat ovat niin jännittäviä, että ne tuntuvat menevän ohi melkein liiankin nopeasti. Sen sijaan kliimaksin jälkeen on ainakin minun makuuni turhan paljon tyhjää: loppujahan tuntuu olevan melkein yhtä paljon kuin vikassa LotRissa! Ja silti jään kaipaamaan vastauksia eräisiin kysymyksiin: mitä tapahtui jälkeen? Miten nämä tyypit oikein selittivät koko jutun (vaikkapa viranomaisille)?

Puhekieli sopii teokseen; täydellinen kirjakieli olisi tämän tyyppisessä nuortenkirjassa vain outoa. Tekstiä on todella iisiä lukea. Sen sujuvuus saa sivut kääntymään niin nopeasti, että kirja melkein toimii viuhkana sitä lukiessa. Kielensä(kin) puolesta teos on suunnattu selkeästi nuorille.

Nuorten jutut ovat toisinaan hitusen outoja, tulee mieleen Tarantinon dialogi. Salama onnistuu sellaisessa sanailussa välillä paremmin, välillä huonommin, yleensä ihan okei.

Tämä on tosi pieni kielellinen juttu, mutta se ärsytti minua aivan vietävästi: kirjassa ”kiskotellaan” joka välissä. Koska termi on minulle vieraahko (itse venyttelen, en kiskottele), pisti se silmään koko ajan. Joitain muitakin tikkuja jäi pupilliin kiinni: esimerkiksi ”se” ihmisestä – siis kerronnassa, ei dialogissa. Toki ymmärrän, että ”se” kuuluu puhekieleen varsinkin nuorilla, mutta silti tuollainen saa huulen mutristumaan. Kiroiluakin oli muuten aika lailla, ihan vaan varoituksena.

Hahmot ovat ihastuttavia. Faunoidijengin jäsenet ovat kukin omia persoonallisuuksiaan, vaikka eniten keskitytäänkin Unnaan ja Rufukseen. Rufus kuvataan varsin valloittavaksi, itsekin haluaisin tuollaisen miehen kainaloon, vaikka on ehkä utopistisen täydellinen ja kaikkivoipa. Hänen suuri salaisuutensa ei kauaa pysy salaisuutena tarkkaavaiselta lukijalta, mutta onneksi tarina ei perustukaan sen tiedon panttaamiseen.

Kaveriporukan kanssakäyminen on kuvattu aidosti. Vaikka ovatkin osittain eläimiä, tekevät nämä nuoret sellaisia juttuja kuin nuoret nyt yleensäkin tekevät. Alkoholia käytetään, ei ihannoiden tai kauhistellen vaan luontevasti. Seksistä sama juttu.

Sen sijaan Unnan perhe kuvataan selvästi heikommin. Ovat ilmeisesti kuitenkin rakastavia vanhempia, vaikka alussa luulinkin tytön olevan täysin heitteillä. Tuli jopa mieleen Väristyksen täysin välinpitämättömät vanhemmat. Unnan aikuinen sisko perheineen on sentään paremmin kehitelty.

Santian osuus teoksessa on kummallinen. Mitä tarkoitusta palvelee se yksi hänen yksinäisiä toimiaan kuvaava pätkä? Ehkä hänet olisi voinut punoa kirjaan mukaan jo aiemmin, mutta salaperäisemmin; paljastamatta lukijalle, miten hän liittyy tarinaan – tai sitten jättää hänet pelkäksi loppuyllätykseksi. Tosin silloin koko tyyppi olisi tullut jo liiankin yllättävästi, niin sanotusti täysin puun takaa.

Eläinihmisten maailma on kiehtova. Ajatus ei tietenkään ole aivan uusi, mutta Salama onnistuu käsittelemään sitä kiinnostavasti. Alkaa itsekin miettimään, että mikä eläin sitä oikein olisi.

Voimaeläimet ovat välillä hitusen huvittaviakin. Eläimen ominaisuudet tuntuvat joskus enemmänkin sellaisilta, joita ihmiset kuvittelevat eläimillä olevan, tyyliin pöllö on viisas ja kettu ovela. Toisaalta myös tämä: kenelle tulee harakasta mieleen musikaalisuus? Ja se Eetu vielä kaiken huipuksi...

Unnan oravuus on kivasti esillä teoksen alkupuolella, mutta sitten se tuntuu melkein unohtuvan. Hän saattaa ajatella kiipeämistä jonnekin korkealle, mutta pysyy maan pinnalla. Puissa kiipeilyn ja skeittaritaituruuden kuvaaminen oli niin vauhdikasta, että olisin halunnut lukea siitä ehkä enemmänkin enkä vain alussa. Lisäksi oravamaisuudella ei ollut loppuratkaisuissa oikein osaa eikä arpaa, vaikka niin olisin olettanut.

Yhtenä teemana kirjassa on tahdon ja vaistojen välinen taistelu. Eläimen vaistot taistelevat faunoidinuorissa ihmisen tahtoa vastaan. Esimerkiksi fyysinen, eläimellinen himo ja vetovoima vastaan ihmisen tahto ja kyky sanoa ei. Faunoidinuoret eivät koe olevansa eläimiä, heille on kunnia-asia pystyä hallitsemaan viettejään.

Toisaalta miksi he haluaisivat olla ihmisiäkään, jos ihmisyys kerran tarkoittaa tappajan mielenlaatua? Teoksen näkemys ihmisyydestä on nimittäin melkoisen kova: ihminen, jossa on nolla prosenttia eläintä, on metsästäjä, pelkkä tunteeton tappaja. Olisin toivonut, että metsästäjien näkökulmaa olisi näytetty hiukan enemmän. Mikä on motiivi metsästää? No, ehkä jatko-osissa; niitä nimittäin on jo yksi ilmestynyt.

Käärmeenlumoojan lukee melkoisen nopeasti: se on tässä tapauksessa plussaa. Sujuvasti soljuva kieli, vauhdikas juoni ja kiehtovat hahmot riuhtaisevat nojatuolissa nuokkuvan lukijan omaan maailmaansa eivätkä päästä pois ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu. Tietysti kokonaisuus on myös melko kevyt, mutta se ei haittaa, jos ei mitään raskasta kaipaakaan. Selvästi parempaa nuortenkirjallisuutta!

Koko kirjasta huomaa, että tarkoitus on tehdä sarjaa. Ja niin vauhdikkaasti tämä sarja kyllä alkaa, että ainakin minua kiinnostaa myös jatko. Aivan kirjan loppupuolella esitetään vielä kutkuttavia kysymyksiä, jotka jäävät vielä toistaiseksi arvoituksiksi. Lopussa ei sentään ole mitään cliffhangeriä, mutta kuitenkin sen verran koukuttavasti päättyy, että tekee mieli jatkaa sarjan parissa pidemmälle.

tiistai 10. syyskuuta 2013

Ihmisen osa: Työstä ja työttömyydestä

Kari Hotakainen:
Ihmisen osa (2009, Siltala)


Neljännelle sijalle Hesarin 2000-luvun suosituimpien listalla itsensä kurotti Runeberg-palkinnollakin lahjottu Ihmisen osa. Tähän(kin) Hotakaiseen olin jo aiemmin tutustunut. 

Eläköitynyt lankakauppias Salme Malmikunnas myy elämänsä kirjailijalle, jonka on tavannut kirjamessuilla. Kirjoitusvaikeuksista kärsivä kirjailija saa 7000 eurolla kuranttia tavaraa: oikeaa elämää, josta voi kirjoittaa aidosti. Heti alussa käy selväksi, että Salme itse ei arvosta fiktiota lainkaan eikä haluaisi elämäänsä muunneltavan ollenkaan. Kirjailijan on kuitenkin tehtävä, mitä kirjailijan täytyy. Elämästä on saatava aikaan tarina, joka myy. Lukija voi sitten jäädä ihmettelemään, mikä on Salmen tarinaa ja mikä kirjailijan lisäämää. 

Salme piti lankakauppaa miehensä Paavon kanssa. Jaloissa pyöri neljä lasta, joista kolme saatiin kasvatettua aikuisiksi asti. Yksi pyöräili lapsena kaivoon. Helena on vanhin, hän on toimistotyössä konsulttiyrityksessä. Ideoiden myyminen on jotain, mitä Salme ei voi ymmärtää. Pekka on työtön ja käyttää aikaansa kuokkimalla muistotilaisuuksien buffetpöydissä ja markettien maistiaisissa. Maija on nuorin, hän työskentelee puhelinmyyjänä ja rakastaa mustaihoista miestä. ”Neekerin” tuominen näytille oli kova paikka Salmelle ja etenkin Paavolle, mutta kaikkeen tottuu.

Taustalla lymyilee jatkuvasti jokin iso paha juttu, joka liittyy Helena-tyttäreen, mutta sitä ei paljasteta ennen kuin vasta aivan lopussa. Se on myös syy, miksi fiktiota vihaava Salme myy elämänsä kirjailijalle: rahoille löytyy käyttöä taistelussa pahaa vastaan. 

Ensimmäinen lukukerta ei jättänyt Ihmisen osasta kovinkaan vahvoja mielikuvia. Sen muistin, että kyse oli hotakaismaisesta kirjasta ja lankakauppiaan elämästä, mutta muuten päässä löi melko tyhjää. Oli siis jo aikakin tutustua teokseen uudelleen. 

Malmikunnasten lasten kautta päästään käsiksi nykyajan työelämään. Erityisesti Helenaa käsittelevissä jaksoissa pureudutaan tähän aiheeseen. Hänen työssään tuntema hahmoton eksistentiaalinen ahdistus on kai jonkinlainen nyky-yhteiskunnan kansanvaiva. Elämässä ei tunnu olevan mitään käsinkosketeltavaa, pelkkiä ideoita, pelkkiä ajatuksia, pelkkää puhetta ja palaveria ja innovointia. Se ei välttämättä tarkoita sitä, että kaipaisi jonnekin ”vanhaan hyvään aikaan”, vaan pelkästään sitä, että jossain vaiheessa tulee stoppi. Puheet ja palaverit menettävät merkityksensä, kun mikään ei kuitenkaan koskaan muutu. Innostusta on vaikea sytyttää jatkuvasti uudelleen, kun kadottaa tajun siitä, mistä pitäisi oikein innostua. 

Pekka on pienyrittäjien ylpeäksi kasvattama lapsi. Hän ei myönnä epäonnistumistaan sitten millään, ei myönnä pudonneensa jostain yhteiskunnan raosta alas. Pekkaa käsittelevät jaksot ovat ehkä kirjan hauskimpia, mustalla sävytetysti tietysti. Ehkä juuri sen takia Pekasta muodostui minun mielessäni jonkinlainen humoristinen sidekick-hahmo.

Maija jää epämääräisimmäksi. Hänen tarinansa ei hahmotu selkeäksi ainakaan minulle. Sen sijaan Maijan miehen, bussia ajavan Bikon kautta päästään kiinni maahanmuuttajan arkeen. Mustaihoisen, huonosti suomea puhuvan miehen elämä ei ole helppoa Suomessa, joka on vasta aivan vastikään saanut tottua muualta tuleviin ihmisiin. 

Hahmoista kiinnostavin on kuitenkin – tietysti – Salme itse. Hän saa kertoa elämäntarinaansa minämuodossa, muiden elämistä kerrotaan kaikkitietävän kertojan kautta. Onhan se jotenkin raikasta lukea kirjaa, jonka ensimmäisellä tekstisivulla päähenkilö kertoo, ettei pidä keksityistä kirjoista tai niitten tekijöistä. Ja silti juuri hänen tarinansa päätyy kirjaan. 

Teemoina ovat työelämän ja sitä kautta myös yhteiskunnan muutokset. Salme ja Paavo ovat elättäneet itsensä myymällä nappeja ja lankaa, siis jotain konkreettista. Heidän on mahdotonta ymmärtää, että nykyään voi myydä jotain olematonta, pelkkää ajatusta. Silti Salme päätyy tämänkin alan kauppiaaksi, kun myy elämänsä kirjailijalle. 

Ihmisen osa kertoo maailmasta, jossa kaikki tuntuu olevan kaupan. Elämänkin voi itselleen ostaa, kunhan vaan hinnasta sovitaan. Napit, langat, ajatukset, ihmiset; mille vain ikinä löytyy ostaja, sen voi myydä. Mutta mikä on ihmisen osa todellisuudessa, jota hallitsee vain rahan valta? Jääkö elämästä mitään jakoviivan alle, jos sitä mittaa pelkästään omaisuuden määrässä? 

Taattua Hotakaista, voisi kai sanoa. Kielellinen leikittely ja oivaltavuus saa tekstin kulkemaan kuin liukuhihnalla. Mustan huumorin laajamittainen viljely pitää minun kaltaiseni lukijan hyvin hereillä ja viihdytettynä. Hersyvät, karrikoidut, kansanoloiset hahmot tekevät tarinan kiinnostavaksi, vaikka juoni ei itsessään olisikaan kovin erikoinen. Yhteiskunnallisia teemoja käsitellään fiktion ja yksittäistapausten kautta, ja samalla tavanomaisesta tulee jotakin erikoista, jopa surrealistista.

Hotakaisen tyyli on niin omaleimainen, että kaikki eivät ehkä siitä välitä, mutta minä en ole vielä ehtinyt kyllästyä. Silti täytyy sanoa, että itse pidän Juoksuhaudantiestä enemmän kuin tästä (ja Lastenkirjasta tietysti kaikkein eniten).

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Hunger Games 2 & 3: Laimea uusintanälkäpeli ja tylsää sisällissotaa

Suzanne Collins:
Catching Fire (2009 Scholastic)
Mockingjay (2010 Scholastic)


Käsitellään nyt sitten saman tien nämä kaksi Hunger Gamesin (Nälkäpelin) jatko-osaakin, jotka kyllä jäävät minusta kauas ykkösosan tasosta.

Catching Fire jatkaa Katnissin tarinaa Nälkäpelin jälkeen. Hän ja Peeta ovat palanneet kotialueelleen voittajina, mutta mikään ei ole niin kuin ennen. Katnissin toiminta peliareenalla on sytyttänyt kapinan kipunoita alistetuilla alueilla, eikä niitä ole helppo sammuttaa. Katniss ja Peeta lähtevät voittokiertueelle kaikkien alueiden läpi, ja sitten onkin jo aika uusien pelien. Ikävä vain, että 75. Nälkäpeli on erilainen: areenalle lähetetään vain jo aiemmin pelistä selvinneitä voittajia. Suurin osa heistä on jo aikuisia tai vanhuksia. Tällä kertaa Peeta ja Katniss saavat vastaansa siis melko erilaisen porukan kuin ensimmäisellä kierroksella.

Mockingjay kertoo siitä, kuinka kapinasta kehkeytyy varsinainen sisällissota. Katniss ja hänen epämääräisen kapinallinen toimintansa Nälkäpeleissä on vain pieni liekki, joka sytyttää suuremman roihun, mutta silti hänestä tulee vapauden symboli alistettujen alueiden taistelijoille. Hänestä tulee ”mockingjay”; lintu, joka kuvastaa valtaa pitävän Capitolin kykenemättömyyttä tukahduttaa vapauden kaipuuta.

Tarinan jatko ei pysy ykkösosan tavoin kasassa. Juoni hajoaa liikaa. Sen käänteet ovat usein epäuskottavia ja hahmojen motiivit välillä vielä epäilyttävämpiä.

Kakkososassa on myös turhaa toistoa, kun sankaritar joutuu uuteen Survivor of the Survivors -tyyppiseen peliin. Sitä edeltävä aiheen kaartelu on tylsää, mutta edes uudella areenalla kirja ei kunnolla pääse vauhtiin. Areenan tapahtumat ja pelaajien toiminta siellä... phah!

Kolmosessa mukaan tulee liikaa uusia hahmoja, jotka eivät kuitenkaan saa mitään kunnollista roolia. Muutenkin tämä sarjan päättävä teos on niin tylsä, että luin sitä hyppien paikasta toiseen. Se yrittää kuvata sisällissotaa, mutta ei oikein onnistu. Sotakirjassa pitäisi olla toimintaa ja vauhtia, mutta tämä on vain tylsää. Mockingjayn kuvaamasta sodan mediapelistä tulee mieleen Terveiset Kutturasta, joka onnistuu sisällissodan kuvaamisessa selkeästi nasevammin. Myös Tähtien sodan kapinallistunnelmat kävivät mielessä, kun luki Katnissin kapinalliskavereiden stratekiamiitinkeistä. Kuinka paljon paremmin tämä kaikki onkaan jo tehty aiemmin.

Romanttisen kolmiodraaman (Peeta-Katniss-Gale) kehittely jää jotenkin vajaaksi, kun Gale ei itse asiassa saa kunnollista mahdollisuutta missään vaiheessa kerrontaa. Kaikki oleellinen tämän parin välillä tapahtui jo ennen ykkösosaa. Yhteisiin metsästyshetkiin viitataan muisteloina, mutta kirjojen kuvaamassa ajassa ne ovat jo mennyttä aikaa, jota ei takaisin voi saada. Team Peeta? Team Gale? Ei, kyllä se Team Haymitch on lähimpänä...

Katniss on ärsyttävä. Erityisesti tämä tulee esiin kolmososassa. Jatkuva angstaaminen ja valittaminen ja ”minäminäminä” käy hermoon. Joo, hän on teini, mutta ainakin tällaista entistä teiniä se rasittaa vietävästi. Myös hänen hermoromahduksensa käyvät hermoon. Toisaalta hän on myös jollain tapaa liian täydellinen kaikissa toimissaan ollakseen uskottava.

Katnissin rooli tässä dystopiamaailmassa on olla jatkuvasti kaikkien muiden käytettävänä ja muokattavana. Ensin hän on Capitolin sätkynukke, mitä hän yrittää heiveröisesti vastustaa peliareenan tempuissaan. Sitten hän suostuu itse vapaaehtoisesti kapinallisten idoliksi. Tässäkään roolissa hänellä ei ole omaa vapautta.

Tavallaan tässä jatkuu ykkösosan teema: jatkuva esillä oleminen ja median kanssa pelaaminen. Katniss peittelee omaa itseään erilaisten roolien alle niin kauan, että unohtaa itsekin itsensä. Tämäkin olisi ollut vielä ihan okei, jos mukana olisi ollut edes hitunen oman itsensä löytämisen tai vapauden kaipuun teemaa. Huolimatta yhdestä Mockingjayn loppupuolen teosta Katniss kuitenkin tuntuu jäävän vangiksi omaan elämäänsä.

Mainitaan nyt vielä kerran se Koushun Takamin Battle Royale. Se on niin paljon tehokkaampi osittain myös sen takia, että se jää siihen. Takami on tiennyt, mihin lopettaa. Varmasti hänkin olisi pystynyt ratsastamaan ja rahastamaan suositun teoksensa menestyksellä, mutta hän ei ole tehnyt sitä. Jatko-osien kirjoittaminen on järkevää vain, jos on jotain uutta ja tärkeää sanottavaa. Nyt tuntuu, että Collinsilla ei sitä ole kahden lisäosan verran, kaikki oleellinen tuli ilmi jo ensimmäisessä.

Ykkösosa The Hunger Games oli hyvä ja tiivis, sen juoni ja idea olivat selkeitä. Laskeeko sen arvo sitten näiden jatko-osien myötä? Kyllä ja ei. Ei siksi, että yksittäisenä teoksena se on edelleen ihan hyvä. Kyllä siksi, että kokonaisuudesta jää paha maku suuhun. Olisi ollut paljon tehokkaampaa jättää kapinan kuvittelu lukijan mielikuvituksen varaan. Sisällissodan kuvaamisessa Collins ei vaan onnistu.

Siis loppuarvio on tämä: jos aiot Nälkäpeliin tarttua, pitäydy siinä. Älä jatka jatko-osiin, vaikka kuinka houkuttelisi. Ne eivät millään yllä ykkösosan tasolle, vaan jäävät ainakin minun mielestäni kauas taakse. Ykkösosan fanitus ei millään kanna kahta jatko-osaa, jotka hajoavat täysin käsiin.