lauantai 28. syyskuuta 2013

Missä kuljimme kerran: Helsingin halkova tuuli

Kjell Westö:
Missä kuljimme kerran (2006, Otava, suom. Katriina Savolainen)
alkuteos: Där vi en gång gått


No niin, taas pitkästä aikaa täällä. On se kummallista, kun muu elämä kovasti koittaa tunkea bloggaamisen edelle. Jatketaanpas nyt sitten näitä Hesarin suosikkien läpikäyntiä, jos vaikka joskus päästäisiin perillekin (kaikki on kyllä tullut jo luettua, mutta niistä kirjoittaminen vain viivästynyt). Kolmanneksi nousi jälleen kerran yksi Finlandia-voittaja; Westön tiiliskivi kuvaa Helsinkiä viime vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä.

Kirja seuraa useiden helsinkiläisten vaiheita vuosina 1905-1938. On Allu Kajander, merimies ja duunari; Lucie Lilliehjelm, boheemisti yksin elävä yläluokkainen nainen; Cedi Lilliehjelm, Lucien konservatiivisempi veli; Henning Lund, salaperäinen liikemies; Eccu Widing, muotokuvavalokuvaaja; Ivar Grandell, vasemmalle päin suuntautunut toimittaja; ja monia muita.

Tärkeimmäksi päähenkilöksi nousee kuitenkin Helsinki. Teos on kuin rakkauslaulu kaupungille ja sen historialle, sen muutoksille ja pysyvyydelle. Yhteiskunnan eri luokkien kautta nähdään kahtia jakautunut Helsinki kauheimmillaan ja kauneimmillaan.

Hahmot ovat ihanan inhimillisiä kaikkine heikkouksineen. Kieltolain aikanakaan viina ei ole vierasta suomalaisille, ehkä sitä juodaan jopa enemmän, kun taakkana on maan kahtia raastanut sisällissota. Sota ei suinkaan loppunut voitonparaatiin; kansan jakautuminen on havaittavissa aina viimeisille sivuille asti, vuosikymmenten päähän. Se ei näy ainoastaan hahmojen välillä, vaan jokaisella on oma sielunmaisemansa, oma sisäinen valonsa ja pimeytensä. Sielun tuskaa yritetään unohtaa alkoholiin, rakastajattariin, jazziin, autoihin, mikä nyt milloinkin on muodin mukaista.

Alussa oli hitusen vaikeuksia pitää niin monia nimiä päässä, tein jopa jonkinlaisen mindmapin hahmojen välisistä suhteista. Joskus alkupuoliskolla sen päivittäminen kuitenkin taisi unohtua, kun pääsin paremmin sisään tarinaan ja sen maailmaan. Se ei ole mikään ihme, sillä kirja todellakin vei mukanaan. Siihen saattoi uppoutua pitkiksi ajoiksi kerrallaan, unohtua vuosisadantakaiseen Helsinkiin.

Kertoja on kuin tuuli. Välillä se pyyhkäisee takinlievettä, välillä puhaltaa korvista sisään, välillä nappaa mukaansa kirjeitä ja viskoo niitä lukijan silmien eteen, välillä lentää jossain kaukana ylhäällä, mistä kaupungin asukkaat näyttävät vain muurahaisilta keossaan. Se seuraa tapahtumia luonnonvoiman kärsivällisyydellä ja etäisyydellä. Se ei moralisoi tai elä tunnekuohussa mukana, kaiken sellaisen se jättää lukijalle.

Ja siinä Westö todellakin myös onnistuu. Ainakin minä kiinnyin hahmoihin niin vahvasti, että taisi sitä jossain vaiheessa olla ihan tippa linssissä. Ainakin sisällissodan aikaan ja varsinkin heti sen jälkeisissä tunnelmissa oli sellaista karua riipaisevuutta, että ihan järkytti.

Samaan tapaan tarina käsittelee hahmojaan. Tuulen lailla se viskoo elämänkohtaloita pitkin kaupungin suoria katuja. Sattuman kautta tarinalangat risteävät, kohtaavat, ehkä solmiutuvat hetkeksi ennen kuin erkanevat jälleen. Kirja ei suo onnellista loppua kaikille, joille sellaisen soisi, tai karmeaa kohtaloa niille, jotka sellaisen ehkä ansaitsisivat.

Se kertoo vain elämästä; tietyn ajan tavallisista ihmisistä, jotka kulkevat minne maailma ikinä heidät sattuukaan heittämään. Kansainväliset muodit, uudet villitykset, poliittiset virtaukset, urheilutulokset ja kaikki muu maailman meno pitää kaupungin jatkuvassa liikkeessä, ja se liike saa ihmisetkin liikkeelle kaupungissa.

Ihana, riipaiseva, runollinen kokonaisuus. Teos saa historiallisen ajan heräämään eloon. Se tuo vahvan mielikuvan nopean muutoksen tahdissa sykkivästä Helsingistä, jonka kaduilla kansan eri laidat kohtaavat. Kielen ja yksittäisten ajatusten kauneus on eleettömän luontevaa. Runsaasta henkilökaartista johtuvan alkukangertelun jälkeen Missä kuljimme kerran vei mukanaan elämän aalloille ja heitti vasta viimeisellä sivulla jälleen rannalle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti