torstai 31. lokakuuta 2013

Puhdistus: Kärpäsen surinaa päässä

Sofi Oksanen:
       Puhdistus (2008, WSOY)


On ihan hävettänyt myöntää, että oli tämä vielä lukematta. Kerran sitä aloitin ja luin ehkä parisenkymmentä sivua, mutta jäi sitten jonkun muun kiireen takia kesken; ei suinkaan siksi, että se olisi ollut tylsä tai huono. Puhdistuksen voittaessa Hesarin kotimaisten 2000-luvun suosikkikirjojenäänestyksen oli minunkin nyt siis tartuttava tähän uudestaan. Tämä on siis viimeinen teos tässä lukuhaasteessa!

Aliide Truu löytää pihaltaan epämääräisen mytyn; nuoren naisen. Eletään 90-luvun alkua Virossa, neuvostovallan murtumista, epävarmaa aikaa tulevaisuuden suhteen. Ensin Aliide, vanha yksinäinen nainen, pelkää vieraan olevan rosvojen syötti, mutta lopulta tuo Zaran kuitenkin sisään taloonsa. Zara pelkää häntä jahtaavien miesten tulevan perään, mutta rauhoittuu hiukan Aliiden hoivissa. Kahden naisen välille ei kehity luottamusta tai ystävyyttä, on liikaa salaisuuksia ja epäilyksiä, mutta ehkä jonkinlainen hento side kuitenkin. 

Kerronnassa lomittuu myös kummankin naisen tarina ennen heidän kohtaamistaan. Aliiden karmaisevaa elämää kerrotaan aina 1930-luvulta lähtien. Se on kertomus kahdesta sisaruksesta, onnettomasta yksipuolisesta rakkaudesta ja pienestä maasta sekä sen pienistä ihmisistä suuren ja mahtavan kommunistivaltion liepeillä. Zarankaan elämä ei ole ollut helppoa, kuten lukijalle selviää. Kuinka Zara on päätynyt tänne, maalaistalon pihaan rojahtamaan likaisena, vaatteet riekaleina? Miksi juuri tämän talon pihaan? 

Lähdin kirjan matkaan yllättävän hatarin alkutiedoin. Yllättävää se oli tietysti siksi, että teos nauttii niin valtaisaa suosiota ja kuuluisuutta. On ehkä pienoinen ihme, että tiesin tästä etukäteen oikeastaan vain sen, että Viron lähihistoriaa se kai jotenkin käsittelee, ja naisia. Hyvä niin, koska ainahan kirjaa on toki hauskempi lukea, jos sen juoni ei ole selvillä jo etukäteen.

Ja olihan se sitten vaikuttava. Järkyttäväkin. Taitavan kirjoittajan taidokas teos, joka kyllä tempaisee mukaansa (kun on päässyt sen parinkymmenen sivun marginaalin ohi). Olen toki käynyt Virossa useaankin otteeseen, yleensä Tallinnassa päivämatkoilla, muutaman kerran vähän kauempanakin. En kuitenkaan ole tutustunut maan historiaan kovinkaan tarkasti, joten voin sanoa Puhdistuksen olleen siinä mielessä opettavainenkin.

Nyt varmaan arvaattekin seuraavan sanan: mutta. Mutta odotinko kuitenkin jotain enemmän, jotain maailmaa mullistavaa, jotain elämää suurempaa? Ehkä. Ei tämä minun elämääni nyt mitenkään mullistanut, vaikka todella hieno teos olikin. Voi olla, että kuuluisuus ja kehut olivat nostaneet kirjan arvon silmissäni jonnekin taivaisiin, minne todellisuus ei mitenkään voisi yltää. Tai ehkä aiheen vieraus ei saanut minua täysin samaistumaan sen kuvaamaan maailmaan, täysin uppoamaan sen tarinaan. Tai ehkä syynä oli myös se, että itse pidän enemmän teoksista, joihin on ripoteltu runsaammalla kädellä (tai edes vähän) huumoria, vaikka eivät suoranaisia komedioita olisikaan. Puhdistuksen tarina on järkyttävä, raaka, julma, ankara, etova, surullinen. Sen kanssa ei voi nauraa tai edes hymyillä. Se ei halua viihdyttää tai iloita vaan ravistaa.

Tämä ei siis tarkoita, ettenkö olisi pitänyt teoksesta. Pidin kyllä. Ongelma lienee lähinnä odotusten ja hehkutuksen suhteessa todellisuuteen. Parhaat kokemukset jäävät yleensä teoksista, joista ei ole koskaan kuullutkaan, mutta jotka sitten yllättävät iloisesti, kun taas tällaiset supermenestykset sekä kriitikoiden että yleisön silmissä ovat tietysti erittäin hyviä, mutta eivät voi tulla yllätyksenä. Kun lähtee lukuprosessiin asenteella, että nyt luen jotain hienoa, silloin lukeekin eri tavalla kuin jos ajattelee alussa vain, että no, katsotaan nyt millainen opus tämä on. 

Enpä tiedä, onko minulla tästä mitään kovin uutta sanottavaa, onhan tätä niin paljon jo eri medioissa käsitelty. Nyt lukemisen jälkeen olen itsekin uskaltautunut arvosteluja ja muita juttuja vilkaisemaan, kun ei tarvitse pelätä paljastavansa itselleen kirjan jippoja etukäteen. Jotain kuitenkin jäi minullekin hampaankoloon, mitä tekisi mieli vähän perusteellisemmin pureksia. 

Aivan alussa Aliide taistelee kamarissa surisevaa kärpästä vastaan. Se sitkeä pirulainen ei antaudu, vaikka kuinka läiskisi lätkällä, ja saa lopulta metsästäjänsä huomion kiinnittymään ikkunaan, ikkunan takana olevaan pihaan, pihalla kyyhöttävään naisen muotoiseen myttyyn.

Kärpäsiä tavataan kirjassa useaan otteeseen myöhemminkin. Ne ovat munineet munansa lihalautaselle, ne kävelevät tapetun koiran silmissä, lihakaupan takapihalla on vastassa kokonainen parvi. Kunnantalon kellarissa Aliide muuttuu kärpäseksi, pakenee itseään ja sitä hetkeä. Lopussa kärpänen, viroksi kärbes, saa vielä yhden aivan uuden merkityksen. 

Miksi kärpänen? Jokainen lukija voi kai muodostaa tämän motiivin merkityksestä oman tulkintansa. Ehkä se on kuin alati läsnä oleva valvonta, ”kärpänen katossa”. Neuvostoliitto ja viralliset tahot nyt tietysti, mutta ehkä sitäkin enemmän painostavan yhteiskuntajärjestyksen aikaansaama kansalaisten itsevalvonta sekä jatkuva epäileminen ja epäilyksen alaisena oleminen. Jokainen naapuri, jokainen ystävä, jopa läheinen sukulainen voi pettää, eikä suurin syyllinen välttämättä ole pettävä henkilö itse.

Tai sitten voi verrata Aliidea kärpäseen, siihenhän lukijaa suorastaan kannustetaankin. Kärpänen, erityisesti saastan ja lian seurassa viihtyvä raatokärpänen, on tarkkailija, joka piehtaroi muiden jätteissä. Onko tämä se kuva, jonka Aliide itse näkee peiliin katsoessaan; se, jollaiseksi hänen katkeroitunut mielensä on hänet hänen omissa silmissään muokannut? Kellarissa hän kuvittelee itsensä kärpäseksi; onko se juuri se hetki, jolloin hänestä sellainen tulee? Kärpänen on likainen tarkkailija, mutta toisaalta se on myös eläin. Se elää vaistojen varassa, se ei tee tunteellisia päätöksiä, eikä Aliidellakaan tunnu aina niihin olevan varaa. Hänen prioriteettinsa on selviytyminen. Kaiken mahdollisen hän tekee selviytyäkseen, vaikka joutuisi uhraamaan yhtä ja toistakin. Kärpänen on eläin, joka selviää ja sopeutuu.

Minä ymmärsin kärpäsen merkityksen kuitenkin kaikkein eniten hyönteisen konkreettisen olemisen kautta. Se surisee raivostuttavasti ja suhailee ärsyttävästi ympäriinsä, eikä siitä tahdo oikein millään päästä eroon. Minulle se kuvastaa siis Aliiden syyllisyydentunnetta. Ikuinen päänsisäinen surina, joka ei koskaan lakkaa. Aina jossain taustalla kuuluva ääni, joka on välillä kauempana, välillä tulee röyhkeästi kävelemään rinnan päälle, mutta ei koskaan katoa kokonaan. Välillä se hukuttaa koko pään parven sisään, ellottaa ja ällöttää, tuntuu siltä, että päänahka on munia täynnä, eikä sille voi mitään. Se tekee ruoasta syömäkelvotonta ja näyttää maailman raadollisuuden kaikessa karmeudessaan. 

Voisihan tässä nyt vielä kertoa vaikka mistä. Hahmot ovat esimerkiksi todella hyvin tehtyjä. He ovat inhimillisiä kaikkine heikkouksineen. Aliide on itsekäs ja pelokas, hän sortuu todella epämiellyttäviin ja alhaisiin tekoihin, mutta ainakaan minä en silti voi häntä vihata. Zara jää hiukan etäisemmäksi, mutta hänen kauttaan saadaan oivallisesti rinnastettua teoksen nykyhetken (90-luvun) ja menneisyyden erilaiset ja kuitenkin samanlaiset epäonnet. Alistajia ja alistettuja on aina.

Vaikka millä mitalla voisi kirjoittaa siitäkin, kuinka hienoa Oksasen kielenkäyttö on ja kuinka upeasti teos rakentuu. Pitäisi kai kiittää Puhdistuksen läpikäymiä vaiheita; ensiksihän se kirjoitettiin näyttämölle. Prosessissa ja monien vaiheiden kautta kaikki turha on karsiutunut pois, jäljelle on jäänyt vain kristallinkirkas timantti. 

Mutta ei näistä sen enempää. Turha sitä on toistella niitä kaikkia syitä, joiden takia Puhdistus on kohonnut nykyiseen maineeseensa; niistä lienee kirjoitettu jo ihan tarpeeksi ennenkin. Riittää vain, jos sanon, että teos oli hieno ja vaikuttava, ja suosittelen sitä kenelle tahansa. Kunhan muistaa, että kyseessä on kuitenkin ”vain” kirja, ei mikään maailmaa mullistava vallankumous. Jos lähtee lukemaan "pelkkää kirjaa", saattaa siinä sitten maailmakin ehkä mullistua. Itselläni taisi olla jotain sellaisia utooppisia kehujen ja kuuluisuuden rakentamia ennakko-odotuksia, ja ehkä siksi en ollut sitten lopulta aivan niin haltioissani kuin olisin voinut olla.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki: Totuutta vai tarinaa?

Jeff VanderMeer:
Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-Kirjat 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
alkuteos: City of Saints and Madmen: The Book of Ambergris (2001, suomennosta laajempi laitos)


Tähtifantasia-palkinnon vuonna 2007 saanut teos on eriskummallinen lukukokemus.

Teos kutoo kiehtovan kudoksen ihmeellisestä kaupungista. Ambergrisin metropoli on eräänlainen oman maailmamme vääristynyt peilikuva, jossa hallitsevat säveltäjät ja taiteilijat. Kaupunkiin tutustutaan teoksessa kolmen keskenään varsin erilaisen tarinan ja liitteiden verran.

Ensimmäinen kertomus on surrealistinen Martin Laken muodonmuutos, jonka kerronnassa vuorottelee taidekriittinen essee sekä itse taiteilijasta kertova tarina. Martin Lake on ambergrisilainen maalari, joka nousi nopeasti tuntemattomuudesta suureen suosioon. Novelli keskittyy taiteilijan transformaatioon johtaneisiin tapahtumiin. Välillä fiktiivinen taidekriitikko Janice Shriek tulkitsee taiteilijan keskeisimpiä teoksia ja spekuloi, mikä sai tavanomaisen taiteilijan muuntautumaan niin täysin ja niin äkkiä, yhdessä yössä keskinkertaisuudesta nerojen kastiin; tietysti täysin hutiin.

Toisessa jutussa (Hoegbottonin opas Ambergrisin varhaishistoriaan) tutustutaan kaupungin menneisyyteen ambergrisiläisen historioitsijan Duncan Shriekin (edellisen jutun taidekriitikko Janicen veli) kuivakkaan humoristisin sanoin ja runsain alaviittein. Se on kertomus kaupungin alkuperäisasukkaiden kohtalosta, joka on samalla kaamea ja mystinen. Samalla se on kuvaus siitä, kuinka historia on aina historioitsijoiden tekemää.

X:n outo tapaus kertoo jonkinlaiseen vankimielisairaalaan suljetun miehen, X:n, ja psykiatrin kohtaamisesta. X on kirjailija, jonka todellisuudentaju on tärähtänyt aivan vinksalleen. Liitteet liittyvät erityisesti tähän kolmanteen novelliin. Kirjasta otetuissa englanninkielisissä painoksissa on vaihtelevissa määrin vielä enemmänkin juttua kuin tässä suomennoksessa.

Tarinoista muodostuu verkko, johon lukija juuttuu kiinni pahemmin ja avuttomammin kuin saimaannorpan kuutti. Lopulta siinä alkaa epäillä jo omaa olemassaoloaan, kun VanderMeerin luoma maailma on niin ihmeellisen rikas sekoitus kaikkea mahdollista.

Minulle teoksen keskeinen teema oli kertojan ja kerrotun yhteys todellisuuteen ja epätodellisuuteen. Onko Ambergrisin kaupunki kirjailijan mielessä vai onko sittenkin toisinpäin? Sehän on vanha totuus, että historian kirjoittavat voittajat, mutta usein unohdetaan historioitsijoiden merkitys. Historiankirjoitus on sekin tulkintaa: miten arvottaa asioita, mitä kertoa, mitä jättää pois, miten tulkita menneiden aikojen hämärän peittoon haipuneita tapoja ja totuuksia. Todelliset tapahtumat saattavat tuntea vain ne, jotka olivat paikalla, eivätkä hekään yleensä voi ymmärtää kokonaisuutta täysin.

Ja sitten on vielä lukija, joka saa kirjan käsiinsä, lukee sen ja uppoaa sen todellisuuteen. Kirjailijan päässä syntynyt maailma alkaa elää aivan omaa elämäänsä lukijan mielessä, eikä sillä enää ole mitään yhteyttä alkuperäänsä. Voiko silloin enää sanoa Ambergrisin olevan vain VanderMeerin luomus? Onko monessa mielessä elävä maailma epätodellinen vain siksi, että se on fiktiivinen?

Selvimmin tätä teemaa puitiin X:n oudossa tapauksessa, mutta aihetta pohjustettiin selvästi jo kahdessa edellisessä novellissa. Tarinoissa esiintyi samoja hahmoja ja paikkoja, mutta juuri tämä kertojan ja todellisuuden välinen ristiriitainen suhde oli se, joka sitoi teoksen minun päässäni kokonaisuudeksi pelkkien erillisten tarinoiden sijaan.

Oudon ja erikoisen kirjan sisältö oli hieman sekalainen, mutta silti selkeä kokonaisuus. Kummallinen, unenomainen lukukokemus vieraasta kaupungista vieraassa maailmassa, joka ei kuitenkaan ole aivan erilainen kuin omamme. Ei ehkä jokaiselle lukijalle omiaan, mutta minä tykkäsin kovasti.

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Jää: Talven vangitsemia aaltoja

Ulla-Lena Lundberg:
Jää (2012, Teos & Schildts & Söderströms, suom. Leena Vallisaari)
alkuteos: Is (2012)


Vuoden 2012 Finlandia-voittaja Jää sijoittui toiseksi Hesarin suosituimpien 2000-luvun kotimaisten äänestyksessä.

Nuori pappi saapuu saaristoseurakuntaan vaimonsa ja pienen tyttärensä kanssa. Eletään sotien jälkeistä aikaa. Perhe alkaa rakentaa elämäänsä Luodoilla sotien jälkeisinä vuosina, ja siihen kuuluu kaikkea tavallista: lehmiä, heinäntekoa, paikallisia kaunoja, kunnallispolitiikkaa, kirkkokahveja, luonnonkierron mukaan elämistä. Hyinen talvi, keväinen jäiden lähtö, lämmin kesä, syksyn tuulet.

Saaristolaiset ottavat uuden paimenensa vastaan lämmöllä, ja pian hän on jo sulattanut jäisimmätkin sydämet avoimuudellaan, rehellisyydellään ja vastaanottavaisuudellaan. Nuoruudestaan huolimatta Petter Kummel ei halua tuoda muutoksen tuulia seurakuntaelämään, hän ymmärtää paikallisten perinteiden arvon ja on valmis toimimaan niiden mukaan.

Juonellisesti kirja etenee pitkään melko hiljaisesti, idyllisesti. Elämä saarilla on tavallisen rauhallista normaaleine kohokohtineen ja aallonpohjineen. Tavallista maalaiselämää, ei sen kummempaa.

Loppu kääntyy kuitenkin aika dramaattiseksi, ja minua harmittaa, että muista kiireistä johtuen lukuprosessi särkyi hyvin rikkonaiseksi joskus puolenvälin jälkeen. Hieno ja vaikuttava teos toki oli, en voi väittää vastaan, mutta luulen, että intensiivisempi keskittyminen juuri loppuvaiheessa olisi antanut enemmän.

Teoksen hahmogalleria on kovin luonnollisen oloinen. Jokainen henkilö tuntuu tutulta, oikealta, aidolta. Lukijalle läheisimmiksi tulevat tietysti pappi ja hänen perheensä, joiden elämää, onnea ja koettelemuksia kirja seuraa tarkimmin. Muiden saaristolaisten elämä tulee tutuksi oikeastaan papin kautta, kun seurakuntalaiset ja paimen kohtaavat toisensa erilaisissa yhteyksissä.

Itselleni pappia läheisemmäksi nousi kuitenkin hänen vaimonsa Mona, joka on seurannut syvästi rakastamaansa miestään tänne syrjäiseen seurakuntaan. Toimelias maatalon tyttö, joka saa aikaan vaikka mitä. Teos on yhtä lailla hänen tarinansa kuin Petterin; voisi melkein jopa väittää, että enemmänkin.

Muista hahmoista eniten rakastin tohtori Gylléniä, joka on paennut Neuvostoliitosta Suomeen, mutta joutunut jättämään poikansa jälkeensä. Hän on sulkeutunut ihminen, joka puhuu yksisanaisin virkkein eikä näytä muille tunteitaan, sisintään, mitään, mitä voi vain peitellä; pelkää menettävänsä kasvonsa, joutuvansa häpeämään omia tunteitaan.

Jäässä on yleensä kaikkitietävä kertoja, mutta välillä omalla äänellään saa puhua Posti-Anton. Nämä kappaleet on erotettu muusta tekstistä kursiivilla. Antonin rooli on kuin hiukan ulkopuolisen tarkkailijan, jolla on mystiseltäkin vaikuttavia kykyjä nähdä tulevaan. Hän puhuu voimista, jotka vaikuttavat koko ajan maailmassa, ja ne voi tuntea ympärillään, jos vain osaa ja haluaa. Ne ovat ihmisiä kohtaan melkein välinpitämättömiä, mutta saattavat auttaa, jos niiltä apua pyytää. Yliluonnolliset voimat ovat luonnollinen osa teosta, ne ovat osa paikan henkeä ja alkuvoimaista historiaa. Antonin kykyjä havaita luonnon voimia voisi jopa verrata joidenkin eläinten taitoon ennustaa maanjäristyksiä tai muita mullistuksia, joita ihminen ei pysty aavistamaan hienoimmilla laitteillakaan.

Antonin kautta teokseen tulee mukaan myös kristinuskon ja jonkinlaisen luonnonuskon rinnastusta. Saaristolaisille ei tunnu tuottavan ongelmia yhdistää konkreettisempaa luonnonvoimiin uskomista hengellisempään, abstraktimpaan kristinuskoon. Ne eivät ole ristiriidassa teoksen maailmassa, vaan soittavat yhteisiä säveliä.

Luonto on kaikessa mukana. Elämä kulkee tuulen pieksämillä saarilla vuodenkierron mukaan, ja kaikessa pitää aina ensin ottaa huomioon ympäröivät olosuhteet. Huonon jään aikaan on turha odottaa suurta seurakuntaa jumalanpalvelukseen, kuten silloinkin, kun heinäntekoaika tai kalastuskausi ovat kiireisimmillään.

Sitä ei oikeastaan teoksessa varsinaisesti korosteta, se on niin luonnollinen osa elämää ja sitä myötä myös teoksen kieltä ja tarinaa. Luonnonilmiöiden havainnointi ei ole vain hahmojen harrastus, vaan myös kertojan tapa hahmottaa maailmaa. Näkyyhän se jo nimessäkin: Jää. Luonto ei ole mitään ulkoista, vaan se on myös ihmisissä sisällä.

Jäätä on paitsi talvella meressä myös mielessä ja sielussa. Sen sulattaminen voi tuntua mahdottomalta tehtävältä, ja ehkä se sitä joskus onkin. Voi vain toivoa, että jonain keväisenä päivänä meren selkä aukeaa kammottavalla rytinällä, paljastaa jälleen alla piileksineet aallot ja elämän.

Jää kuvaa kauniisti elämäntyyliä, jossa yhdistyy yksityinen ja yhteinen. Seurakunta on läsnä kaikessa, ja juuri seurakunnan kautta elämä saa arvonsa. Kuka hullu muka haluaisi yksin elää myrskyisellä kalliosaarella? Vaikka juuri äsken kirjoitin siitä, kuinka jäätä on ihmisissä, täytyy muistaa, että heissä on sen lisäksi myös lämpöä, turvaa, valoa, lohtua, iloa, hymyä, naurua. Kylmimmänkin pakkasen aikaan pitäisi muistaa, että se kaikki elämä ei ole kadonnut minnekään, se on vain jäänyt jääpeitteen alle hetkeksi.

torstai 3. lokakuuta 2013

Vala: Kotimaista kirjallisuushistoriaa näyttämöllä

Vala (Teatteri Avoimet Ovet, 2013)
Käsikirjoitus & ohjaus: Virpi Haatainen 
Rooleissa: Ella Pyhältö, Henry Hanikka, Juhani Rajalin

Kävin teatterissa. Kun nyt oli tämmöinen kirjallisuusaiheinen näytelmä, niin sehän sopii mainiosti aiheeksi tännekin. Teatteri Avoimien Ovien Vala kertoo 1900-luvun alkupuolella eläneestä Katri Valasta.

Karin Wadenström eli Katri Vala (1901-1944) oli runoilija, opettaja ja suomentaja. Hän kuului Tulenkantajat-ryhmään, joka vaikutti Suomen taiteilijapiireissä 1920-luvulla, erityisesti kirjallisuudessa. Vala julkaisi vapaamittaista lyriikkaa, jonka vastaanotto aikanaan oli ristiriitaista. Myöhemmin, 30-luvulla, hän aktivoitui yhä enemmän poliittisesti (vasemmalle päin) ja joutui sen tähden myös ongelmiin. Tuberkuloosiin hän sairastui jo 1928, eikä koskaan kunnolla parantunut: sairaus johti hänen kuolemaansa Eksjön parantolassa Ruotsissa 42-vuotiaana.

Näytelmä kertoo Katri Valan elämästä monipuolisesti, mutta keskittyy erityisesti hänen suhteisiinsa muiden ihmisten kanssa. Miesten, jos tarkkoja ollaan. Valasta maalataan kuva temperamenttisena, elinvoimaisena, voimakkaasti tunteidensa kautta elävänä naisena. Tämä tuntuu vaikuttavan hänen runoudessaankin, josta on ympätty pätkiä näytelmään sinne sun tänne.

Teos on toteutettu minimalistisesti kolmen näyttelijän voimin. Ella Pyhältö esittää pääosaa suurella innolla ja intensiteetillä. Kiihkeästi hän kuvaa Valan vuoristoratamaista elämää. Onnellistakin onnellisemmat hetket sekä kurjuuden, ikävän ja sieluntuskan alhot vaihtelevat vuoroveden lailla runoilijan elämässä. Rakkaus ja pettymys, poliittinen aktivismi ja vaino, tulevaisuudenusko ja köyhyys, sairaus ja elämänhalu. Elämä on yhtä taistelua.

Miesrooleja hoitavat Henry Hanikka ja Juhani Rajalin. Ensimmäinen vetää kirjailija ja kulttuurivaikuttaja Olavi Paavolaisen roolin viileän tenhoavasti, jälkimmäinen nähdään nuorempana veljenä Erkki Valana sekä kirveellä veistetyn oloisena runoilija Yrjö Jylhänä.

Lavastus on melkoisen niukkaa, mutta niin kai oli Valan elämänkin laita. Hyvin välittyy ainakin mielikuva puutteesta ja köyhyydestä, mikä toisaalta korostaa sisäisen maailman rikkautta.

Esitys ei liikoja selittele, onneksi. Kohtaukset seuraavat toisiaan välillä liittyen edellisiin vain väljästi. Katsojalle jätetään tilaa. Turha historian opettaminen on jätetty pois, näytelmässä keskitytään vain olennaiseen; runoilijan persoonaan ja elämään. Toisaalta Valasta ei ehkä ihan kaikkea saa irti, jos ei tiedä mitään 1900-luvun alun Suomen (kirjallisuuden ja taiteen) historiasta.

Runoilijan lapsuudesta kerrotaan välillä lyhyin takaumajaksoin. Suhde isään nousee niissä vahvasti esiin, vaikka isää ei tavatakaan; veli ja sisar vain. Muuten ihan hyviä pätkiä, mutta vähän oudoksuttaa, kun aikuiset näyttelijät tekeytyvät lapsiksi – siinä kun eivät oikein tunnu onnistuvan, vaikka muuten ovatkin hyviä ja varmoja. Vanhoista lapsista jää vähän lässyttävä muisto.

Runo-osuudet uppoutuvat taitavasti osaksi näytelmää. Valasta annetaan kuva spontaanisti runoja sielustaan pulppuavana ihmisenä, ainakin nuoren naisen huumassaan. Vanhempana ei aina runoilemaan pysty, ei voi, mutta ilmankaan ei voi elää. Runojen luontokuvat, kiihkeys, salaperäisyys nousevat esille.

Tykkäsin. Kiihkeä, vaikuttava esitys, joka herätti monenlaisia tunteita. Ella Pyhältön Katri Vala imaisee intensiteetillään mukaansa, ja hänen roolityönsä onkin (luonnollisesti) esityksen kantava voima. Eivät olleet turhia nämä teatterissa vietetyt pari tuntia!

tiistai 1. lokakuuta 2013

Kivi-paperi-sakset: Buddhalaista meditointia tulevaisuudessa

Ian McDonald:
Kivi-paperi-sakset (suom. Tero Norkola, Nemo 1997)
alkuteos: Scissors Cut Paper Wrap Stone (1994)


Otetaanpas tähän väliin jotain spefiä taas. Kivi-paperi-sakset on meditatiivinen tieteispienoisromaani, jonka tarina sijoittuu 2020-luvun Japaniin.

Ethan Ring ja ystävänsä Masahiko ovat Japanissa Shikokun saarella pyhiinvaelluksella. Shikokun pyhiinvaellus on 88 buddhalaistemppelin kierros, joka palaa lopussa alkuunsa. Samalla Ethan muistelee elämäänsä, yrittää löytää vapautusta menneisyytensä synneistä ja syyllisyydestä.

Opiskellessaan graafikoksi Ethan tuli ystävineen kehittäneeksi frakterit, suoraan tajuntaan vaikuttavat kuvat ja fontit. Sellaisen nähdessään ihminen saattaa esimerkiksi joutua uskomattoman tuskan kouriin, parantua henkisistä haavoista, unohtaa kaiken tai vaikka joutua tottelemaan kaikkia frakterin haltijan käskyjä, riippuen tietenkin siitä, minkä frakterin valtaan oli joutunut. Kyllähän sen tyhmäkin tajuaa, että tuollainen valta turmelee, eikä sellaisesta hyvä seuraa. Siksi pyhiinvaellus.

Jutussa on siis sekoitettu vaellusromaania, scifiä, kyberpunkia ja myyttisyyttä sopaksi, jota suomentaja esipuheessaan kutsuu maagiseksi scifiksi, ilmeisesti maagiseen realismiin rinnastuen.

Kerronta on hidasta, filosofoivaa, mutta kiihtyy loppua kohden. Minäkertojan näkökulmasta on helppo välillä sukeltaa muistoihin, ja menneen ajan kerronta erottuukin selvästi nykyhetken meditatiivisesta pyhiinvaelluksesta muutenkin kuin aikamuodoltaan. Puhekielisyys ja kiroilu pysyivät onneksi siedettävissä rajoissa.

Välillä, varsinkin alkupuolella, oli havaittavissa hieman turhaa selittelyn makua, kun oli liikaa tekstiä siitä, miten maailmasta oli tullut sellainen kuin se oli. Historiaa on toki hyvä olla tulevaisuuteen sijoitetun tieteismaailman takana, mutta sitä ei pitäisi mielestäni luennoida lukijalle kuin historian opettaja. Ennemminkin sen voisi tuoda esille yksityiskohdissa, pienissä jutuissa. Näytä, älä kerro.

Teoksen maailma sijoittuu 2020-luvulle, siis lähitulevaisuuteemme. Silti sen tieteiskuvasto tuntuu jo osittain vanhentuneelta. Diskettejä? Ecuja rahayksikkönä? Frakteritkin ovat jo idealtaan jotenkin naurettavia, mutta ennen kaikkea se, miten turvallisuusvirasto ei muka omi niitä kokonaan itselleen saadessaan tietää niistä. Ja sitten on toisaalta joitain asioita, joita ei voisi edes kuvitella tapahtuvan, ei ainakaan enää. Ehkä silloin vajaat parikymmentä vuotta sitten, kun tämä on kirjoitettu. Ja miksi ihmeessä kirjailijoiden pitää nimetä keksimiään juttuja pitkillä monimutkaisilla sanoilla, ihan kuin joku oikeasti kutsuisi läppäriään jatkuvasti demonilaatikoksi?

Ei, nykyihmiselle teoksen arvo koostuu enemmänkin sen meditatiivisesta sisällöstä. Shikokun pyhiinvaellus oli minulle ennestään tuntematon juttu, mutta vaikuttaa mielenkiintoiselta. Jälleensyntyminen ja syklisyys kuuluvat oleellisesti paitsi buddhalaisuuteen, myös teoksen tematiikkaan. Pidin siitä, miten japanilainen kulttuuri ja ajattelutapa näkyivät teoksessa selvästi, ja juuri ulkopuolisin, länsimaalaisin silmin nähtynä.

Ethanin hengellinen matka vieraassa kulttuurissa on jossain määrin puhdistava lukijallekin. Loppukliimaksi sen sijaan tuntui jotenkin, no, irralliselta. Ei siis varsinaisesti se, miten Ethan saavuttaa lopulta katarsiksen, vaan ennemminkin taisteluosuus. Se ei mielestäni oikein sopinut vaellusosuuden mietteliääseen tunnelmaan.

Ei se filosofinen sisältökään kyllä minua ihan täysin vienyt mukanaan. No, ei näiden 140 sivun (sanastoineen) läpi kahlaamisessa kauaa kestä, vaikka ehkä enemmän kuin luulisi. Sen verran keskittymistä vaativaa tavaraa oli välillä.

Ihan okei, mutta ei mitenkään loistava. Sellaiseen kategoriaan tämä minun päässäni uppoaa. Filosofinen, meditatiivinen tarina, joka ei aivan imaissut mukanaan.