torstai 31. heinäkuuta 2014

Kill City Blues: Sandman Slim kasipallon perässä

Richard Kadrey:
       Kill City Blues (2013, HarperVoyager)


Kill City Blues on viides osa Sandman Slim -sarjassa, joka on jonkinlaista nupit kaakkoon -tyyppistä urbaania fantasiarellestystä aseet paukkuen. Vähän kuin Supernaturalin ja Quentin Tarantinon äpärälapsi, joka sitten annettiin jonkun hullun Frankensteinin kasvatettavaksi. Ja pakattiin lopulta kansien väliin.

James Stark on Sandman Slim; mörköjen pelkäämä (ainakin suurinpiirtein) ihminen. Pikakertauksena arpinaamaisen antisankarin aikaisemmista vaiheista: hänen kirjattuun elämäänsä on mahtunut mm. pako Helvetistä, väliulottuvuuden asukkien karkotus maasta, maailmanlopun estäminen tai pari, zombien tuhoamista ja hetkellinen pesti Luciferina.

Tässä viidennessä osassa meno jatkuu entisen kaltaisena. Nyt juoni on oikeastaan pohjimmiltaan aika perinteinen taikaesineen etsintä -tyyppinen juttu, mutta koko homma vedetään toki kieli poskessa ja action-mankelin läpi. Eli tylsäksi ei aika suinkaan ehdi käymään.

Juttu on siis tämä: Starkin pitäisi saada takaisin Qomrama Om Ya eli tuttavallisemmin kasipallo. Se nimittäin on suunnilleen ainut asia, joka millään tapaa tehoaa vanhoihin jumaliin, jotka ovat kovasti tunkeutumassa takaisin maailmaan. Äkäisinä kuin ampiaiset vielä kaiken huipuksi. Kostonhimoisina kuin mitkä. Eikä vanhoilla jumalilla ole tapana olla yhtä lempeitä ja armahtavaisia kuin tällä nykyisellä, jolla itselläänkin on omat ongelmansa. Kasipallon perässä sitten laukataan ympäri Los Angelesia ja lopulta mennään seikkailemaan labyrinttimaiseen vanhaan ostoskeskukseen, jota nykyään asuttavat vain kummitukset ja muut hullut. Mukana toikkaroi vanhoja tuttuja ja joitakin uusiakin.

Ai että minä pidän tästä sarjasta! Se vaan on aivan mahtavaa aivotonta mekastusta tällaiselle urpaanin fantsun ystävälle kuin minä. Edellinen osa oli hienoinen notkahdus, mutta tämä veti taas kuin vasta paikattu viemäri.

Starkin minäkerronta on jälleen kerran turboahdettu täyteen pop-kyldyyriviittauksia, aasinsiltoja ja kerrassaan hykerryttäviä kielikuvia. Toimintaa riittää, mutta mukaan on annosteltu sopivassa määrin myös angstausta, pohdintaa ja yleistä aprikointia asiain tilasta (näiden kahden suhde oli muistaakseni se, mikä edellisessä osassa mätti).

Muut hahmot ovat myös aivan mahtavia. Ja etenkin se dialogi, joka kyllä tuo mieleen sen jo mainitun Tarantinon parhaat hetket. Ei sitten minkäänlaista kunnioitusta minkäänlaisia asioita kohtaan. Kyyninen musta huumori ryydittää kaikkea, ja sitäkös minä suorastaan rakastan!

Suhde jumaliin on edelleen yhtä riemukkaan räävitön, eikä silkkihansikkaita ole onneksi vieläkään kiskottu käsiin uskonnollisia aiheita käsitellessä. Enkeleitä ja Helvetin asukkeja kohdellaan yhtäläisellä kohteliaisuuden puutteella, eikä ihmiskuntakaan tietenkään pääse mankelin läpi tahrattomana.

Eihän tällä mitään suurta sanomaa ole, mutta mitä se haittaa? Tämä on rehellisesti ja kaunistelematta aivan helvetin hyvää viihdettä. No, jos jotain syvällisempää yrittää jutusta löytää, niin ehkä jotain sellaista läheisistä välittämisen viestiä tässä voi nähdä. Jos oikein haluaa kaivaa.

Stark on ihan täysi paskiainen, mutta kai hänellä silti on jossain kaiken sen alla jotain inhimillistä tunnetta jäljellä. Hän on valmis vaikka taistelemaan jumalia vastaan ystäviensä puolesta. Ja maailmanloppua vastaan taistellaan sen takia, että silloin myös kaikki kulttileffat tuhoutuisivat.

Yksinkertaisesti sanottuna: suosittelen! Mutta sillä varauksella toki että edelliset osat on jo luettu eivätkä verinen toiminta, uskonnon pilkkaaminen tai esimerkiksi nokkelat pop-viittaukset ja sanailu aiheuta liiallista närästystä. Toisin sanoen tältä sarjalta on turha odottaa mitään normien mukaista sisäsiisteyttä tai syvällistä sanomaa. Kuten jo sanoin, aivan helvetin hyvää viihdettä!