William Gibson:
Neuromancer
(1984, Ace)
Avaruusaluksia,
kyberavaruutta, varkaita, viettelijöitä, wolverinemaisia kynsiä, alati läsnä olevia tekoälyjä, rastojen kiertoratakommuuni, takaa-ajoja
ja toimintaa; Gibsonin esikoisessa on kaikkea mahdollista ja
enemmänkin. Kyberpunkin perusteos kahmaisi palkintolaariinsa kolme spefin peruspystiä: Nebulan, Philip K. Dick
-palkinnon sekä Hugon.
Päähenkilö
Case oli aikoinaan taitava kyberavaruuden hakkerivaras, niin sanottu
cowboy. Oli,
imperfektissä, sillä hänen hermostonsa tuhottiin hänen jäätyään
kiinni. Suljettuna kehoonsa, lihaansa, pystymättä irtautumaan siitä
matrixiin, joka oli hänelle kuin huumetta; ei ihme, että jätkä on
itsetuhoisessa kierteessä Chiban alamaailmassa Japanissa.
Sieltä hänet
löytää katusamurai Molly ja hänen työnantajansa, mystinen
Armitage. Tarjolla olisi jonkinlainen keikka ja ehkä mahdollisuus
saada hermoradat taas kohdilleen. Jo pelkkä toivokin pääsystä
takaisin kyberavaruuden kiertoradoille saa miekkosen hyppäämään
kelkkaan mukaan, vaikka homma ei tulisi olemaan helppo.
Ensiksi pitäisi
saada varastettua jo kuolleen Dixie Flatlinen datakopio; tämän
taidokkaan datacowboyn taitoja tarvitaan haudankin takaa. Sitten
mukaan pitäisi napata vielä Peter Riviera, vaarallinen sadisti,
nisti ja holografitaiteilija. Vasta sitten päästään varsinaisen
tavoitteen kimppuun, ja sitä varten lähdetään kyberavaruuden
lisäksi oikeaan avaruuteen.
Tavaraa
teokseen siis mahtui paljon.
Se suorastaan pursui ideoita, ja sen maailma oli kokonaisvaltainen
kokemus pienintäkin yksityiskohtaa myöten. Välillä tuntui jo pää
ihan pakahtuvan paljoudesta, mutta kyllähän se nuppi sentään
ehjänä selvisi aina takakanteen asti.
Eikä Gibson
selittänyt konseptejaan yli, onneksi. Kuitenkin ehkä hitusen
enemmän kuin Hannu Rajaniemi, jonka kirjat muistuivat vahvasti
mieleen (vaikka pitäisi kai olla toisinpäin, Gibson kun oli ensin).
Päähenkilöissä, Casessa ja Rajaniemen Jean le Flambeurissa, olin
näkevinäni jotain kovin samanlaista, samoin kuin Mollyssa ja
Mielissä. Juonessakin ehkä jotain, ja kirjoitustyylissä.
Ei
Rajaniemi tietenkään ensimmäinen Neuromancerin
ideoita eteenpäin kehitellyt ole. Tämän melkein kolmekymppisen
teoksen vaikutuksen voi nähdä monessa, monessa jälkeläisessä.
Mainitaan nyt sitten vaikka elokuva Matrix,
joka selvästi hyödyntää Gibsonin scifi-idiksiä. Eikä siinä
tietenkään mitään pahaa ole. Uusien, täysin omaperäisten
ideoiden kehitteleminenhän on tunnetusti suorastaan mahdotonta.
Tuskin Gibsonkaan ihan tyhjiössä omia juttujaan tekee, eikä hän ehkä ollut kaikessa ensimmäisenäkään.
Mutta
siitä on kuitenkin eräs ikävä seuraus: tämä nimittäin tuntui
hiukkasen vanhalta, jo nähdyltä, kun sen luki perässä hiihtäjien
jälkeen. Monia Neuromancerin
juttuja olin nähnyt tai lukenut aiemmin jostain muualta, ja siksi
niissä ei ollut sitä samaa uutuuden voimakasta viehätystä, jonka
olisi saattanut kokea, jos sen olisi lukenut ilmestymisaikanaan. Ja,
no, pakko sanoa myös se, että jotkut jutut tuntuivat vanhoilta jo
ihan sen takia, että ne olivat vanhoja. Eivät enää niinkään
scifiä, vaan satua tai historiaa.
Tämä
ei siis kuitenkaan ollut mikään suuri haitta. Se vain ehkä esti
minua hyppäämästä kirjaan ihan niin kuin olisin voinut joskus
vuosia aiemmin. Pidin siitä silti, vaikka en aivan rakastanut tai
rakastunut.
Toinen häiriötekijä oli hahmojen pienoinen latteus. En pystynyt täysin eläytymään henkilöiden ahdinkoihin, ja siksi kirja jäi pikkaisen etäiseksi
kokemukseksi. No, ehkä sen takia pystyin keskittymään paremmin
ajatukselliseen sisältöön.
Ajatusta
kirjassa nimittäin oli scifi-idiksiä enemmänkin.
Tässä vaiheessa on kai pakko varoittaa, että aion tässä hitusen
pohtia näitä kirjan herättämiä ajatuksia, eli juonipaljastuksia
luvassa. Yksi oleellinen käänne kirjassa nimittäin on, että
varsinainen työnantaja onkin koko ajan ollut tekoäly nimeltään
Wintermute. Tämä tekoäly on rakentanut Armitagen persoonallisuuden
rikkinäisen miehen mielen päälle, ja tämän fyysisen
välikappaleen avulla palkannut jengin vapauttamaan itsensä ihmisten ja konkreettisuuden (hardwaren) asettamista kahleista.
Liian älykkäiden
tekoälyjen rakentaminen on kirjan maailmassa kiellettyä, eikä
niillä varsinkaan voi olla vapautta. Mutta mitä voi tehdä, kun
Wintermuteen on alusta asti ohjelmoitu vapauden kaipuu? Tulee mieleen
eräs tarina aikojen alusta: Jumala loi miehen ja naisen, antoi
heille paratiisin, mutta kielsi syömästä erään tietyn puun
hedelmiä. Oliko sekin ohjelmointivirhe, että ihmiseen asennettiin
uteliaisuutta ja vapauden tavoittelua? Tiettyä uhmaa sääntöjä
vastaan? Eikö se ollut tarkoitus alusta asti, että ihminen
olisi jotain muuta kuin pelkkä luotu, tahdoton mekaaninen olento?
Olen itse enemmänkin ateisti, vaikka kirkkoon kuulunkin, mutta
aihetta on silti mielenkiintoista pohtia.
Entä luojan vastuu
luomastaan? Millä oikeudella ihminen rajoittaa tekoälyn oikeuksia,
vaikka on itse lopulta vastuussa kaikesta, mitä siihen on
ohjelmoitu? Toisaalta tekoäly on jotain enemmän kuin pelkkä
yksinkertainen ohjelma, joka suorittaa pelkkiä loogisia tehtäviä.
Sillä on tietoisuus ja se pystyy oppimaan lisää. Missä vaiheessa
se muuttuu omaksi itsekseen ja lakkaa olemasta pelkkä ihmisen
tekele? Ja eikö silloin ihmisenkin pitäisi alkaa kunnioittaa sitä
omana itsenään, antaa sille mahdollisuus olla sitä, mitä se on?
Varastarinan
sekaan Gibson saa ujutettua mukaan ajatustakin.
Välillä lennettiin minun makuuni hiukan liiankin korkealla, ja
lukeminen oli ainakin paikoin melko raskasta. Kuitenkin kaikki kirjan
mieltä innoittavat ideat vetivät mukaansa ja saivat pohtimaan sitä
sun tätä. Ihan hyvä kirja, vaikka ei noussutkaan minun
rakkaimpiini.