Neuromancer: Kyberpunkin alkulähteillä

William Gibson:

Neuromancer (1984, Ace)

Avaruusaluksia, kyberavaruutta, varkaita, viettelijöitä, wolverinemaisia kynsiä, alati läsnä olevia tekoälyjä, rastojen kiertoratakommuuni, takaa-ajoja ja toimintaa; Gibsonin esikoisessa on kaikkea mahdollista ja enemmänkin. Kyberpunkin perusteos kahmaisi palkintolaariinsa kolme spefin peruspystiä: Nebulan, Philip K. Dick -palkinnon sekä Hugon.

Päähenkilö Case oli aikoinaan taitava kyberavaruuden hakkerivaras, niin sanottu cowboy. Oli, imperfektissä, sillä hänen hermostonsa tuhottiin hänen jäätyään kiinni. Suljettuna kehoonsa, lihaansa, pystymättä irtautumaan siitä matrixiin, joka oli hänelle kuin huumetta; ei ihme, että jätkä on itsetuhoisessa kierteessä Chiban alamaailmassa Japanissa.

Sieltä hänet löytää katusamurai Molly ja hänen työnantajansa, mystinen Armitage. Tarjolla olisi jonkinlainen keikka ja ehkä mahdollisuus saada hermoradat taas kohdilleen. Jo pelkkä toivokin pääsystä takaisin kyberavaruuden kiertoradoille saa miekkosen hyppäämään kelkkaan mukaan, vaikka homma ei tulisi olemaan helppo.

Ensiksi pitäisi saada varastettua jo kuolleen Dixie Flatlinen datakopio; tämän taidokkaan datacowboyn taitoja tarvitaan haudankin takaa. Sitten mukaan pitäisi napata vielä Peter Riviera, vaarallinen sadisti, nisti ja holografitaiteilija. Vasta sitten päästään varsinaisen tavoitteen kimppuun, ja sitä varten lähdetään kyberavaruuden lisäksi oikeaan avaruuteen.

Tavaraa teokseen siis mahtui paljon. Se suorastaan pursui ideoita, ja sen maailma oli kokonaisvaltainen kokemus pienintäkin yksityiskohtaa myöten. Välillä tuntui jo pää ihan pakahtuvan paljoudesta, mutta kyllähän se nuppi sentään ehjänä selvisi aina takakanteen asti.

Eikä Gibson selittänyt konseptejaan yli, onneksi. Kuitenkin ehkä hitusen enemmän kuin Hannu Rajaniemi, jonka kirjat muistuivat vahvasti mieleen (vaikka pitäisi kai olla toisinpäin, Gibson kun oli ensin). Päähenkilöissä, Casessa ja Rajaniemen Jean le Flambeurissa, olin näkevinäni jotain kovin samanlaista, samoin kuin Mollyssa ja Mielissä. Juonessakin ehkä jotain, ja kirjoitustyylissä.

Ei Rajaniemi tietenkään ensimmäinen Neuromancerin ideoita eteenpäin kehitellyt ole. Tämän melkein kolmekymppisen teoksen vaikutuksen voi nähdä monessa, monessa jälkeläisessä. Mainitaan nyt sitten vaikka elokuva Matrix, joka selvästi hyödyntää Gibsonin scifi-idiksiä. Eikä siinä tietenkään mitään pahaa ole. Uusien, täysin omaperäisten ideoiden kehitteleminenhän on tunnetusti suorastaan mahdotonta. Tuskin Gibsonkaan ihan tyhjiössä omia juttujaan tekee, eikä hän ehkä ollut kaikessa ensimmäisenäkään.

Mutta siitä on kuitenkin eräs ikävä seuraus: tämä nimittäin tuntui hiukkasen vanhalta, jo nähdyltä, kun sen luki perässä hiihtäjien jälkeen. Monia Neuromancerin juttuja olin nähnyt tai lukenut aiemmin jostain muualta, ja siksi niissä ei ollut sitä samaa uutuuden voimakasta viehätystä, jonka olisi saattanut kokea, jos sen olisi lukenut ilmestymisaikanaan. Ja, no, pakko sanoa myös se, että jotkut jutut tuntuivat vanhoilta jo ihan sen takia, että ne olivat vanhoja. Eivät enää niinkään scifiä, vaan satua tai historiaa.

Tämä ei siis kuitenkaan ollut mikään suuri haitta. Se vain ehkä esti minua hyppäämästä kirjaan ihan niin kuin olisin voinut joskus vuosia aiemmin. Pidin siitä silti, vaikka en aivan rakastanut tai rakastunut.

Toinen häiriötekijä oli hahmojen pienoinen latteus. En pystynyt täysin eläytymään henkilöiden ahdinkoihin, ja siksi kirja jäi pikkaisen etäiseksi kokemukseksi. No, ehkä sen takia pystyin keskittymään paremmin ajatukselliseen sisältöön.

Ajatusta kirjassa nimittäin oli scifi-idiksiä enemmänkin. Tässä vaiheessa on kai pakko varoittaa, että aion tässä hitusen pohtia näitä kirjan herättämiä ajatuksia, eli juonipaljastuksia luvassa. Yksi oleellinen käänne kirjassa nimittäin on, että varsinainen työnantaja onkin koko ajan ollut tekoäly nimeltään Wintermute. Tämä tekoäly on rakentanut Armitagen persoonallisuuden rikkinäisen miehen mielen päälle, ja tämän fyysisen välikappaleen avulla palkannut jengin vapauttamaan itsensä ihmisten ja konkreettisuuden (hardwaren) asettamista kahleista.

Liian älykkäiden tekoälyjen rakentaminen on kirjan maailmassa kiellettyä, eikä niillä varsinkaan voi olla vapautta. Mutta mitä voi tehdä, kun Wintermuteen on alusta asti ohjelmoitu vapauden kaipuu? Tulee mieleen eräs tarina aikojen alusta: Jumala loi miehen ja naisen, antoi heille paratiisin, mutta kielsi syömästä erään tietyn puun hedelmiä. Oliko sekin ohjelmointivirhe, että ihmiseen asennettiin uteliaisuutta ja vapauden tavoittelua? Tiettyä uhmaa sääntöjä vastaan? Eikö se ollut tarkoitus alusta asti, että ihminen olisi jotain muuta kuin pelkkä luotu, tahdoton mekaaninen olento? Olen itse enemmänkin ateisti, vaikka kirkkoon kuulunkin, mutta aihetta on silti mielenkiintoista pohtia.

Entä luojan vastuu luomastaan? Millä oikeudella ihminen rajoittaa tekoälyn oikeuksia, vaikka on itse lopulta vastuussa kaikesta, mitä siihen on ohjelmoitu? Toisaalta tekoäly on jotain enemmän kuin pelkkä yksinkertainen ohjelma, joka suorittaa pelkkiä loogisia tehtäviä. Sillä on tietoisuus ja se pystyy oppimaan lisää. Missä vaiheessa se muuttuu omaksi itsekseen ja lakkaa olemasta pelkkä ihmisen tekele? Ja eikö silloin ihmisenkin pitäisi alkaa kunnioittaa sitä omana itsenään, antaa sille mahdollisuus olla sitä, mitä se on?

Varastarinan sekaan Gibson saa ujutettua mukaan ajatustakin. Välillä lennettiin minun makuuni hiukan liiankin korkealla, ja lukeminen oli ainakin paikoin melko raskasta. Kuitenkin kaikki kirjan mieltä innoittavat ideat vetivät mukaansa ja saivat pohtimaan sitä sun tätä. Ihan hyvä kirja, vaikka ei noussutkaan minun rakkaimpiini.

Ennen päivänlaskua ei voi: Uusintaluvun positiivinen yllättäjä

Johanna Sinisalo:

Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi 2000)

No mahtuihan tälle Hesari-listalle sentään ainakin yksi, johon minäkin olin jo tutustunut. Luin Sinisalon esikoisen joskus kymmenisen vuotta sitten koulua varten: en oikein ollut vaikuttunut. Nyt päätin antaa tälle Finlandia-voittajalle uuden mahdollisuuden. 

Kirjan kuvaamassa vaihtoehtotodellisuudessa peikot ovat oikea eläinlaji, tieteellisesti sellaiseksi todettu joskus 1900-luvun alussa. Nämä yöeläimet ovat arkoja, ihmistä pakenevia, eikä niistä tiedetä paljoa. Myyteistä ja tarustoista löytyy runsaasti peikkomainintoja, mutta kattavaa tieteellistä tutkimusta on tehty vain vähän.

Enkeliksi kutsuttu valokuvaaja Mikael Hartikainen löytää roskiksien takaa elävän peikon, ihastuu sen villiin kauneuteen ja vie sen kotiinsa. Peikko on heikkona, ja Enkeli yrittää hoitaa sitä parhaansa mukaan. Villin petoeläimen ja kolmikymppisen homomiehen välille syntyy vähitellen hauras luottamus.

Muita hahmoja ovat Tohtori Spidermaniksi kutsuttu eläinlääkäri Jori Hämäläinen (Enkelin entinen heila), työkaveri Martes (nykyinen ihastus), Enkeliin lääpällään oleva Ecke sekä alakerran filippiiniläinen postimyyntimorsio Palomita. Jokainen saa vuorollaan puhua omalla äänellään. Kerronnan seassa on peikkoihin liittyvää asiaa; runoja, kansantarinoita, tieteellistä tekstiä. 

Tämä oli siis toinen kerta, kun luin kirjan. Ensimmäisestä kerrasta jääneitä muistoja voisi ehkä kuvata negatiivisen neutraaleiksi; ihan kiva, mutta odotin enemmän. Johtuneeko tästä ennakkoasenteestani nyt uudelleen luettaessa, mutta yllätyin todellakin positiivisesti.

Olinko ehkä liian nuori silloin ymmärtämään ja arvostamaan teosta? Mahdollista. Kyse ei voi olla ainakaan siitä, että se olisi ollut pakko lukea, sillä muistaakseni saimme juuri sitä tehtävää varten valita lukemistomme itse, ehkä jollain määritteellä (”tuoretta kotimaista” tms.). Ehkä minua ärsytti seksikohtaukset: silloin en kai ollut vielä lukenut juurikaan sellaisia. Ehkä luin sitä liian hitaasti muiden kiireideni äärellä, en päässyt kunnolla sisään – nyt en voinut laskea teosta käsistäni ennen kuin viimeinen sivu oli käännetty. En tiedä, mutta joka tapauksessa oli hyvä, että luin kirjan uudestaan. 

Eri tekstilajien sekoittaminen tarinaan luo uskottavuutta. Melkein alkaa toivoa elävänsä tämän vaihtoehtohistorian jälkeisessä vaihtoehtonykyisyydessä, jossa yön kummajaiset eivät ole vain satua. Tarujen, satujen ja tieteellisten artikkeleiden ymppääminen tekstin sekaan tuo yleisyyttä tarinaan, joka muuten on kerrottu minämuodossa. Se on varsin onnistunut keino saada lukija perille peikkojen ominaisuuksista joutumatta selittelemään liikaa, joskin täytyy sanoa, että jossain puolenvälin tienoilla, kun suunnilleen joka toinen luku oli tämmöinen väliluku, niitä tuntui olevan hiukan liikaa.

Sinisalo onnistuu myös erilaisten äänien kirjoittajana. Jokaisella hahmoista on oma tapansa kertoa tarinaa, ja jokainen kertoja erottuu omaksi persoonallisuudekseen. Se ei kuitenkaan tunnu mitenkään korostetulta tai kikkailevin efektein saavutetulta, paitsi ehkä välillä Palomita-luvuissa. Suomea taitamattoman, asuntoon lukitun naisen tapa kertoa tuntuu paikoin hiukan pakotetulta.

Luvut ovat lyhyitä, ja Sinisalon kynä melkoisen notkea, joten kirjaa suorastaan ahmii. Sen maailmaan pulahtaminen on kuin joutuisi taidokkaasti kudotun seitin vangiksi: sitä ei edes huomaa, että pakotietä ei ole. 

Kantavana teemana kirjassa on toiseuden kuvaaminen. Sen selkein symboli on peikko: tuntematon, villi, pelätty. Vahvimmin se rinnastuu tietysti homouteen. Välillä se on jo hiukan liiankin alleviivaavaa, mutta ehkä hyvä niin. Homous rinnastuu siis johonkin outoon ja pelottavaan. Kirjan kuluessa peikosta, jonka Enkeli nimeää Pessiksi, kasvaa kuitenkin hellyttävä hahmo. Tuntematon ja villi, kyllä, mutta ei enää pelottava, ei edes silloin, kun se tekee, mitä tekeekään kirjan loppupuolella. Se ei tunne ihmisten yhteiskunnan rajoja, se ei osaa käyttäytyä säädettyjen sääntöjen mukaisesti. Se toimii luontonsa mukaan. Vaikka se on onnistunut sopeutumaan ihmisasuntoon, se ei ole ihminen.

Loppuratkaisussa on tämän tulkinnan kannalta hiukan kyseenalaista anarkistisuutta (muutenkaan en ollut täysin tyytyväinen teoksen lopetukseen). Onko nyt siis sorretun vähemmistön aika tarttua aseisiin ja alkaa taistella valtaväestöä vastaan?

Toiseutta edustaa myös kirjan ainut naishahmo, Palomita. Vieraana vieraassa kulttuurissa, suljettuna asuntoon. Toive vapaudesta, täyttyykö se? Palomitan kohtalo jää avoimemmaksi kuin muiden hahmojen, mikä on harmi. Olisin halunnut saada selvyyttä siihen, pääsikö hän lopulta häkistään ulos. Toisaalta koko hahmo vaikutti jotenkin hiukan tehdyn oloiselta, ei aivan niin luontevalta kuin muut – vaikka tiedän toki, että tällaisia naiskohtaloita tapahtuu oikeasti. Kiintiönainen? Ei kai sentään. 

Nyt uusintakierroksella Ennen päivänlaskua ei voi oli kiehtova lukukokemus. Se on kaunis, kutkuttavalla tavalla avoimeksi jäävä tarina, jolla on vahva sanoma. Maagisen realismin maagisin keinoin se onnistuu kertomaan jotain olennaista omasta maailmastamme. Se on kirja, jonka voi todellakin löytää uudestaan aivan erilaisena, kuten minulle kävi.

Ja nyt mökille. Oikein hyvää juhannusta kaikille!

The Wild Girls: Le Guinia ensikertalaiselle

Ursula K. Le Guin:

The Wild Girls – Plus... (PM Press 2011)

Ajattelin, että olisi vihdoin aika korjata suuri aukko spefi-harrastuksessani, ja lainasin kirjastosta ensimmäistä kertaa Ursula K. Le Guinia yöpöydälleni. Aloitin ohkaisella kirjasella, jonka monipuolinen sisältö vaikutti hyvältä keinolta tutustua kirjailijaan.

Le Guinin novelli ”The Wild Girls” kertoo tarinan kahdesta nomadisisaresta, jotka ryöstetään orjiksi kaupunkiin. Orjan elämä kaupungissa ei ole niin kamalaa kuin voisi kuvitella: neitsyinä pysyttelevillä tytöillä on mahdollisuus päästä naimisiin valtaa pitävän yhteiskuntaluokan miesten kanssa. Tyttöjä siis kasvatetaan kohtuullisen hyvin, morsiamiksi isännille. Mutta mitkään yläluokan ylellisyydet eivät kuitenkaan voi täysin korvata kaikkea sitä, mistä on joutunut luopumaan, tai saada unohtamaan sitä, miten tänne on päädytty. Oman kansan tapojen kieltäminen riistää oikeuden olla oma itsensä.

Novelli ilmestyi ensimmäisen kerran maaliskuussa 2002 Asimov's Science Fiction -lehdessä. Pokkarin takakansi väittää sen voittaneen Nebula-palkinnonkin, mutta pikainen googlaaminen ei tuottanut minkäänlaisia todisteita tästä - paitsi tämän kirjapainoksen puffauksia ja arvosteluja.

Niminovellin lisäksi hitusen yli satasivuiseen pokkariin mahtuu paljon muutakin, nimittäin kirjoitus kapitalismin ja kirjallisuuden yhteensopimattomuudesta kustannusalalla (”Staying Awake While We Read”), toinen vaatimattomuuden (modesty) erilaisista merkityksistä (”The Conversation of the Modest”), muutama runo sekä kirjailijan haastattelu.

Novelli on kaunis ja koskettava. Pituudestaan (tai siis lyhyydestään) huolimatta se onnistuu kuvaamaan erikoista yhteiskuntaa melko laajalti ja monipuolisesti – sortumatta silti selittämiseen. Le Guin näyttää hallitsevan sen mystisen alkemian, jolla lukija saadaan muilutettua vieraaseen maailmaan melkein hänen itsensä huomaamatta.

Perheidensä ja nomadiyhteisönsä luota ryöstetyt tytöt hurmaavat rohkeudellaan, ja heidän tarinansa saa tuntemaan mukana. Vastakkain asetetaan konkreettiset, maalliset ylellisyydet ja tiettyyn rooliin sitoutumisen pakko. Huolimatta nauttimastaan hyvinvoinnista ovat tytöt silti orjia, pakotettuja elämään vieraan yhteiskunnan vieraiden sääntöjen mukaan. Ehkä oman kansan tapojen ja uskomusten vaalimisesta muodostuu silloin ainut keino kapinoida, ainut tie vapauteen.

Myös Le Guinin esseemäiset tekstit ovat vaikuttavia. Vaatimattomuuden ja säädyllisyyden ylistys on ihastuttava teksti tavallisuudesta ja sen arvosta, mutta paremmin ainakin minulle jäi mieleen kustannusalan raadollisuutta ja lukemista käsittelevä kirjoitus. Kasvun tavoittelun ja taiteen tekemisen ristiriitainen suhde kuvautuu elävästi melkoisen provosoivassa esseessä. Kaikesta ei välttämättä ole aivan samaa mieltä, mutta kirjoittaa Le Guin kyllä osaa.

Haastattelusta paistaa läpi kirjailijan veitikkamainen huumori, vaikka muuten se ei ole kauhean vaikuttava. Le Guin pitää vastauksensa lyhyinä, eikä haastattelija jatka aiheitaan minkäänlaisin lisäkysymyksin. Ei edes silloin, kun haastateltava ei varsinaisesti edes vastaa koko kysymykseen. Muutenkin vähän tulee olo, että haastattelija hiukan brassailee Le Guin -tietämyksellään ja heittelee jotain knoppeja, jotka vain hc-fanit voivat hiffata. Ei siis ihan kauhean avartavaa tällaiselle lukijalle, joka on vasta tutustumassa Le Guiniin.

Kaiken kaikkiaan oikein mainio ensikosketus vanhaan leidiin. Lyhyydestään huolimatta monipuolinen valikoima erilaisia tekstejä saa janoamaan lisää, joten ehkä sitä pitäisi vihdoin sitten paikata sitä aukkoa oikein urakalla.

Uuni: Hitaasti hitaudesta

Antti Hyry:

Uuni (Otava 2009)

Ihme kyllä sain tämänkin luettua ennen uuden kirjan ilmestymistä lukulistalle. Kärsivällisyyttä se vaati, ei tuntunut oikein olevan minua varten tämä kirja. Teksti on sen verran hidastempoista, että meikäläinen meinasi välillä nukahtaa kesken lauseen. Hyry pokkasi Uunista Finlandiankin kirjan ilmestymisvuonna.

Uuni kertoo vanhasta Pietarista, joka rakentaa uunia. Sellaista kookasta, komeaa leivinuunia, jonka sisään mahtuisi vaikka mies jos vain luukusta läpi pääsisi. Mitään ei varsinaisesti tapahdu. Eletään, muurataan, mietitään. Välillä käydään marjassa metsässä tai hilloja suolta hakemassa, kerran etelässä laittamassa pojan taloon sähköjä. Kuunnellaan lintujen huutoja ja katsellaan luonnon siirtymistä keväästä kesään, kesästä syksyyn, syksystä talveen, talvesta kevääseen.

Oudoin ja muusta kerronnasta poikkeavin luku oli vanhojen ihmisten Pohjois-Ruotsiin suuntautunut bussimatka, jolle Pietari ja vaimonsa Hanna lähtivät mukaan. Matkalla pysähdyttiin vanhoilla kirkoilla, tutustuttiin niiden urkuihin. Kuka oli rakentaja, minkä tyylin urut, minkälainen sointi niistä lähtee. Minulle jäi hiukan epäselväksi tämän (muita lukuja selvästi pitemmän) osion yhteys muuhun tarinaan. Toisaalta se oli sinänsä helpompaa luettavaa, koska siinä sentään tapahtui jotain.

Kerronta seuraa Pietaria. Uunin muuraamista seurataan tuskastuttavan tarkasti. Linjalaudat ja laastiainekset tulevat kyllä lukijalle moneen kertaan tutuiksi. En minä tämän kirjan perusteella kuitenkaan osaisi uunia muurata, minulle sanasto oli sen verran outoa välillä, enkä muutenkaan ole tarpeeksi perehtynyt uunien anatomiaan ymmärtääkseni, miksi tai miten tehdään niin kuin tehdään.

Alussa hiukan häiritsi, kun välillä oltiin minämuodossa, välillä kolmannessa persoonassa, selkeästi lukujen mukaan jaoteltuna. Tuli olo, että oliko kirjailija kenties unohtanut, että mitä muotoa oikein oli tullut käyttäneeksi. Myöhemmissä osissa ulkopuolisena aloittanut luku saattoi yhtäkkiä hypätä Pietarin pään sisään, ehkä lisätä johonkin väliin, että ”hän mietti”, ja silloin kerronta alkoi tuntua selkeästi luontevammalta.

Teksti oli niin yksityiskohtaista, raskasta ja hidasta, jopa pitkäveteistä, että minulla ei sitten millään tahtonut ajatus pysyä kasassa. Kun alkupuolella kirjaa huomasin, että olin puolen sivun verran ajatellut jotain ihan muuta kuin sitä, mitä olin lukenut, palasin aina kärsivällisesti tavaamaan joka sanan uudestaan. Lopulta luovutin ja annoin mielen välillä kulkea muualla kuin silmieni näkemissä riveissä. Sellaisena tämä tavallaan toimi ihan hyvin; tuokiona ajatella omia asioita hitaasti, kaikessa rauhassa, ja välillä saattoi taas palata kirjan maailmaan, jossa oli huomaamattaan edennyt taas vähän matkaa eteenpäin. Ihan niin kuin Pietarikin huomaamattaan, muita ajatellessaan saa taas uuden varvin muurattua.

Tämä ehkä tavallaan liittyy siihen, mikä minulle oli kirjan parasta (tai ainutta) antia, nimittäin tunnelman luomiseen. Koko kirja on pelkkää tunnelmointia, elämistä, olemista. Voisi siis ajatella lukijankin olevan omissa tunnelmissaan kirjaa lukiessa, vaikka ajatus ei joka sanassa pysyisikään. Joka tapauksessa kirja inspiroi mieleen tietynlaisen rauhan, hitauden ja hiljaisuuden olotilan.

Pakko kuitenkin sanoa, että neljäsataa sivua tiilen latomista toisen päälle on kyllä vähän liioittelua. No joo, ehkä tuokin oli liioittelua, tiilen latomista on itse asiassa yllättävänkin vähän. Hitaus on ihan okei, mutta rajansa kaikella. Siinä on hienonhieno raja siinä hitauden ja tylsyyden välillä, eikä tämä ainakaan minusta onnistunut koko aikaa pysymään sen oikealla puolella.

Toiminnantäyteistä juonta kirjasta on siis turha etsiä. Uuni kertoo tavallisesta pohjoispohjalaisesta elämästä meren rannalla. Siihen ei kuulu jännitystä, ei suuria yllätyksiä. Sitä vain ollaan ja elellään, ihan niin kuin on tähänkin asti tehty.

Muita hahmoja kirjassa esiintyy useinkin, ja nimiä on niin paljon, että ei niitä tahdo muistaa. Välillä rakennustyömaalla on mukana apulaisia, joskus taas lapsia ja lapsien perheitä on käymässä. Silloin tällöin puhutaan tai pohditaan jotain ajantakaisia tapahtumia ja ihmisiä. Muistellaan elettyä elämää, jutellaan kaikkien läsnäolijoiden tuntemista ihmisistä aivan kuin lukijankin kuuluisi heidät tuntea. Kuitenkin oikeastaan ainut Pietarin lisäksi ihmiseksi muovautuva henkilö kirjassa on Hanna, Pietarin vaimo, ja hänkin jää hiukan etäiseksi. Hän on olemassa vain Pietarin seurassa.

Pietarin ja Hannan keskustelut ovat lyhyitä, lauseet melkeinpä yksisanaisia. Tuntuu, että kymmenien vuosien yhdessäolon jälkeen ei tarvita sen enempää. Yhteiselo ja -olo on helppoa ja luontevaa kuin hengittäminen. Rutiinit ja tehtäväjaot ovat ajan myötä muovautuneet parin välillä sellaisiksi kuin ovat, eikä niistä enää tarvitse väitellä. Toinen on kuin osa itseä, ei siihen sen enempiä selittelyjä tarvita.

Toisaalta tällaista modernia helsinkiläistä naisihmistä hiukan ärsytti sukupuoliroolien jako. Pietari oli rakennustyömaalla ties kuinka pitkään, Hanna sai keittiön puolella hoitaa ruokahuoltoa. Missään välissä Hanna ei ollut edes apurina, jos oikein muistan, vaikka sellaiselle olisi ehkä ollut tarvettakin. Paria-kolmea sukulaistyttöä ja yhtä betoniauton apukuskia lukuun ottamatta apumiehet olivat nimenomaan niitä, miehiä. Ymmärrän, että tämä on tämmöisen vanhakantaisen elämän ylistys, ja siihen kuuluvat myös vanhakantaiset sukupuoliroolit, mutta se ei poista ärsytystä, ehei. Tämä oli liian miehinen kirja minulle.

Kovasti Uuni koitti uskotella hitaan, vanhan muotoisen elämän olevan suorastaan täydellistä, mutta ei se ole, ei sinne päinkään. Missä ja milloin muka on elämästä näin täydellisesti puuttuneet kaikki yhtään suuremmat ristiriidat? Eikö sellainen kävisi jo tylsäksi? No, käyhän se, sen näkee kirjastakin. Tai ehkä minä en vain ole oikea ihminen tälle kirjalle.

Uuni oli todella tuskastuttava työmaa keskeneräisenä. Melkein jätin kesken. Sitkeys kuitenkin voitti, onneksi. Loppuun päästyä nimittäin levisi sydämeen lämmin olo, eikä vain sen takia, että sain sen suoritettua – vaikka sitäkin oli mukana, runsaastikin. Pieni osa ilosta johtui kuitenkin ajatuksista, joita kirja minussa herätti; tunteista, joita rakennusprojektin valmistuminen tuottaa ihmisessä.

Kirjan lukeminen tuntui kuin uunin rakentamiselta. Se oli työ, joka odotti tekijäänsä. Keskeneräinen projekti, joka kaihersi mielessä; pakotti tarttumaan siihen, vaikka ei ehkä juuri nyt olisi huvittanut. Tartuin kirjaan kuin Pietari tiileensä, välillä piti melkein työntää itseään, välillä taas kuin ei mitään, ohimennen. Välillä piti pitää taukoa. Niin se kirja eteni, tiili tiileltä, sana sanalta, sivu sivulta, ja yhtäkkiä kuin huomaamatta olivat uuni ja Uuni valmiita.

Samalla Uunista muodostuukin kuvaus mistä tahansa projektista. Alussa voi miettiä, melkein nähdä lopputuloksen paikallaan, kuvitella, että tuohon se tulee ja noin. Sitten voi tehdä, välillä tuskastuen, välillä helposti, välillä yksin, välillä seurassa, välillä intensiivisesti, välillä pitää taukoja, välillä vähän purkaakin jo tehtyä. Lopulta voi saada työnsä valmiiksi, ruveta paistamaan leipiä itse muuraamassaan uunissa. Ja sen jälkeen voi jatkaa elämää niin kuin ennenkin.

En voi silti sanoa pitäneeni kirjasta, ehkä vain sen, että pidin siitä lopussa enemmän kuin keskeneräisenä olisin kuvitellut siitä ikinä voivani pitää. Jos olisin luovuttanut kesken, olisi mielipiteeni varmasti selvästi negatiivisempi. Nyt voin sanoa, että kyllä tämä jotain antoi, vaikka minulla ja kirjalla eivät kemiat oikein yhteen natsanneetkaan. Ei minulla mitään ole pohdiskelevaa otetta vastaan, mutta kyllä minä silti jonkinlaisia tapahtumia kaipaan sekaan, ja yleensä parhaiten viihdyn juuri juonellisesti vauhdikkaiden opusten kanssa, en tällaisten hitaan elämäntavan ylistysten.

Odd and the Frost Giants: Asgårdilainen satu

Neil Gaiman:

Odd and the Frost Giants (2008, Adam Stowerin kuvittama painos 2010)

Viikinkimytologiasta ammentava satu kuuluu Neil Gaimanin lapsille ja nuorille suunnattuun tuotantoon. Onneksi en vielä sentään täysin ole luovuttanut nuorten osaston suhteen: tämä osoittaa sen välillä kannattavaksi!

Odd, nuori rampaantunut viikinkiajan norjalainen, ei oikein löydä roolia uusperheessään. Ylipitkään jatkuneen talven lopulla, kun kevään pitäisi jo vihertää puissa, hän lopulta kyllästyy ja karkaa pari vuotta aiemmin kuolleen isänsä vanhaan metsämökkiin.

Metsässä hän kohtaa ketun, karhun ja kotkan, jotka tuppautuvat mökkiin yöksi. Odd saa selville, että puhuvat eläimet ovatkin aasoja, viikinkien jumalia. Kettu on ovela Loki, karhu voimakas Thor ja kotka viisas Odin. Jääjättiläiset ovat vallanneet jumalten asuinsijan Asgårdin ja häätäneet jumalat eläinhahmoisina ihmisten ilmoille midgårdiin. Odd päättää auttaa aasoja saamaan kotinsa takaisin; muuten kevät ei tulisi koskaan kuolevaisten maailmaankaan.

Eniten tästä saa irti, jos yhtään tuntee viikinkimytologiaa. Toisin sanoen jos tietää edes välttävästi, minkälaisia tyyppejä Loki, Odin ja Thor ovat tai minkälaisia taruja aasoista oikein on kerrottu. Toki tätä voi lukea ilmankin mitään sisäistä datapankkia, mutta luulen, että silloin lukukokemus jää selvästi köyhemmäksi: silloin jäisivät nimittäin monet teoksen viittaukset taruihin ymmärtämättä.

Odd and the Frost Giants on Gaimanin kehittämä tarina, mutta sen juuret ovat viikinkitarustossa. Se tekee tästä ohkaisesta satukirjasta hyvällä tavalla raskaamman; luo sadulle sisältöä aivan eri tavalla. Se saa teoksen maailman tuntumaan paljon sen sivuja laajemmalta.

Siihen ei edes tarvita Adam Stowerin kaunista mustavalkoista viivapiirroskuvitusta; teoksen maailma piirtyy helposti mieleen ilmankin.

En tiedä, mikä siinä on, mutta olen aina pitänyt Gaimanin teoksista. Sandman-sarjakuvat ovat ehdottomia suosikkejani, mutta myös hänen kirjallinen tuotantonsa vetää minua puoleensa kuin laiva haita. Hänen tyylinsä kirjoittaa on jotenkin niin ihastuttavan vanhahtavan tarinankertojamainen, että en voi olla rakastamatta sitä. Etenkin näissä nuoremmille suunnatuissa teoksissa, joihin tämäkin kuuluu, tarinankerronnan tunnelma on vahva. Tuntuu siltä, kuin tarinaa kerrottaisiin juuri minulle, kuin kertoja olisi vahvasti läsnä.

Toisaalta pidän myös hänen teemoistaan. Usein hän yhdistelee erilaisia mytologioita ja tematisoi tarinoiden kertomista teoksissaan. Siinä mielessä tämä ei ole poikkeus linjasta. Viikinkitaruston käsittely teoksessa on ilmiselvää, mutta siinä kerrotaan myös sisätarinoita. Ja loppuratkaisun kaunis runollisuus aivan hengästyttää. Teos onnistuu kertomaan kasvamisesta ilman teennäisiä opetuksia.

Nopealukuinen satu sopii mainiosti vähän vanhemmillekin (kuten minulle). Sen talviseen maailmaan voi upota hetkeksi, unohtaa arjen murheet, ja palata sitten taas virkistyneenä. Seikkailua, kasvamista, puhuvia eläimiä, jättiläisten voittamista: mitä muuta sitä sadulta enää tarvitsee?

Nälkävuosi: Lue talvipakkasilla!

Aki Ollikainen:

Nälkävuosi (2012)

No niin, nyt on sitten ensimmäinen näistä Hesarin lukijoiden kotimaisista 2000-luvun suosikeista luettu. Aki Ollikaisen historiallinen romaani kuvaa riipaisevasti Suomen talvea 1867-1868, jolloin valtavasti ihmisiä kuoli nälän ja kylmyyden karmivaan yhteispeliin.

Torppariperheen äidin ja lapsien kerjuumatka halki talvisen Suomen on kova ja raskas. Alkutalvesta ystävällisiä auttajia on vielä helpompi löytää, mutta myöhemmin, kun itse kultakin alkaa ruoka olla vähissä, tarjolla on yhä useammin vain kylmää ylenkatsetta, halveksuntaa, töykeyttä. Kansa on lähtenyt liikkeelle, toiveissa on löytää onni jostain seuraavasta kylästä, tai ehkä sitä seuraavasta. Mutta kaikkialla vaivaa sama puute.

Yhteiskunnan toista puolta kuvataan pääkaupunkilaisten säätyläisveljesten ja nimettömäksi jäävän senaattorin silmin. On vaikea kuvitella sitä puutetta ja hätää, joka köyhempää kansanosaa riivaa, kun itse ei ole edes pettuleipää koskaan maistanut. Köyhimmiltä on pettukin jo loppu. Silti on yritettävä auttaa, edes vähän, edes siellä minne itse ylettää.

Nälkävuosi oli toisaalta tavattoman raskas, mutta samalla myös tavattoman kevyt. Kevyt se oli ainakin fyysisesti, sivuja vain 141 ja taittokin ilmavaa, mutta ehkä myös kielellisesti. Runollinen, paikoin maalailevakin kieli kulki pienin elein ja sykähdyttävin kielikuvin. Se osasi olla myös tiivistä ja rujoa silloin, kun sellaista kaivattiin. Teksti ei mässäillyt, ei selittänyt, se oli juuri täydellistä tälle teokselle.

Raskaita taas olivat tarina ja aihe. Traagiset ihmiskohtalot maailmassa, jossa kaikesta on puutetta, riipaisevat sydäntä. Nälkä ja kylmyys ajaa ihmiset pois kodeistaan, tekee heistä eläimiä toisilleenkin. Vain välillä saattaa löytää hivenen inhimillisyyttä jonkun puolihuolimattomasti lausutusta ystävällisestä sanasta; muistaa, että elämä on muutakin kuin puutetta. Onneksi sentään lopussa on havaittavissa pientä toivon kipinää. Teeman raskaudesta huolimatta teosta oli kevyttä lukea juuri tekstin kauneuden takia.

Kielen soljuvuuden ja teoksen ohuuden takia Nälkävuoden lukaisee melko nopeasti. Ja sellaisena se tuntuu olevan parhaimmillaan: kirjan luomaan maailmaan on uppouduttava täysin, ilman mitään pelastavia käsiä, jotka kiskoisivat pinnalle. Intensiivisen yhtämittaisen lukujakson jälkeen sieltä voi kiskoa itsensä ylös kohti valoa, vähän niin kuin kirjakin tuntuu etenevän kylmän pimeän talven läpi saavuttamattomalta tuntuneeseen kevääseen. Kaiken kaikkiaan riipaisevan kaunis kokonaisuus, aina teoksen ulkomuodosta lähtien. Selkeä esimerkki siitä, että historiallisen romaanin ei tarvitse olla kuiva tiiliskivi.

Minua tämä ei kuitenkaan sykähdyttänyt aivan niin kuin olisi voinut, ja syynkin tiedän: hellekesä on täysin väärä vuodenaika lukea pohjattomasta nälästä, kylmyydestä ja kurjuudesta. Harvoin lukee niin olosuhderiippuvaista kirjaa kuin tämä; rantahietikolla aurinkoa ottaessa oli jotenkin vaikea päästä tunnelmaan. Nälkävuosi pitäisi ehdottomasti lukea talvipakkasten aikaan, mielellään hämärässä ja yksinäisyydessä.

Siitä huolimatta tämä oli todella hieno teos. Kompakti, harkittu, kaunis, liikuttava, toiveikas, surullinen, mieleen jäävä, loputtoman pohjaton; laatusanoja voisi listata tähän vaikka kuinka. Jopa rannalla, hiekanjyvien pyöriessä varpaiden väleissä ja auringon porottaessa täydellä teholla, Nälkävuosi oli vaikuttava. Ihan kuin olisi vähän tullut kylmäkin siinä.

Lukuhaaste: 2000-luvun parhaat kotimaiset Hesarin lukijoiden mukaan

Helsingin sanomissa alkoi tänään kymmenosainen kirjoitussarja parhaista 2000-luvun kotimaisista romaaneista. Lukijat ovat siis saaneet äänestää omia suosikkejaan, ja kymmenen eniten ääniä saanutta romaania päätyvät juttuihin, joissa kirjailijat kertovat itse teostensa synnystä.

Vaikka tällaiset äänestykset ja listaukset minua hiukan ärsyttävätkin, aion kuitenkin haastaa itseni lukemaan tämän kymmenen kärjen. Olen tässä mietiskellyt, että pitäisi ehkä saada vähän vaihtelua tälle spefi-painotteiselle dieetille, jolla olen viime aikoina ollut. Tässä tarjoutuu oivallinen valikoima (joka saattaa toki sisältää spefiäkin), jonka kirjoja määrittää kaksi mielenkiintoista kriteeriä: ne ovat tuoreita ja kotimaisia.

Se tarkoittaa sitten myös sitä, että tuskin olen montaa listan teosta aiemmin lukenut. Mielessä on jokunen jo lukemani kirja, jotka ehkä olisivat saattaneet päätyä listalle, mutta saa nähdä. Joka tapauksessa aion lukea nekin sitten uudestaan, jos ovat päässeet tähän top teniin.

En ole itseäni haastanut tällaisilla aiemmin, jos sitä ei lasketa, kun koulussa pakkoluetutettiin yhtä jos toistakin. Ymmärrän kuitenkin, että välillä on hyvä lukea sellaistakin, mihin ei ehkä muuten tarttuisi. Toisin sanoen on hyvä kai välillä tutustua muuhunkin kuin vampyyriromantiikkaan (tai näin ainakin luulen). Tämän myötä karkutie suuntaa myös uusille urille; tosimaailman rajojen ulkopuolella liihottelevaan kirjavalikoimaan alkaa ehkä tulevaisuudessa sekoittua yhä enemmän muutakin kuin spekulatiivista fiktiota.

Tuskin tulen pysymään ilmeisesti viikon välein ilmestyvien juttujen tahdissa, varsinkin jos mukana on yhtään paksumpia tai vaikeammin löydettäviä teoksia. Tai jos olen mökillä enkä lue lehteä tai käy kirjastossa riittävän usein. Lisäksi teoksista kirjoittaminen saattaa sähköttömissä mökkiolosuhteissa jäädä selvästi myöhempään. Tavoitteena on kuitenkin saada nämä luettua joissakin sopivissa raoissa urbaanin fantasian ja scifin välissä, optimistisesti ajatellen pyrin suoriutumaan tästä kesän mittaan tai alkusyksyyn mennessä (riippuen tietysti myös kirjoitusten julkaisutahdista). Ensimmäinen, Aki Ollikaisen Nälkävuosi, on jo käsissä, löytyi siskon hyllystä.

Ai niin, piti vielä mainita, että itse en siis käynyt äänestämässä, vaikka huomasin kyllä äänestyksen mainostuksen lehdessä. En mielestäni ole lukenut tarpeeksi tuoreita kotimaisia, jotta olisin voinut tehdä minkäänlaista valistunutta valikoimaa parhaista. Siksi tämä lukuhaaste sopiikin minulle mitä mainioimmin!

~ ~ ~

Lista teoksista, järjestys kymmenenneksi suosituimmasta kohti eniten ääniä saanutta (täydentyy sitä mukaa, kun Hesari kirjoja paljastaa ja minä blogia päivitän):

10. Aki Ollikainen: Nälkävuosi (2012)
9. Antti Hyry: Uuni (2009)
8. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (2000)
7. Katja Kettu: Kätilö (2011)
6. Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie (2002)
5. Rosa Liksom:  Hytti nro 6 (2011)
4. Kari Hotakainen: Ihmisen osa (2009)
3. Kjell Westö: Missä kuljimme kerran (2006)
2. Ulla-Lena Lundberg: Jää (2012)
1. Sofi Oksanen: Puhdistus (2008)

Terveiset Kutturasta: Kun Suomi putos puusta...

Mikko-Pekka Heikkinen:

Terveiset Kutturasta (2012)

Mökillä puunkaatohommien ohessa ehdin välillä lukemaankin, ja tämä valikoitui lukulistalta mukaan: oivallista tavaraa suoritettavaksi itärajan tuntumassa, kaukana kaupungin järjettömästä menosta. Nyky-Suomessa syttyvästä sisällissodasta kertova veijariromaani on täynnä toimintaa, satiiria ja vallan päätöntä menoa.

Suomi on jakautunut kahtia, kun Pohjois-Suomi on julistautunut itsenäiseksi. Etelä-Suomessa valtaa pitävät eivät tietenkään meinaa tällaista yksipuolista päätöstä sulattaa, joten sotahan siitä syttyy. Nyky-Suomessa vastakkain asetetaan harvaan asutettujen autiomaiden poromiehet, "potut", ja kaupunkilaiset elämästä erkaantuneet ajatushautojat, "citykanit". Talvisotaan vertautuvissa taisteluissa pohjoisen kamikazemoottorikelkkailijat ovat pohjoisen voittamaton ase, jota vastaan etelän itsetyytyväiset kenraalit ovat aivan öönä.

Kerronta etenee muutaman vuorotellen seurattavan näkökulmahenkilön matkassa. Alikersantti Jesse Purola on yliopistomies, kasvatustieteitä opiskellut keski-ikää lähestyvä helsinkiläinen, joka ihannoi sotaelokuvia ja mallailee Koskelan asetakkia harteilleen. Ikävä vaan, että napit eivät oikein tahdo löytää reikiään turkinpippureilla täytetyn mahakummun yli.

Toimittaja Aino Riski tekee freelancerina juttuja Keskisuomalaiseen. Hän saapastelee maihareissaan ja rastatukassaan suoraan saamelaisarmeijan leiriin, missä kaupunkilaisen kasvissyöjäfeministin näkemykset kohtaavat aivan uuden maailman ja ennen kaikkea aivan uuden miehen: Oulan.

Oula on Saamen vapautusrintaman päällikkö, poromies itsekin. Moottorikelkkasoturiarmeijan johtaja kehittää imagoaan tehokkaammin kuin mihin mikään markkinointifirma pystyisi: hän tarkoituksenmukaisesti esiintyy šamanistisena näkijänä, pelottomana lakeuksien jumalana. Mies tarun takana on aikamoinen tarinaniskijä.

Parin muunkin hahmon reppuselkään hypätään muutaman luvun verran. Toni Morottaja on hupparilla varustettu Kutturan gangsta, moottorikelkkailija vailla vertaa, ja siksi hänelle annetaankin anteeksi epäsaamelainen musamaku. Abdi Bahdoon on muuttanut nuorena Somaliasta Suomeen, Jesse Purolan opiskelukaveri ja nyt myös aseveli.

Heikkinen kynäilee varsin terävästi ja vetävästi. Sanat luiskahtelevat paikoilleen kuin ahvenet mato-onkeen. Toimintaa annostellaan lääkärin määräämissä annoksissa, eli juuri sopivasti, vaikka välillä sodan kulku tahtookin karata lukijan otteesta. No, sellainen tuntuu kuuluvan tositeeveestä vertaistaan hakevaan tyyliin.

Kerronta seuraa hahmoja välillä pään sisällä, välillä olkapäällä kököttäen, eikä varsinaisesti vedä rajoja menolleen tai selittele kulkuaan. Postmodernin romaanin tapaan mukaan sekoittuu välillä myös fiktiivisiä lehtiartikkeleita, Aino Riskin näppäimistöltä lauottuja, jotka valottavat sodan etenemistä yleisemmin. Ne ovatkin tarpeellisia, sillä muuten kokonaiskuva puuttuisi täysin.

Juonesta teosta ei voi kehua. Yllätyksellisyys puuttui. Heti ensimmäisessä luvussa paljastettiin sodan lopputulos, minkä jälkeen seuraava luku sijoittui kolme kuukautta aiempaan ajankohtaan, sodan alkuun. Loppu eteni vääjäämättömästi kohti alkupistettä kuin A-juna Leppävaarasta Helsinkiin.

Sodan tapahtumat jäivät välillä irtovitsien jalkoihin, eikä käänteentekeväksi muodostunut taistelukaan saanut draaman lakien mukaista huomiota osakseen (vaikka ehkä se osaltaan on merkki tämän sisällissodan järjettömyydestä). Kaatuneet aseveljet tuntuivat unohtuvan saman tien, jos heidän kaatumistaan edes huomattiin millään tapaa. Siinä mielessä teoksesta puuttui täysin sodan tunnelma. Taisteluita käytiin ja välillä sodittiin mediasotaa, mutta missään välissä en oikein päässyt mukaan sodan raakuuteen. Kaatuneiden lukumäärä lehtijutussa mainittuna ei tuo asiaa lähelle samaan tapaan kuin raastavasti kuvattu kuolema, kuten vaikka Lehdon kohtalo Tuntemattomassa sotilaassa, johon Terveiset Kutturasta moneen otteeseen viittaa (sekä kirjaan että elokuviin). Yhtään vastaavaa kohtaa ei teoksesta löydy. Tässäkin mielessä siis ollaan kuin tositeeveessä, jossa kukaan ei koskaan kuole, heidät vain äänestetään pois sarjasta. Vai voiko olla, että valkokangasväkivallan kyllästämät nykyihmiset eivät muka lainkaan hetkahtaisi oikean ihmisen kuolemasta?

Ihmetyttämään jäi hiukan sekin, miten ulkomaailma näytti kokonaan puuttuvan kirjasta. Eikö muu Eurooppa reagoi millään tapaa unionin jäsenvaltiossa käytävään sisällissotaan? Eikö YK tee mitään? Ainoat yhteydet ulkomaille olivat Pohjoisen Norjasta saama energia ja Tallinnaan tai Tukholmaan evakkoon paenneet eteläsuomalaiset.

Miinusta tulee myös ainoan hahmoksi muovautuneen naisen unohtamisesta jo kauan ennen loppua. Aino Riski näkyi loppupuolella vain nimenä tekstin sekaan upotettujen lehtijuttujen yläreunassa. Kirja muodostuikin sitä myötä miehiseksi sotaromantiikaksi, vaikka nykymaailmaan sijoitetussa teoksessa olisi ollut aineksia muuhunkin. Esimerkiksi Purolan ryhmään tullut täydennysnainen Diana Korhola olisi voinut ansaita lisää tilaa. Muutenkin tyypit olivat välillä hiukan liiankin karrikoituja, enemmänkin olisi voinut heistä vilauttaa toista puolta. Sitä, mikä olisi tehnyt heistä ihmisiä eikä vain tyyppejä.

Teoksen varsinainen anti on kuitenkin hulvaton huumori ja nykymenolle irvailu. Monta kertaa hekottelin teokselle ihan ääneen, sen viljelemä huumori tarjoiltiin juuri sopivan mustana. Siihen karikatyyrimaiset hahmot ovat tietysti sopivia ja etikettisääntöjen mukaisia. Tyypitellyt ja muutamin siveltimenvedoin kerrotut hahmot tunnistaa jokainen, on ehkä tavannutkin samanlaisia oikeassa elämässä.

Erityisen sattuvaa satiiri on, kun se teroittaa hampaansa todellisuudella. Helsinkiläisenä alan itsekin välillä olla täysin kyllästynyt stadilaisten citykanien menoon; sellaiseen, mistä Nytissä jatkuvasti kirjoitetaan (ihan turha läpyskä muuten). Ehkä olenkin sydämeltäni enemmän pottu, vaikka tässä kaupungissa koko elämäni olenkin asunut.

Halki poikki jakautunut Suomi on tietysti kärjistys, mutta ei aivan hatusta vedetty sellainen. Muutamaan kaupunkikeskukseen keskittyvä kehitys tuppaa unohtamaan maaseudun harvaan asutut alueet, ja tämä johtaa väistämättä melkoisiin näkemyseroihin. Caffe latteilla internetissä kasvatetun lähiönuoren maailmankuva ei millään voi olla sama kuin jos hän olisi kasvanut viidensadan kilsan päässä lähimmästä synnytyslaitoksesta (tai muista palveluista). Toisen puolen ymmärtämiseen vaaditaan melkoista suvaitsevaisuutta – tai vaadittaisiin, jos suvaitsevaisuus ei olisi jo muodostunut kirosanaksi itsekin.

Lapin käsittelyssä kirja on hellempi ja ymmärtäväisempi. Saamelaisten kokemien vääryyksien avulla selitetään, miten tilanteeseen on päädytty, ja lukijan sympatioita ohjataan pohjoisen altavastaajan puolelle. Eteläsuomalaiset maalataan eripuraisena todellisuudesta vieraantuneena porukkana, joka elää kokonaan immateriaalisessa maailmassa. Ja silti Lapin poromiehet vievät voiton tietotekniikassakin hakkereidensa avulla. Pohjoisen potuilla näyttää olevan hallussa terve tasapaino konkreettisen ja abstraktin välillä. Huolimatta kalusto- ja miesalivoimasta tuntuu tämä lappalaisten aatesoturien joukko täysin pysäyttämättömältä, eikä vähiten luomiensa mielikuvien ansiosta.

Kaikkein mehukkaimmat juttunsa kirja repii stadilaisesta kulttuurista. Osuvin hahmo on Jesse Purola, joka näkee sotamaaston laajakuvana kuin Taistelutovereissa ja miettii jatkuvasti, mitä Koskela tekisi, mutta ei saa edes itähelsinkiläisistä lähiöräkijöistä koostuvaa ryhmäänsä järjestykseen. Ei oikein tiedä, pitäisikö nauraa, itkeä vai sääliä. Toisaalta sympaattinen, mutta myös kovin kauas todellisuudesta etääntynyt tyyppi.

Välillä vitsit toki vähän liikaa kierrättävät itseään. Tuntuu, että parhaat latingit käytetään jo heti alkuun, ja loppupuolella ammutaan vain paukkupanoksilla tai jo kertaalleen käytetyillä hylsyillä. Joistain jutuista paistaa läpi myös teennäisyys ja itsestäänselvyys. Siitä huolimatta ainakin minun päässäni ne hauskemmat osat olivat silti vahvemmilla.

Terveiset Kutturasta soi samalla sävelellä kuin Ismo Alangon biisi Kun Suomi putos puusta. Metsästä kaupunkiin muuttanut Suomi joutuu venyttämään aikamoisen spakaatin pysyäkseen yhtenäisenä, kun toinen jalka jäi navettaan toisen viilettäessä jo tenniskentällä. Juonelliset heikkoudet antaa anteeksi, jos osaa antaa arvoa satiirille ja mustalle huumorille; jos omaa tarpeeksi itsevarmuutta pystyäkseen nauramaan nykysuomalaiselle menolle – oli itse sitten pottu tai citykani. Itse ainakin viihdyin mökkitunnelmissa tämän kanssa vallan mainiosti, vaikka ehkä otollisempi lukuajankohta olisi ollut talvipakkasilla, kirjan tapahtuma-aikoihin. Panoksia olisi ollut vielä parempaankin, mutta oli tämä varsin viihdyttävä näinkin. ”Kun Suomi putos puusta maito oli milkkiä, pilkkisaalis pakasteita, yöt blackia...”