perjantai 6. joulukuuta 2013

Sudenmorsian: nainen ja susi

Aino Kallas:
       Sudenmorsian – Hiidenmaalainen tarina (1928, julkaistu Otavan Keskiyön kirjastossa 2007)


Otetaanpas näin itsenäisyyspäivän kunniaksi jotain klassisempaa kotimaista. Ei kuitenkaan mitään sotaromaania tai kansakunnan rakentajaa, vaan tällainen omalaatuinen fantasiatarina 1920-luvulta.

Metsänvartija Priidik ihastuu piikatyttö Aaloon 1600-luvun Virossa. Priidik ei välitä siitä, että Saatana on jo merkinnyt tytön omakseen: punaiset hiukset ja noidanluoma vasemman rinnan alla paljastavat tytön noidaksi. Avioliiton alku on auvoisaa, onnellista, mutta sitten Aalo kuulee sisältään Metsän ynnä suden hengen, Diabolus sylvarumin kutsun, jota ei voi vastustaa, ja muuttuu ihmissudeksi.

Tarinassa on synkkyyttä, kohtalontuntua, symboliikkaa ja traagisuutta, mutta en sanoisi sitä kauhuksi. Ennemminkin se pyrkii luomaan sadunomaista maailmaa, joka sijoittuu jonnekin myyttiseen menneisyyteen.

Pienoisromaani on kirjoitettu arkaaisella, vanhahtavalla kielellä. Siihen tottuminen kestää aikansa, ja se voi tuottaa vaikeuksia, mutta samalla se luo vahvasti tunnelmia ja ajankuvaa, jonkinlaista rakennettua historiallisuutta. Tulee selvästi ilmi, että tarinan kertoja on 1878–1956 eläneen Aino Kallaksen sijaan joku aikalainen, 1600-luvulla elänyt kirjuri, joka pistää tapahtumia muistiin.

Samalla ei voi olla huomaamatta myöskään kertojan epäluotettavuutta. Tämä kirjuri nimittäin koko ajan työntää tekstiin omaa moralistista, kristillisen hurskasta arvomaailmaansa, joka tuomitsee Aalon toiminnan. Lukijan sympatioita kuitenkin ohjataan juuri Aalon suuntaan, lukijaa houkutellaan ymmärtämään naisen tekoja ja säälimään hänen kohtaloaan.

Ihmissuden elämää ei pidä ymmärtää kirjaimellisesti (vaikka voi toki halutessaan). Ihmissusi on allegoria jollekin muulle. Päivisin Aalo elää säädyllisen, ahkeran, hiljaisen, tunnollisen vaimon elämää. Hän toimii sosiaalisen yhteisön normien mukaan. Öisin hän antautuu suden houkutukselle. Suden elämä kuvataan vaistojen, lihallisuuden, elämän ilon kautta. Susi elää hetkessä, antautuu houkutuksille eikä välitä siitä, mitä muut ajattelevat.

Suden voi siis ajatella kuvastavan vaikkapa naisen seksuaalisuutta tai seksuaalisuuden etsintää, uhmaa patriarkaalista yhteiskuntaa vastaan tai halua elää omaa elämäänsä miehestä riippumatta. Vaikka kertoja on moralistinen tuomitsija, hän pääsee silti lähelle kuvaamaan sitä elinvoimaa, hurmiota ja iloa, jota sutena juokseminen Aalossa aiheuttaa.

Nyt tulee juonipaljastus: kapina johtaa kuitenkin lopulta tuhoon. Yhteiskunta ei salli naisen itsenäisyyttä (tulipas tähän nyt oivallinen liitos päivän juhlaan). Jo heti alussa, kun Priidik näkee Aalon ensimmäisen kerran, nainen kuvataan seksuaalisesti haluttavana, melkein objektina: mies katselee piilosta, kun lampaita uittanut nainen riisuu ihoon tarttuvat märät vaatteensa rannalla. Nainen on objekti, miehen omaisuutta; eihän sellaiselle sovi itsenäisyyttä myöntää. Nainen nähdään seksuaalisten halujen kohteena, mutta naisella itsellään ei saisi olla minkäänlaisia haluja.

Suositeltavaa luettavaa, minä ainakin tykkäsin. Teos ei tunnu lainkaan vanhentuneelta, vaikka vanhahtavan tunnelman onnistuukin tavoittamaan. Symboliikka ja myyttisyys henkii koko pienoisromaanista, mutta tarinan taustalla velloo tärkeitä, vielä nykyäänkin ajankohtaisia teemoja.


Oikein hyvää itsenäisyyspäivää ja joulun odotusta kaikille!

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Jäljellä & Toisaalla: Teinidystopiaa

Salla Simukka:
     Jäljellä (2012, Tammi)
     Toisaalla (2012, Tammi)


Tarinallisesti tiiviin yhtenäinen kirjapari on nuorille suunnattua scifiä, jossa tapahtumapaikkana on tulevaisuuden Suomi. Keskityn kirjoituksessani ykkösosaan (Jäljellä), koska toisesta on vaikea puhua paljastamatta liikaa.

Emmi Aalto on vieläkin Potentiaali, vaikka on jo 15. Kyllä siinä iässä olisi pitänyt jo löytää oma paikkansa; onko vaikka Aktivisti, Intellektuaali tai Dramaatikko tai joku muu monista lahjakkuusalueiden mukaan määräytyvistä kouluryhmistä. Emmi kokee olevansa mitätön ja huomaamaton ja päättää siksi karata kotoa: ehkä edes joku huomaisi hänet silloin. Vanhemmat nyt ainakin, toivottavasti.

Pikaisen karkureissun jälkeen kotiin palaava tyttö löytääkin kuitenkin vain tyhjän talon. Perhe on kadonnut. Pian hän tajuaa kaikkien muidenkin ihmisten kadonneen. Naapureita ei ole, ei kavereita (vaikka eihän niitä kai ollut muutenkaan), ei ohikulkijoita, ei ketään. Mitä ihmettä on tapahtunut?

Jäljellä kertoo Emmin tarinaa tyhjässä maailmassa, Toisaalla antaa vastauksen arvoitukseen ja kertaa samoja tapahtumia eri näkökulmasta. Palapelin täydentävä pala, kuten esittelyteksti lupaa.

Miksi ihmeessä aina eksyn nuorten osastolle kirjastossa? Kuten niin monesti ennenkin, taas jouduin huokailemaan ja pyörittelemään silmiäni löytöjeni kanssa. Miksi en opi, että ne eivät ole (enää) minua varten?

Myönnetään, alkuasetelma on sinänsä kiinnostava. Sen (ja kansikuvien) takia kai tämän lainasinkin. Tyhjä maailma, josta ihmiset ovat kadonneet kuin taikaiskusta. Puf vaan! Siinä rupeaa itsekin miettimään, että mitä oikein tekisi samanlaisessa tilanteessa. Myös lahjakkuusalueiden mukaan määräytyvät kouluryhmät on kiinnostava ajatus, vaikka sen eri puolia ei päästäkään kunnolla tutkimaan.

Jäljellä-kirjan juoni etenee alussa hitaanlaisesti, mutta onneksi alkaa kuitenkin kiihtyä loppua kohden. Huomasin paikoin jo jännittäväni sitä lukiessa. Toisaalla jatkaa siitä, mihin edellinen loppuu, mutta hyppää pian jo takaumiin. Tyhjä maailma nähdään erilaisesta vinkkelistä. Pidin siitä ehkä hitusen enemmän, koska keskushenkilönä ei ollut ärtymystä aiheuttanut Emmi. Juonellisesti sen sijaan Toisaalla ei mielestäni tuo juttuun riittävästi uutta oikeuttaakseen kokonaisen kirjan pyhittämistä takaumille.

Se suuri Mutta, jälleen kerran, löytyy kirjoitustyylistä. En tiedä, mitä mieltä olisin teininä ollut, mutta nyt minulle tuli sellainen olo, että kirjailija aliarvioi lukijaansa aika roimasti. Ei jokaista mielen liikahdusta ja tunteen värähdystä kai sentään auki tarvitsisi kirjoittaa. Kyllä jotain voisi jättää lukijan kuviteltavaksi.

Jossain vaiheessa kyllästyin teinitytön emotionaaliseen vuoristorataan ja rupesin hyppimään vaunusta toiseen hiukan nopeammin kuin joka sanan lukien. Halusin vain tietää, mistä tässä jutussa oli oikein kyse. Mitä oli tapahtunut, mikä oli vastaus Suureen Arvoitukseen?

Ja mikä pettymys; Jäljellä ei todellakaan vastaa tähän kysymykseen. Se loppuu Mount Everestin korkuiseen cliffhangeriin. No, onneksi olin lukenut sen kansilärpäketekstin ja lainannut hyllyllä vieressä kököttäneen kakkososan valmiiksi; en pysty jättämään palapelejä keskeneräisiksi pitkiksi ajoiksi. Vaikka olin ykkösosaa lukiessa ajatellut, että en ehkä jaksa kakkosta edes avata, tartuin siihen kuitenkin. Halusin tietää, mikä oli Vastaus. No, onneksi en sitten ollut lukenut sen esittelytekstiä, sillä sen perusteella olisi vastauksen jo voinut arvata. Ja vielä suurempi pettymys: olin odottanut jotain hitusen omaperäisempää; en tosin tiedä, miksi. Ehkä vain odotin edes jotain tältä kirjaduolta.

Jäljellä sotkee tarinaansa myös satujen maailmaa. Muodikasta? Kyllä. Erityisesti käsittelyn kohteena on Emmin lempisatu Pieni merenneito. Sulkeutuneesta, omaan maailmaansa vetäytyneestä tytöstä kertovan tarinan vertaamisessa maan päälle kaipaavaan meren asukkiin on jotain kaunista.

Olisin sitten kai toivonut, että saduilla olisi enemmän tekemistä sen Suuren Vastauksen kanssa. Muutenkin satuteema jää jonnekin taka-alalle Toisaallassa (oli niin kivan laulava sana, että oli pakko kirjoittaa se). Ratkaisun myötä satujen maailma unohtuu lukijaltakin. Ehkä se oli kirjailijan tarkoituskin: saduissa elävä tyttö on löytänyt tiensä todellisuuteen. Mutta minun päässäni lopputulos jäi vain laihaksi.

Joistakin hyvistä puolistaan huolimatta Simukan kirjapari ei vakuuttanut tätä lukijaa. Kiinnostavasta alkuasetelmasta ei tunnuta saavan riittävästi irti. Jäljellä kysyy, Toisaalla vastaa, mutta kokonaisuuden juju jää velton oloiseksi. Ensimmäinen osa keikkuu mysteerin varassa loppuun asti, mutta toinen osa tarjoaa vastauksen jo heti alkuun. Sille ei tunnu jäävän tarpeeksi pureskeltavaa enää sen jälkeen, vaikka nuoresta rakkaudesta yrittääkin kertoa. Kaiken kruunaa turhan tarkka teinin pään sisäisen menon kuvaaminen: siitä voi kai nauttia vain teini, ehkä. Minä en.

torstai 21. marraskuuta 2013

Narcissus in Chains: Seksiä, seksiä, seksiä

Laurell K. Hamilton:
Narcissus in Chains (2001, painos Headline 2010)


Marraskuu on ihan murentunut käsiin, on tämä kirjoitteleminenkin hiukan unohtunut muiden kiireiden keskellä, vaikka lukeminen ei kuitenkaan. No, edellisissä kirjoituksissa on tullut käsiteltyä jotenkin hiukan vakavasti otettavampia teoksia, joten otetaan nyt sitten tämmöinen kunnon viihdehömppävampyyriromantiikka suurennuslasin alle. Onhan siitä jo aivan liikaa aikaa kun tässä on torahampaita käsitelty!

Narcissus in Chains on Anita Blake-sarjan kymmenes osa. Kirjaston saatavuuden takia hyppäsin ysin yli, ehkä luen sen myöhemmin. Wikipediasta tsekkasin, että jatkuvan juonen kannalta yhdeksäs on kai vähemmän merkityksellinen, joten onneksi en ollut ihan ulalla siitä, missä mennään.

Anita on viilettänyt omilla teillään puolisen vuotta, mutta palaa taas vanhojen tuttujen pariin. Susi-Richard ja torahammas-Jean-Claude ovat kumpikin tahoillaan odottaneet, että kolmiodraaman oleellisin osanen tajuaisi aiheuttavansa kaikenlaista harmia vetäytymällä yliluonnollisten leikkikerhosta. Eniten kärsivät siis juuri Riku ja JC: kolmion välilleen sitomat siteet ovat heikkoja, ja heidän voima-asemansa laumojensa hierarkioissa siksi uhattuina.

Juoni... juoni... juoni... Ai niin, olihan siinä jotain katoavia muodonmuuttajia. Ja Anitaakin tietysti uhataan, syynä kai se, että hän on ottanut siipiensä suojaan paikallisen pienikokoisen leopardilauman. Hän esiintyy leopardien alfana, laumanjohtajana, vaikka onkin itse vain ihminen (tai jotain sinne päin).

Uuuh, vieläkin hikoiluttaa, kun tätä ajattelee. Seksiä tihkuu joka sivulta. Seitsemisen sataa sivua seksiä ja seksuaalisuutta laitojen ylitse pursuvia tilanteita. Juoni? Kuka sellaista tarvitsee? Kuka? No minä ainakin.

Miksi tämän sarjan kirjojen kansissa edelleen lukee ”Anita Blake, Vampire Hunter”, kun sankarittaremme ei käy vampyyrimetsällä enää ollenkaan? Mysteeriosiot ja dekkariaspekti ovat mukana vain näön vuoksi, kaikki huomio kiinnittyy Anitan sosiaalisiin ja seksuaalisiin kuvioihin.

Kauas on kuljettu siitä animaattorista, joka oli alussa varsinainen siveyden sipuli: seksiä vain rakkaudesta, ehkä joskus häiden jälkeen. Ja silti hän jaksaa yhä valittaa moraalisista ongelmistaan seksin suhteen. Ensin että eieiei ja sitten kohta jo joojoojoo-oooooooooo.

Sen lisäksi huomio alkaa kiinnittyä täysin epäoleellisiin asioihin. Kuten: onko Hamiltonilla joku kiharafetissi? Kaikilla miehillä tuntuu olevan kihara tukka, tai ainakin jotain aaltoilevaa. Kiharat vaan valuu olkapäille joka iikalla. Ja vaatteet, vaatteet: St. Louisissa täytyy olla kattavia nahkavaateliikkeitä tämän kirjan perusteella. Ja housut, jotka näyttävät päälle valutetuilta tai maalatuilta; niitäkin tuntuu riittävän runsaanlaisesti.

Kaipa minun on vaan aika asennoitua tähän sarjaan uudella tavalla, jos meinaan sen lukemista jatkaa (mistä en ole niin varma). Pornoa, ei dekkaria. Seksiä, ei mysteeriä. Mutta kun muttakun muttakun kaipaan niitä alkupään kirjoja, joissa Anita oli tiukka mimmi... Siis muualtakin kuin sieltä. Kaipaan niitä zombien herättämisiä ja vampyyrien tappamisia ja poliisiporukoita ja kaikkea. Siihen mukaan olisi sitten voinut lisätä seksiä. Ei joko-tai. Miksi minun pitää luopua kaikesta siitä, mihin ihastuin sarjan alussa? Pelkän pornon takia? Johtuuko se vain siitä, että olen nainen: minulle ei kelpaa juoneton porno?

torstai 31. lokakuuta 2013

Puhdistus: Kärpäsen surinaa päässä

Sofi Oksanen:
       Puhdistus (2008, WSOY)


On ihan hävettänyt myöntää, että oli tämä vielä lukematta. Kerran sitä aloitin ja luin ehkä parisenkymmentä sivua, mutta jäi sitten jonkun muun kiireen takia kesken; ei suinkaan siksi, että se olisi ollut tylsä tai huono. Puhdistuksen voittaessa Hesarin kotimaisten 2000-luvun suosikkikirjojenäänestyksen oli minunkin nyt siis tartuttava tähän uudestaan. Tämä on siis viimeinen teos tässä lukuhaasteessa!

Aliide Truu löytää pihaltaan epämääräisen mytyn; nuoren naisen. Eletään 90-luvun alkua Virossa, neuvostovallan murtumista, epävarmaa aikaa tulevaisuuden suhteen. Ensin Aliide, vanha yksinäinen nainen, pelkää vieraan olevan rosvojen syötti, mutta lopulta tuo Zaran kuitenkin sisään taloonsa. Zara pelkää häntä jahtaavien miesten tulevan perään, mutta rauhoittuu hiukan Aliiden hoivissa. Kahden naisen välille ei kehity luottamusta tai ystävyyttä, on liikaa salaisuuksia ja epäilyksiä, mutta ehkä jonkinlainen hento side kuitenkin. 

Kerronnassa lomittuu myös kummankin naisen tarina ennen heidän kohtaamistaan. Aliiden karmaisevaa elämää kerrotaan aina 1930-luvulta lähtien. Se on kertomus kahdesta sisaruksesta, onnettomasta yksipuolisesta rakkaudesta ja pienestä maasta sekä sen pienistä ihmisistä suuren ja mahtavan kommunistivaltion liepeillä. Zarankaan elämä ei ole ollut helppoa, kuten lukijalle selviää. Kuinka Zara on päätynyt tänne, maalaistalon pihaan rojahtamaan likaisena, vaatteet riekaleina? Miksi juuri tämän talon pihaan? 

Lähdin kirjan matkaan yllättävän hatarin alkutiedoin. Yllättävää se oli tietysti siksi, että teos nauttii niin valtaisaa suosiota ja kuuluisuutta. On ehkä pienoinen ihme, että tiesin tästä etukäteen oikeastaan vain sen, että Viron lähihistoriaa se kai jotenkin käsittelee, ja naisia. Hyvä niin, koska ainahan kirjaa on toki hauskempi lukea, jos sen juoni ei ole selvillä jo etukäteen.

Ja olihan se sitten vaikuttava. Järkyttäväkin. Taitavan kirjoittajan taidokas teos, joka kyllä tempaisee mukaansa (kun on päässyt sen parinkymmenen sivun marginaalin ohi). Olen toki käynyt Virossa useaankin otteeseen, yleensä Tallinnassa päivämatkoilla, muutaman kerran vähän kauempanakin. En kuitenkaan ole tutustunut maan historiaan kovinkaan tarkasti, joten voin sanoa Puhdistuksen olleen siinä mielessä opettavainenkin.

Nyt varmaan arvaattekin seuraavan sanan: mutta. Mutta odotinko kuitenkin jotain enemmän, jotain maailmaa mullistavaa, jotain elämää suurempaa? Ehkä. Ei tämä minun elämääni nyt mitenkään mullistanut, vaikka todella hieno teos olikin. Voi olla, että kuuluisuus ja kehut olivat nostaneet kirjan arvon silmissäni jonnekin taivaisiin, minne todellisuus ei mitenkään voisi yltää. Tai ehkä aiheen vieraus ei saanut minua täysin samaistumaan sen kuvaamaan maailmaan, täysin uppoamaan sen tarinaan. Tai ehkä syynä oli myös se, että itse pidän enemmän teoksista, joihin on ripoteltu runsaammalla kädellä (tai edes vähän) huumoria, vaikka eivät suoranaisia komedioita olisikaan. Puhdistuksen tarina on järkyttävä, raaka, julma, ankara, etova, surullinen. Sen kanssa ei voi nauraa tai edes hymyillä. Se ei halua viihdyttää tai iloita vaan ravistaa.

Tämä ei siis tarkoita, ettenkö olisi pitänyt teoksesta. Pidin kyllä. Ongelma lienee lähinnä odotusten ja hehkutuksen suhteessa todellisuuteen. Parhaat kokemukset jäävät yleensä teoksista, joista ei ole koskaan kuullutkaan, mutta jotka sitten yllättävät iloisesti, kun taas tällaiset supermenestykset sekä kriitikoiden että yleisön silmissä ovat tietysti erittäin hyviä, mutta eivät voi tulla yllätyksenä. Kun lähtee lukuprosessiin asenteella, että nyt luen jotain hienoa, silloin lukeekin eri tavalla kuin jos ajattelee alussa vain, että no, katsotaan nyt millainen opus tämä on. 

Enpä tiedä, onko minulla tästä mitään kovin uutta sanottavaa, onhan tätä niin paljon jo eri medioissa käsitelty. Nyt lukemisen jälkeen olen itsekin uskaltautunut arvosteluja ja muita juttuja vilkaisemaan, kun ei tarvitse pelätä paljastavansa itselleen kirjan jippoja etukäteen. Jotain kuitenkin jäi minullekin hampaankoloon, mitä tekisi mieli vähän perusteellisemmin pureksia. 

Aivan alussa Aliide taistelee kamarissa surisevaa kärpästä vastaan. Se sitkeä pirulainen ei antaudu, vaikka kuinka läiskisi lätkällä, ja saa lopulta metsästäjänsä huomion kiinnittymään ikkunaan, ikkunan takana olevaan pihaan, pihalla kyyhöttävään naisen muotoiseen myttyyn.

Kärpäsiä tavataan kirjassa useaan otteeseen myöhemminkin. Ne ovat munineet munansa lihalautaselle, ne kävelevät tapetun koiran silmissä, lihakaupan takapihalla on vastassa kokonainen parvi. Kunnantalon kellarissa Aliide muuttuu kärpäseksi, pakenee itseään ja sitä hetkeä. Lopussa kärpänen, viroksi kärbes, saa vielä yhden aivan uuden merkityksen. 

Miksi kärpänen? Jokainen lukija voi kai muodostaa tämän motiivin merkityksestä oman tulkintansa. Ehkä se on kuin alati läsnä oleva valvonta, ”kärpänen katossa”. Neuvostoliitto ja viralliset tahot nyt tietysti, mutta ehkä sitäkin enemmän painostavan yhteiskuntajärjestyksen aikaansaama kansalaisten itsevalvonta sekä jatkuva epäileminen ja epäilyksen alaisena oleminen. Jokainen naapuri, jokainen ystävä, jopa läheinen sukulainen voi pettää, eikä suurin syyllinen välttämättä ole pettävä henkilö itse.

Tai sitten voi verrata Aliidea kärpäseen, siihenhän lukijaa suorastaan kannustetaankin. Kärpänen, erityisesti saastan ja lian seurassa viihtyvä raatokärpänen, on tarkkailija, joka piehtaroi muiden jätteissä. Onko tämä se kuva, jonka Aliide itse näkee peiliin katsoessaan; se, jollaiseksi hänen katkeroitunut mielensä on hänet hänen omissa silmissään muokannut? Kellarissa hän kuvittelee itsensä kärpäseksi; onko se juuri se hetki, jolloin hänestä sellainen tulee? Kärpänen on likainen tarkkailija, mutta toisaalta se on myös eläin. Se elää vaistojen varassa, se ei tee tunteellisia päätöksiä, eikä Aliidellakaan tunnu aina niihin olevan varaa. Hänen prioriteettinsa on selviytyminen. Kaiken mahdollisen hän tekee selviytyäkseen, vaikka joutuisi uhraamaan yhtä ja toistakin. Kärpänen on eläin, joka selviää ja sopeutuu.

Minä ymmärsin kärpäsen merkityksen kuitenkin kaikkein eniten hyönteisen konkreettisen olemisen kautta. Se surisee raivostuttavasti ja suhailee ärsyttävästi ympäriinsä, eikä siitä tahdo oikein millään päästä eroon. Minulle se kuvastaa siis Aliiden syyllisyydentunnetta. Ikuinen päänsisäinen surina, joka ei koskaan lakkaa. Aina jossain taustalla kuuluva ääni, joka on välillä kauempana, välillä tulee röyhkeästi kävelemään rinnan päälle, mutta ei koskaan katoa kokonaan. Välillä se hukuttaa koko pään parven sisään, ellottaa ja ällöttää, tuntuu siltä, että päänahka on munia täynnä, eikä sille voi mitään. Se tekee ruoasta syömäkelvotonta ja näyttää maailman raadollisuuden kaikessa karmeudessaan. 

Voisihan tässä nyt vielä kertoa vaikka mistä. Hahmot ovat esimerkiksi todella hyvin tehtyjä. He ovat inhimillisiä kaikkine heikkouksineen. Aliide on itsekäs ja pelokas, hän sortuu todella epämiellyttäviin ja alhaisiin tekoihin, mutta ainakaan minä en silti voi häntä vihata. Zara jää hiukan etäisemmäksi, mutta hänen kauttaan saadaan oivallisesti rinnastettua teoksen nykyhetken (90-luvun) ja menneisyyden erilaiset ja kuitenkin samanlaiset epäonnet. Alistajia ja alistettuja on aina.

Vaikka millä mitalla voisi kirjoittaa siitäkin, kuinka hienoa Oksasen kielenkäyttö on ja kuinka upeasti teos rakentuu. Pitäisi kai kiittää Puhdistuksen läpikäymiä vaiheita; ensiksihän se kirjoitettiin näyttämölle. Prosessissa ja monien vaiheiden kautta kaikki turha on karsiutunut pois, jäljelle on jäänyt vain kristallinkirkas timantti. 

Mutta ei näistä sen enempää. Turha sitä on toistella niitä kaikkia syitä, joiden takia Puhdistus on kohonnut nykyiseen maineeseensa; niistä lienee kirjoitettu jo ihan tarpeeksi ennenkin. Riittää vain, jos sanon, että teos oli hieno ja vaikuttava, ja suosittelen sitä kenelle tahansa. Kunhan muistaa, että kyseessä on kuitenkin ”vain” kirja, ei mikään maailmaa mullistava vallankumous. Jos lähtee lukemaan "pelkkää kirjaa", saattaa siinä sitten maailmakin ehkä mullistua. Itselläni taisi olla jotain sellaisia utooppisia kehujen ja kuuluisuuden rakentamia ennakko-odotuksia, ja ehkä siksi en ollut sitten lopulta aivan niin haltioissani kuin olisin voinut olla.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki: Totuutta vai tarinaa?

Jeff VanderMeer:
Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-Kirjat 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
alkuteos: City of Saints and Madmen: The Book of Ambergris (2001, suomennosta laajempi laitos)


Tähtifantasia-palkinnon vuonna 2007 saanut teos on eriskummallinen lukukokemus.

Teos kutoo kiehtovan kudoksen ihmeellisestä kaupungista. Ambergrisin metropoli on eräänlainen oman maailmamme vääristynyt peilikuva, jossa hallitsevat säveltäjät ja taiteilijat. Kaupunkiin tutustutaan teoksessa kolmen keskenään varsin erilaisen tarinan ja liitteiden verran.

Ensimmäinen kertomus on surrealistinen Martin Laken muodonmuutos, jonka kerronnassa vuorottelee taidekriittinen essee sekä itse taiteilijasta kertova tarina. Martin Lake on ambergrisilainen maalari, joka nousi nopeasti tuntemattomuudesta suureen suosioon. Novelli keskittyy taiteilijan transformaatioon johtaneisiin tapahtumiin. Välillä fiktiivinen taidekriitikko Janice Shriek tulkitsee taiteilijan keskeisimpiä teoksia ja spekuloi, mikä sai tavanomaisen taiteilijan muuntautumaan niin täysin ja niin äkkiä, yhdessä yössä keskinkertaisuudesta nerojen kastiin; tietysti täysin hutiin.

Toisessa jutussa (Hoegbottonin opas Ambergrisin varhaishistoriaan) tutustutaan kaupungin menneisyyteen ambergrisiläisen historioitsijan Duncan Shriekin (edellisen jutun taidekriitikko Janicen veli) kuivakkaan humoristisin sanoin ja runsain alaviittein. Se on kertomus kaupungin alkuperäisasukkaiden kohtalosta, joka on samalla kaamea ja mystinen. Samalla se on kuvaus siitä, kuinka historia on aina historioitsijoiden tekemää.

X:n outo tapaus kertoo jonkinlaiseen vankimielisairaalaan suljetun miehen, X:n, ja psykiatrin kohtaamisesta. X on kirjailija, jonka todellisuudentaju on tärähtänyt aivan vinksalleen. Liitteet liittyvät erityisesti tähän kolmanteen novelliin. Kirjasta otetuissa englanninkielisissä painoksissa on vaihtelevissa määrin vielä enemmänkin juttua kuin tässä suomennoksessa.

Tarinoista muodostuu verkko, johon lukija juuttuu kiinni pahemmin ja avuttomammin kuin saimaannorpan kuutti. Lopulta siinä alkaa epäillä jo omaa olemassaoloaan, kun VanderMeerin luoma maailma on niin ihmeellisen rikas sekoitus kaikkea mahdollista.

Minulle teoksen keskeinen teema oli kertojan ja kerrotun yhteys todellisuuteen ja epätodellisuuteen. Onko Ambergrisin kaupunki kirjailijan mielessä vai onko sittenkin toisinpäin? Sehän on vanha totuus, että historian kirjoittavat voittajat, mutta usein unohdetaan historioitsijoiden merkitys. Historiankirjoitus on sekin tulkintaa: miten arvottaa asioita, mitä kertoa, mitä jättää pois, miten tulkita menneiden aikojen hämärän peittoon haipuneita tapoja ja totuuksia. Todelliset tapahtumat saattavat tuntea vain ne, jotka olivat paikalla, eivätkä hekään yleensä voi ymmärtää kokonaisuutta täysin.

Ja sitten on vielä lukija, joka saa kirjan käsiinsä, lukee sen ja uppoaa sen todellisuuteen. Kirjailijan päässä syntynyt maailma alkaa elää aivan omaa elämäänsä lukijan mielessä, eikä sillä enää ole mitään yhteyttä alkuperäänsä. Voiko silloin enää sanoa Ambergrisin olevan vain VanderMeerin luomus? Onko monessa mielessä elävä maailma epätodellinen vain siksi, että se on fiktiivinen?

Selvimmin tätä teemaa puitiin X:n oudossa tapauksessa, mutta aihetta pohjustettiin selvästi jo kahdessa edellisessä novellissa. Tarinoissa esiintyi samoja hahmoja ja paikkoja, mutta juuri tämä kertojan ja todellisuuden välinen ristiriitainen suhde oli se, joka sitoi teoksen minun päässäni kokonaisuudeksi pelkkien erillisten tarinoiden sijaan.

Oudon ja erikoisen kirjan sisältö oli hieman sekalainen, mutta silti selkeä kokonaisuus. Kummallinen, unenomainen lukukokemus vieraasta kaupungista vieraassa maailmassa, joka ei kuitenkaan ole aivan erilainen kuin omamme. Ei ehkä jokaiselle lukijalle omiaan, mutta minä tykkäsin kovasti.

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Jää: Talven vangitsemia aaltoja

Ulla-Lena Lundberg:
Jää (2012, Teos & Schildts & Söderströms, suom. Leena Vallisaari)
alkuteos: Is (2012)


Vuoden 2012 Finlandia-voittaja Jää sijoittui toiseksi Hesarin suosituimpien 2000-luvun kotimaisten äänestyksessä.

Nuori pappi saapuu saaristoseurakuntaan vaimonsa ja pienen tyttärensä kanssa. Eletään sotien jälkeistä aikaa. Perhe alkaa rakentaa elämäänsä Luodoilla sotien jälkeisinä vuosina, ja siihen kuuluu kaikkea tavallista: lehmiä, heinäntekoa, paikallisia kaunoja, kunnallispolitiikkaa, kirkkokahveja, luonnonkierron mukaan elämistä. Hyinen talvi, keväinen jäiden lähtö, lämmin kesä, syksyn tuulet.

Saaristolaiset ottavat uuden paimenensa vastaan lämmöllä, ja pian hän on jo sulattanut jäisimmätkin sydämet avoimuudellaan, rehellisyydellään ja vastaanottavaisuudellaan. Nuoruudestaan huolimatta Petter Kummel ei halua tuoda muutoksen tuulia seurakuntaelämään, hän ymmärtää paikallisten perinteiden arvon ja on valmis toimimaan niiden mukaan.

Juonellisesti kirja etenee pitkään melko hiljaisesti, idyllisesti. Elämä saarilla on tavallisen rauhallista normaaleine kohokohtineen ja aallonpohjineen. Tavallista maalaiselämää, ei sen kummempaa.

Loppu kääntyy kuitenkin aika dramaattiseksi, ja minua harmittaa, että muista kiireistä johtuen lukuprosessi särkyi hyvin rikkonaiseksi joskus puolenvälin jälkeen. Hieno ja vaikuttava teos toki oli, en voi väittää vastaan, mutta luulen, että intensiivisempi keskittyminen juuri loppuvaiheessa olisi antanut enemmän.

Teoksen hahmogalleria on kovin luonnollisen oloinen. Jokainen henkilö tuntuu tutulta, oikealta, aidolta. Lukijalle läheisimmiksi tulevat tietysti pappi ja hänen perheensä, joiden elämää, onnea ja koettelemuksia kirja seuraa tarkimmin. Muiden saaristolaisten elämä tulee tutuksi oikeastaan papin kautta, kun seurakuntalaiset ja paimen kohtaavat toisensa erilaisissa yhteyksissä.

Itselleni pappia läheisemmäksi nousi kuitenkin hänen vaimonsa Mona, joka on seurannut syvästi rakastamaansa miestään tänne syrjäiseen seurakuntaan. Toimelias maatalon tyttö, joka saa aikaan vaikka mitä. Teos on yhtä lailla hänen tarinansa kuin Petterin; voisi melkein jopa väittää, että enemmänkin.

Muista hahmoista eniten rakastin tohtori Gylléniä, joka on paennut Neuvostoliitosta Suomeen, mutta joutunut jättämään poikansa jälkeensä. Hän on sulkeutunut ihminen, joka puhuu yksisanaisin virkkein eikä näytä muille tunteitaan, sisintään, mitään, mitä voi vain peitellä; pelkää menettävänsä kasvonsa, joutuvansa häpeämään omia tunteitaan.

Jäässä on yleensä kaikkitietävä kertoja, mutta välillä omalla äänellään saa puhua Posti-Anton. Nämä kappaleet on erotettu muusta tekstistä kursiivilla. Antonin rooli on kuin hiukan ulkopuolisen tarkkailijan, jolla on mystiseltäkin vaikuttavia kykyjä nähdä tulevaan. Hän puhuu voimista, jotka vaikuttavat koko ajan maailmassa, ja ne voi tuntea ympärillään, jos vain osaa ja haluaa. Ne ovat ihmisiä kohtaan melkein välinpitämättömiä, mutta saattavat auttaa, jos niiltä apua pyytää. Yliluonnolliset voimat ovat luonnollinen osa teosta, ne ovat osa paikan henkeä ja alkuvoimaista historiaa. Antonin kykyjä havaita luonnon voimia voisi jopa verrata joidenkin eläinten taitoon ennustaa maanjäristyksiä tai muita mullistuksia, joita ihminen ei pysty aavistamaan hienoimmilla laitteillakaan.

Antonin kautta teokseen tulee mukaan myös kristinuskon ja jonkinlaisen luonnonuskon rinnastusta. Saaristolaisille ei tunnu tuottavan ongelmia yhdistää konkreettisempaa luonnonvoimiin uskomista hengellisempään, abstraktimpaan kristinuskoon. Ne eivät ole ristiriidassa teoksen maailmassa, vaan soittavat yhteisiä säveliä.

Luonto on kaikessa mukana. Elämä kulkee tuulen pieksämillä saarilla vuodenkierron mukaan, ja kaikessa pitää aina ensin ottaa huomioon ympäröivät olosuhteet. Huonon jään aikaan on turha odottaa suurta seurakuntaa jumalanpalvelukseen, kuten silloinkin, kun heinäntekoaika tai kalastuskausi ovat kiireisimmillään.

Sitä ei oikeastaan teoksessa varsinaisesti korosteta, se on niin luonnollinen osa elämää ja sitä myötä myös teoksen kieltä ja tarinaa. Luonnonilmiöiden havainnointi ei ole vain hahmojen harrastus, vaan myös kertojan tapa hahmottaa maailmaa. Näkyyhän se jo nimessäkin: Jää. Luonto ei ole mitään ulkoista, vaan se on myös ihmisissä sisällä.

Jäätä on paitsi talvella meressä myös mielessä ja sielussa. Sen sulattaminen voi tuntua mahdottomalta tehtävältä, ja ehkä se sitä joskus onkin. Voi vain toivoa, että jonain keväisenä päivänä meren selkä aukeaa kammottavalla rytinällä, paljastaa jälleen alla piileksineet aallot ja elämän.

Jää kuvaa kauniisti elämäntyyliä, jossa yhdistyy yksityinen ja yhteinen. Seurakunta on läsnä kaikessa, ja juuri seurakunnan kautta elämä saa arvonsa. Kuka hullu muka haluaisi yksin elää myrskyisellä kalliosaarella? Vaikka juuri äsken kirjoitin siitä, kuinka jäätä on ihmisissä, täytyy muistaa, että heissä on sen lisäksi myös lämpöä, turvaa, valoa, lohtua, iloa, hymyä, naurua. Kylmimmänkin pakkasen aikaan pitäisi muistaa, että se kaikki elämä ei ole kadonnut minnekään, se on vain jäänyt jääpeitteen alle hetkeksi.

torstai 3. lokakuuta 2013

Vala: Kotimaista kirjallisuushistoriaa näyttämöllä

Vala (Teatteri Avoimet Ovet, 2013)
Käsikirjoitus & ohjaus: Virpi Haatainen 
Rooleissa: Ella Pyhältö, Henry Hanikka, Juhani Rajalin

Kävin teatterissa. Kun nyt oli tämmöinen kirjallisuusaiheinen näytelmä, niin sehän sopii mainiosti aiheeksi tännekin. Teatteri Avoimien Ovien Vala kertoo 1900-luvun alkupuolella eläneestä Katri Valasta.

Karin Wadenström eli Katri Vala (1901-1944) oli runoilija, opettaja ja suomentaja. Hän kuului Tulenkantajat-ryhmään, joka vaikutti Suomen taiteilijapiireissä 1920-luvulla, erityisesti kirjallisuudessa. Vala julkaisi vapaamittaista lyriikkaa, jonka vastaanotto aikanaan oli ristiriitaista. Myöhemmin, 30-luvulla, hän aktivoitui yhä enemmän poliittisesti (vasemmalle päin) ja joutui sen tähden myös ongelmiin. Tuberkuloosiin hän sairastui jo 1928, eikä koskaan kunnolla parantunut: sairaus johti hänen kuolemaansa Eksjön parantolassa Ruotsissa 42-vuotiaana.

Näytelmä kertoo Katri Valan elämästä monipuolisesti, mutta keskittyy erityisesti hänen suhteisiinsa muiden ihmisten kanssa. Miesten, jos tarkkoja ollaan. Valasta maalataan kuva temperamenttisena, elinvoimaisena, voimakkaasti tunteidensa kautta elävänä naisena. Tämä tuntuu vaikuttavan hänen runoudessaankin, josta on ympätty pätkiä näytelmään sinne sun tänne.

Teos on toteutettu minimalistisesti kolmen näyttelijän voimin. Ella Pyhältö esittää pääosaa suurella innolla ja intensiteetillä. Kiihkeästi hän kuvaa Valan vuoristoratamaista elämää. Onnellistakin onnellisemmat hetket sekä kurjuuden, ikävän ja sieluntuskan alhot vaihtelevat vuoroveden lailla runoilijan elämässä. Rakkaus ja pettymys, poliittinen aktivismi ja vaino, tulevaisuudenusko ja köyhyys, sairaus ja elämänhalu. Elämä on yhtä taistelua.

Miesrooleja hoitavat Henry Hanikka ja Juhani Rajalin. Ensimmäinen vetää kirjailija ja kulttuurivaikuttaja Olavi Paavolaisen roolin viileän tenhoavasti, jälkimmäinen nähdään nuorempana veljenä Erkki Valana sekä kirveellä veistetyn oloisena runoilija Yrjö Jylhänä.

Lavastus on melkoisen niukkaa, mutta niin kai oli Valan elämänkin laita. Hyvin välittyy ainakin mielikuva puutteesta ja köyhyydestä, mikä toisaalta korostaa sisäisen maailman rikkautta.

Esitys ei liikoja selittele, onneksi. Kohtaukset seuraavat toisiaan välillä liittyen edellisiin vain väljästi. Katsojalle jätetään tilaa. Turha historian opettaminen on jätetty pois, näytelmässä keskitytään vain olennaiseen; runoilijan persoonaan ja elämään. Toisaalta Valasta ei ehkä ihan kaikkea saa irti, jos ei tiedä mitään 1900-luvun alun Suomen (kirjallisuuden ja taiteen) historiasta.

Runoilijan lapsuudesta kerrotaan välillä lyhyin takaumajaksoin. Suhde isään nousee niissä vahvasti esiin, vaikka isää ei tavatakaan; veli ja sisar vain. Muuten ihan hyviä pätkiä, mutta vähän oudoksuttaa, kun aikuiset näyttelijät tekeytyvät lapsiksi – siinä kun eivät oikein tunnu onnistuvan, vaikka muuten ovatkin hyviä ja varmoja. Vanhoista lapsista jää vähän lässyttävä muisto.

Runo-osuudet uppoutuvat taitavasti osaksi näytelmää. Valasta annetaan kuva spontaanisti runoja sielustaan pulppuavana ihmisenä, ainakin nuoren naisen huumassaan. Vanhempana ei aina runoilemaan pysty, ei voi, mutta ilmankaan ei voi elää. Runojen luontokuvat, kiihkeys, salaperäisyys nousevat esille.

Tykkäsin. Kiihkeä, vaikuttava esitys, joka herätti monenlaisia tunteita. Ella Pyhältön Katri Vala imaisee intensiteetillään mukaansa, ja hänen roolityönsä onkin (luonnollisesti) esityksen kantava voima. Eivät olleet turhia nämä teatterissa vietetyt pari tuntia!

tiistai 1. lokakuuta 2013

Kivi-paperi-sakset: Buddhalaista meditointia tulevaisuudessa

Ian McDonald:
Kivi-paperi-sakset (suom. Tero Norkola, Nemo 1997)
alkuteos: Scissors Cut Paper Wrap Stone (1994)


Otetaanpas tähän väliin jotain spefiä taas. Kivi-paperi-sakset on meditatiivinen tieteispienoisromaani, jonka tarina sijoittuu 2020-luvun Japaniin.

Ethan Ring ja ystävänsä Masahiko ovat Japanissa Shikokun saarella pyhiinvaelluksella. Shikokun pyhiinvaellus on 88 buddhalaistemppelin kierros, joka palaa lopussa alkuunsa. Samalla Ethan muistelee elämäänsä, yrittää löytää vapautusta menneisyytensä synneistä ja syyllisyydestä.

Opiskellessaan graafikoksi Ethan tuli ystävineen kehittäneeksi frakterit, suoraan tajuntaan vaikuttavat kuvat ja fontit. Sellaisen nähdessään ihminen saattaa esimerkiksi joutua uskomattoman tuskan kouriin, parantua henkisistä haavoista, unohtaa kaiken tai vaikka joutua tottelemaan kaikkia frakterin haltijan käskyjä, riippuen tietenkin siitä, minkä frakterin valtaan oli joutunut. Kyllähän sen tyhmäkin tajuaa, että tuollainen valta turmelee, eikä sellaisesta hyvä seuraa. Siksi pyhiinvaellus.

Jutussa on siis sekoitettu vaellusromaania, scifiä, kyberpunkia ja myyttisyyttä sopaksi, jota suomentaja esipuheessaan kutsuu maagiseksi scifiksi, ilmeisesti maagiseen realismiin rinnastuen.

Kerronta on hidasta, filosofoivaa, mutta kiihtyy loppua kohden. Minäkertojan näkökulmasta on helppo välillä sukeltaa muistoihin, ja menneen ajan kerronta erottuukin selvästi nykyhetken meditatiivisesta pyhiinvaelluksesta muutenkin kuin aikamuodoltaan. Puhekielisyys ja kiroilu pysyivät onneksi siedettävissä rajoissa.

Välillä, varsinkin alkupuolella, oli havaittavissa hieman turhaa selittelyn makua, kun oli liikaa tekstiä siitä, miten maailmasta oli tullut sellainen kuin se oli. Historiaa on toki hyvä olla tulevaisuuteen sijoitetun tieteismaailman takana, mutta sitä ei pitäisi mielestäni luennoida lukijalle kuin historian opettaja. Ennemminkin sen voisi tuoda esille yksityiskohdissa, pienissä jutuissa. Näytä, älä kerro.

Teoksen maailma sijoittuu 2020-luvulle, siis lähitulevaisuuteemme. Silti sen tieteiskuvasto tuntuu jo osittain vanhentuneelta. Diskettejä? Ecuja rahayksikkönä? Frakteritkin ovat jo idealtaan jotenkin naurettavia, mutta ennen kaikkea se, miten turvallisuusvirasto ei muka omi niitä kokonaan itselleen saadessaan tietää niistä. Ja sitten on toisaalta joitain asioita, joita ei voisi edes kuvitella tapahtuvan, ei ainakaan enää. Ehkä silloin vajaat parikymmentä vuotta sitten, kun tämä on kirjoitettu. Ja miksi ihmeessä kirjailijoiden pitää nimetä keksimiään juttuja pitkillä monimutkaisilla sanoilla, ihan kuin joku oikeasti kutsuisi läppäriään jatkuvasti demonilaatikoksi?

Ei, nykyihmiselle teoksen arvo koostuu enemmänkin sen meditatiivisesta sisällöstä. Shikokun pyhiinvaellus oli minulle ennestään tuntematon juttu, mutta vaikuttaa mielenkiintoiselta. Jälleensyntyminen ja syklisyys kuuluvat oleellisesti paitsi buddhalaisuuteen, myös teoksen tematiikkaan. Pidin siitä, miten japanilainen kulttuuri ja ajattelutapa näkyivät teoksessa selvästi, ja juuri ulkopuolisin, länsimaalaisin silmin nähtynä.

Ethanin hengellinen matka vieraassa kulttuurissa on jossain määrin puhdistava lukijallekin. Loppukliimaksi sen sijaan tuntui jotenkin, no, irralliselta. Ei siis varsinaisesti se, miten Ethan saavuttaa lopulta katarsiksen, vaan ennemminkin taisteluosuus. Se ei mielestäni oikein sopinut vaellusosuuden mietteliääseen tunnelmaan.

Ei se filosofinen sisältökään kyllä minua ihan täysin vienyt mukanaan. No, ei näiden 140 sivun (sanastoineen) läpi kahlaamisessa kauaa kestä, vaikka ehkä enemmän kuin luulisi. Sen verran keskittymistä vaativaa tavaraa oli välillä.

Ihan okei, mutta ei mitenkään loistava. Sellaiseen kategoriaan tämä minun päässäni uppoaa. Filosofinen, meditatiivinen tarina, joka ei aivan imaissut mukanaan.

lauantai 28. syyskuuta 2013

Missä kuljimme kerran: Helsingin halkova tuuli

Kjell Westö:
Missä kuljimme kerran (2006, Otava, suom. Katriina Savolainen)
alkuteos: Där vi en gång gått


No niin, taas pitkästä aikaa täällä. On se kummallista, kun muu elämä kovasti koittaa tunkea bloggaamisen edelle. Jatketaanpas nyt sitten näitä Hesarin suosikkien läpikäyntiä, jos vaikka joskus päästäisiin perillekin (kaikki on kyllä tullut jo luettua, mutta niistä kirjoittaminen vain viivästynyt). Kolmanneksi nousi jälleen kerran yksi Finlandia-voittaja; Westön tiiliskivi kuvaa Helsinkiä viime vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä.

Kirja seuraa useiden helsinkiläisten vaiheita vuosina 1905-1938. On Allu Kajander, merimies ja duunari; Lucie Lilliehjelm, boheemisti yksin elävä yläluokkainen nainen; Cedi Lilliehjelm, Lucien konservatiivisempi veli; Henning Lund, salaperäinen liikemies; Eccu Widing, muotokuvavalokuvaaja; Ivar Grandell, vasemmalle päin suuntautunut toimittaja; ja monia muita.

Tärkeimmäksi päähenkilöksi nousee kuitenkin Helsinki. Teos on kuin rakkauslaulu kaupungille ja sen historialle, sen muutoksille ja pysyvyydelle. Yhteiskunnan eri luokkien kautta nähdään kahtia jakautunut Helsinki kauheimmillaan ja kauneimmillaan.

Hahmot ovat ihanan inhimillisiä kaikkine heikkouksineen. Kieltolain aikanakaan viina ei ole vierasta suomalaisille, ehkä sitä juodaan jopa enemmän, kun taakkana on maan kahtia raastanut sisällissota. Sota ei suinkaan loppunut voitonparaatiin; kansan jakautuminen on havaittavissa aina viimeisille sivuille asti, vuosikymmenten päähän. Se ei näy ainoastaan hahmojen välillä, vaan jokaisella on oma sielunmaisemansa, oma sisäinen valonsa ja pimeytensä. Sielun tuskaa yritetään unohtaa alkoholiin, rakastajattariin, jazziin, autoihin, mikä nyt milloinkin on muodin mukaista.

Alussa oli hitusen vaikeuksia pitää niin monia nimiä päässä, tein jopa jonkinlaisen mindmapin hahmojen välisistä suhteista. Joskus alkupuoliskolla sen päivittäminen kuitenkin taisi unohtua, kun pääsin paremmin sisään tarinaan ja sen maailmaan. Se ei ole mikään ihme, sillä kirja todellakin vei mukanaan. Siihen saattoi uppoutua pitkiksi ajoiksi kerrallaan, unohtua vuosisadantakaiseen Helsinkiin.

Kertoja on kuin tuuli. Välillä se pyyhkäisee takinlievettä, välillä puhaltaa korvista sisään, välillä nappaa mukaansa kirjeitä ja viskoo niitä lukijan silmien eteen, välillä lentää jossain kaukana ylhäällä, mistä kaupungin asukkaat näyttävät vain muurahaisilta keossaan. Se seuraa tapahtumia luonnonvoiman kärsivällisyydellä ja etäisyydellä. Se ei moralisoi tai elä tunnekuohussa mukana, kaiken sellaisen se jättää lukijalle.

Ja siinä Westö todellakin myös onnistuu. Ainakin minä kiinnyin hahmoihin niin vahvasti, että taisi sitä jossain vaiheessa olla ihan tippa linssissä. Ainakin sisällissodan aikaan ja varsinkin heti sen jälkeisissä tunnelmissa oli sellaista karua riipaisevuutta, että ihan järkytti.

Samaan tapaan tarina käsittelee hahmojaan. Tuulen lailla se viskoo elämänkohtaloita pitkin kaupungin suoria katuja. Sattuman kautta tarinalangat risteävät, kohtaavat, ehkä solmiutuvat hetkeksi ennen kuin erkanevat jälleen. Kirja ei suo onnellista loppua kaikille, joille sellaisen soisi, tai karmeaa kohtaloa niille, jotka sellaisen ehkä ansaitsisivat.

Se kertoo vain elämästä; tietyn ajan tavallisista ihmisistä, jotka kulkevat minne maailma ikinä heidät sattuukaan heittämään. Kansainväliset muodit, uudet villitykset, poliittiset virtaukset, urheilutulokset ja kaikki muu maailman meno pitää kaupungin jatkuvassa liikkeessä, ja se liike saa ihmisetkin liikkeelle kaupungissa.

Ihana, riipaiseva, runollinen kokonaisuus. Teos saa historiallisen ajan heräämään eloon. Se tuo vahvan mielikuvan nopean muutoksen tahdissa sykkivästä Helsingistä, jonka kaduilla kansan eri laidat kohtaavat. Kielen ja yksittäisten ajatusten kauneus on eleettömän luontevaa. Runsaasta henkilökaartista johtuvan alkukangertelun jälkeen Missä kuljimme kerran vei mukanaan elämän aalloille ja heitti vasta viimeisellä sivulla jälleen rannalle.

tiistai 17. syyskuuta 2013

Käärmeenlumooja: Oravatyttö skeittaa ja rakastuu

Annukka Salama:
Käärmeenlumooja (2012, WSOY)


Tiesinhän minä, että joskus siellä nuorten osastollakin onnistaa! Käärmeenlumooja on kotimaista urbaania fantasiaa.

16-vuotias Unna on ketterä kuin orava. Vaikka hän ei itse sitä vielä kirjan alussa tiedäkään, hän on faunoidi; ihminen, jolla on voimaeläin. Toisin sanoen hänellä on oravan ominaisuuksia, hänessä on eläintä yli puolet, enemmän kuin suurimmassa osassa ihmisiä. Orava ilmenee Unnassa siten, että hän esimerkiksi kiipeilee näppärästi puissa ja skeittaa ”kuin joku Tony fucking Hawk”.

Unna tapaa ensimmäistä kertaa kaltaisiaan, kun faunoidipoikien porukka ottaa hänet mukaan jengiinsä. Erityisesti tytön huomio kiinnittyy punaisilla rastoilla varustettuun Rufukseen, eli romantiikkaakin on mukana.

Käärmeenlumooja alkaa kiehtovasti, se imaisee heti mukaansa. Melkein huomaamattaan sitä on jo niin kiinni teoksessa, että sitä ei pysty edes käsistään laskemaan. Puolivälissä ehkä vähän junnataan, juoni ei oikein etene. Toisaalta samalla saadaan syvennettyä hahmoja, joten ei lukeminen silloinkaan aivan tylsäksi sentään käy.

Loppukahinat ovat niin jännittäviä, että ne tuntuvat menevän ohi melkein liiankin nopeasti. Sen sijaan kliimaksin jälkeen on ainakin minun makuuni turhan paljon tyhjää: loppujahan tuntuu olevan melkein yhtä paljon kuin vikassa LotRissa! Ja silti jään kaipaamaan vastauksia eräisiin kysymyksiin: mitä tapahtui jälkeen? Miten nämä tyypit oikein selittivät koko jutun (vaikkapa viranomaisille)?

Puhekieli sopii teokseen; täydellinen kirjakieli olisi tämän tyyppisessä nuortenkirjassa vain outoa. Tekstiä on todella iisiä lukea. Sen sujuvuus saa sivut kääntymään niin nopeasti, että kirja melkein toimii viuhkana sitä lukiessa. Kielensä(kin) puolesta teos on suunnattu selkeästi nuorille.

Nuorten jutut ovat toisinaan hitusen outoja, tulee mieleen Tarantinon dialogi. Salama onnistuu sellaisessa sanailussa välillä paremmin, välillä huonommin, yleensä ihan okei.

Tämä on tosi pieni kielellinen juttu, mutta se ärsytti minua aivan vietävästi: kirjassa ”kiskotellaan” joka välissä. Koska termi on minulle vieraahko (itse venyttelen, en kiskottele), pisti se silmään koko ajan. Joitain muitakin tikkuja jäi pupilliin kiinni: esimerkiksi ”se” ihmisestä – siis kerronnassa, ei dialogissa. Toki ymmärrän, että ”se” kuuluu puhekieleen varsinkin nuorilla, mutta silti tuollainen saa huulen mutristumaan. Kiroiluakin oli muuten aika lailla, ihan vaan varoituksena.

Hahmot ovat ihastuttavia. Faunoidijengin jäsenet ovat kukin omia persoonallisuuksiaan, vaikka eniten keskitytäänkin Unnaan ja Rufukseen. Rufus kuvataan varsin valloittavaksi, itsekin haluaisin tuollaisen miehen kainaloon, vaikka on ehkä utopistisen täydellinen ja kaikkivoipa. Hänen suuri salaisuutensa ei kauaa pysy salaisuutena tarkkaavaiselta lukijalta, mutta onneksi tarina ei perustukaan sen tiedon panttaamiseen.

Kaveriporukan kanssakäyminen on kuvattu aidosti. Vaikka ovatkin osittain eläimiä, tekevät nämä nuoret sellaisia juttuja kuin nuoret nyt yleensäkin tekevät. Alkoholia käytetään, ei ihannoiden tai kauhistellen vaan luontevasti. Seksistä sama juttu.

Sen sijaan Unnan perhe kuvataan selvästi heikommin. Ovat ilmeisesti kuitenkin rakastavia vanhempia, vaikka alussa luulinkin tytön olevan täysin heitteillä. Tuli jopa mieleen Väristyksen täysin välinpitämättömät vanhemmat. Unnan aikuinen sisko perheineen on sentään paremmin kehitelty.

Santian osuus teoksessa on kummallinen. Mitä tarkoitusta palvelee se yksi hänen yksinäisiä toimiaan kuvaava pätkä? Ehkä hänet olisi voinut punoa kirjaan mukaan jo aiemmin, mutta salaperäisemmin; paljastamatta lukijalle, miten hän liittyy tarinaan – tai sitten jättää hänet pelkäksi loppuyllätykseksi. Tosin silloin koko tyyppi olisi tullut jo liiankin yllättävästi, niin sanotusti täysin puun takaa.

Eläinihmisten maailma on kiehtova. Ajatus ei tietenkään ole aivan uusi, mutta Salama onnistuu käsittelemään sitä kiinnostavasti. Alkaa itsekin miettimään, että mikä eläin sitä oikein olisi.

Voimaeläimet ovat välillä hitusen huvittaviakin. Eläimen ominaisuudet tuntuvat joskus enemmänkin sellaisilta, joita ihmiset kuvittelevat eläimillä olevan, tyyliin pöllö on viisas ja kettu ovela. Toisaalta myös tämä: kenelle tulee harakasta mieleen musikaalisuus? Ja se Eetu vielä kaiken huipuksi...

Unnan oravuus on kivasti esillä teoksen alkupuolella, mutta sitten se tuntuu melkein unohtuvan. Hän saattaa ajatella kiipeämistä jonnekin korkealle, mutta pysyy maan pinnalla. Puissa kiipeilyn ja skeittaritaituruuden kuvaaminen oli niin vauhdikasta, että olisin halunnut lukea siitä ehkä enemmänkin enkä vain alussa. Lisäksi oravamaisuudella ei ollut loppuratkaisuissa oikein osaa eikä arpaa, vaikka niin olisin olettanut.

Yhtenä teemana kirjassa on tahdon ja vaistojen välinen taistelu. Eläimen vaistot taistelevat faunoidinuorissa ihmisen tahtoa vastaan. Esimerkiksi fyysinen, eläimellinen himo ja vetovoima vastaan ihmisen tahto ja kyky sanoa ei. Faunoidinuoret eivät koe olevansa eläimiä, heille on kunnia-asia pystyä hallitsemaan viettejään.

Toisaalta miksi he haluaisivat olla ihmisiäkään, jos ihmisyys kerran tarkoittaa tappajan mielenlaatua? Teoksen näkemys ihmisyydestä on nimittäin melkoisen kova: ihminen, jossa on nolla prosenttia eläintä, on metsästäjä, pelkkä tunteeton tappaja. Olisin toivonut, että metsästäjien näkökulmaa olisi näytetty hiukan enemmän. Mikä on motiivi metsästää? No, ehkä jatko-osissa; niitä nimittäin on jo yksi ilmestynyt.

Käärmeenlumoojan lukee melkoisen nopeasti: se on tässä tapauksessa plussaa. Sujuvasti soljuva kieli, vauhdikas juoni ja kiehtovat hahmot riuhtaisevat nojatuolissa nuokkuvan lukijan omaan maailmaansa eivätkä päästä pois ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu. Tietysti kokonaisuus on myös melko kevyt, mutta se ei haittaa, jos ei mitään raskasta kaipaakaan. Selvästi parempaa nuortenkirjallisuutta!

Koko kirjasta huomaa, että tarkoitus on tehdä sarjaa. Ja niin vauhdikkaasti tämä sarja kyllä alkaa, että ainakin minua kiinnostaa myös jatko. Aivan kirjan loppupuolella esitetään vielä kutkuttavia kysymyksiä, jotka jäävät vielä toistaiseksi arvoituksiksi. Lopussa ei sentään ole mitään cliffhangeriä, mutta kuitenkin sen verran koukuttavasti päättyy, että tekee mieli jatkaa sarjan parissa pidemmälle.

tiistai 10. syyskuuta 2013

Ihmisen osa: Työstä ja työttömyydestä

Kari Hotakainen:
Ihmisen osa (2009, Siltala)


Neljännelle sijalle Hesarin 2000-luvun suosituimpien listalla itsensä kurotti Runeberg-palkinnollakin lahjottu Ihmisen osa. Tähän(kin) Hotakaiseen olin jo aiemmin tutustunut. 

Eläköitynyt lankakauppias Salme Malmikunnas myy elämänsä kirjailijalle, jonka on tavannut kirjamessuilla. Kirjoitusvaikeuksista kärsivä kirjailija saa 7000 eurolla kuranttia tavaraa: oikeaa elämää, josta voi kirjoittaa aidosti. Heti alussa käy selväksi, että Salme itse ei arvosta fiktiota lainkaan eikä haluaisi elämäänsä muunneltavan ollenkaan. Kirjailijan on kuitenkin tehtävä, mitä kirjailijan täytyy. Elämästä on saatava aikaan tarina, joka myy. Lukija voi sitten jäädä ihmettelemään, mikä on Salmen tarinaa ja mikä kirjailijan lisäämää. 

Salme piti lankakauppaa miehensä Paavon kanssa. Jaloissa pyöri neljä lasta, joista kolme saatiin kasvatettua aikuisiksi asti. Yksi pyöräili lapsena kaivoon. Helena on vanhin, hän on toimistotyössä konsulttiyrityksessä. Ideoiden myyminen on jotain, mitä Salme ei voi ymmärtää. Pekka on työtön ja käyttää aikaansa kuokkimalla muistotilaisuuksien buffetpöydissä ja markettien maistiaisissa. Maija on nuorin, hän työskentelee puhelinmyyjänä ja rakastaa mustaihoista miestä. ”Neekerin” tuominen näytille oli kova paikka Salmelle ja etenkin Paavolle, mutta kaikkeen tottuu.

Taustalla lymyilee jatkuvasti jokin iso paha juttu, joka liittyy Helena-tyttäreen, mutta sitä ei paljasteta ennen kuin vasta aivan lopussa. Se on myös syy, miksi fiktiota vihaava Salme myy elämänsä kirjailijalle: rahoille löytyy käyttöä taistelussa pahaa vastaan. 

Ensimmäinen lukukerta ei jättänyt Ihmisen osasta kovinkaan vahvoja mielikuvia. Sen muistin, että kyse oli hotakaismaisesta kirjasta ja lankakauppiaan elämästä, mutta muuten päässä löi melko tyhjää. Oli siis jo aikakin tutustua teokseen uudelleen. 

Malmikunnasten lasten kautta päästään käsiksi nykyajan työelämään. Erityisesti Helenaa käsittelevissä jaksoissa pureudutaan tähän aiheeseen. Hänen työssään tuntema hahmoton eksistentiaalinen ahdistus on kai jonkinlainen nyky-yhteiskunnan kansanvaiva. Elämässä ei tunnu olevan mitään käsinkosketeltavaa, pelkkiä ideoita, pelkkiä ajatuksia, pelkkää puhetta ja palaveria ja innovointia. Se ei välttämättä tarkoita sitä, että kaipaisi jonnekin ”vanhaan hyvään aikaan”, vaan pelkästään sitä, että jossain vaiheessa tulee stoppi. Puheet ja palaverit menettävät merkityksensä, kun mikään ei kuitenkaan koskaan muutu. Innostusta on vaikea sytyttää jatkuvasti uudelleen, kun kadottaa tajun siitä, mistä pitäisi oikein innostua. 

Pekka on pienyrittäjien ylpeäksi kasvattama lapsi. Hän ei myönnä epäonnistumistaan sitten millään, ei myönnä pudonneensa jostain yhteiskunnan raosta alas. Pekkaa käsittelevät jaksot ovat ehkä kirjan hauskimpia, mustalla sävytetysti tietysti. Ehkä juuri sen takia Pekasta muodostui minun mielessäni jonkinlainen humoristinen sidekick-hahmo.

Maija jää epämääräisimmäksi. Hänen tarinansa ei hahmotu selkeäksi ainakaan minulle. Sen sijaan Maijan miehen, bussia ajavan Bikon kautta päästään kiinni maahanmuuttajan arkeen. Mustaihoisen, huonosti suomea puhuvan miehen elämä ei ole helppoa Suomessa, joka on vasta aivan vastikään saanut tottua muualta tuleviin ihmisiin. 

Hahmoista kiinnostavin on kuitenkin – tietysti – Salme itse. Hän saa kertoa elämäntarinaansa minämuodossa, muiden elämistä kerrotaan kaikkitietävän kertojan kautta. Onhan se jotenkin raikasta lukea kirjaa, jonka ensimmäisellä tekstisivulla päähenkilö kertoo, ettei pidä keksityistä kirjoista tai niitten tekijöistä. Ja silti juuri hänen tarinansa päätyy kirjaan. 

Teemoina ovat työelämän ja sitä kautta myös yhteiskunnan muutokset. Salme ja Paavo ovat elättäneet itsensä myymällä nappeja ja lankaa, siis jotain konkreettista. Heidän on mahdotonta ymmärtää, että nykyään voi myydä jotain olematonta, pelkkää ajatusta. Silti Salme päätyy tämänkin alan kauppiaaksi, kun myy elämänsä kirjailijalle. 

Ihmisen osa kertoo maailmasta, jossa kaikki tuntuu olevan kaupan. Elämänkin voi itselleen ostaa, kunhan vaan hinnasta sovitaan. Napit, langat, ajatukset, ihmiset; mille vain ikinä löytyy ostaja, sen voi myydä. Mutta mikä on ihmisen osa todellisuudessa, jota hallitsee vain rahan valta? Jääkö elämästä mitään jakoviivan alle, jos sitä mittaa pelkästään omaisuuden määrässä? 

Taattua Hotakaista, voisi kai sanoa. Kielellinen leikittely ja oivaltavuus saa tekstin kulkemaan kuin liukuhihnalla. Mustan huumorin laajamittainen viljely pitää minun kaltaiseni lukijan hyvin hereillä ja viihdytettynä. Hersyvät, karrikoidut, kansanoloiset hahmot tekevät tarinan kiinnostavaksi, vaikka juoni ei itsessään olisikaan kovin erikoinen. Yhteiskunnallisia teemoja käsitellään fiktion ja yksittäistapausten kautta, ja samalla tavanomaisesta tulee jotakin erikoista, jopa surrealistista.

Hotakaisen tyyli on niin omaleimainen, että kaikki eivät ehkä siitä välitä, mutta minä en ole vielä ehtinyt kyllästyä. Silti täytyy sanoa, että itse pidän Juoksuhaudantiestä enemmän kuin tästä (ja Lastenkirjasta tietysti kaikkein eniten).

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Hunger Games 2 & 3: Laimea uusintanälkäpeli ja tylsää sisällissotaa

Suzanne Collins:
Catching Fire (2009 Scholastic)
Mockingjay (2010 Scholastic)


Käsitellään nyt sitten saman tien nämä kaksi Hunger Gamesin (Nälkäpelin) jatko-osaakin, jotka kyllä jäävät minusta kauas ykkösosan tasosta.

Catching Fire jatkaa Katnissin tarinaa Nälkäpelin jälkeen. Hän ja Peeta ovat palanneet kotialueelleen voittajina, mutta mikään ei ole niin kuin ennen. Katnissin toiminta peliareenalla on sytyttänyt kapinan kipunoita alistetuilla alueilla, eikä niitä ole helppo sammuttaa. Katniss ja Peeta lähtevät voittokiertueelle kaikkien alueiden läpi, ja sitten onkin jo aika uusien pelien. Ikävä vain, että 75. Nälkäpeli on erilainen: areenalle lähetetään vain jo aiemmin pelistä selvinneitä voittajia. Suurin osa heistä on jo aikuisia tai vanhuksia. Tällä kertaa Peeta ja Katniss saavat vastaansa siis melko erilaisen porukan kuin ensimmäisellä kierroksella.

Mockingjay kertoo siitä, kuinka kapinasta kehkeytyy varsinainen sisällissota. Katniss ja hänen epämääräisen kapinallinen toimintansa Nälkäpeleissä on vain pieni liekki, joka sytyttää suuremman roihun, mutta silti hänestä tulee vapauden symboli alistettujen alueiden taistelijoille. Hänestä tulee ”mockingjay”; lintu, joka kuvastaa valtaa pitävän Capitolin kykenemättömyyttä tukahduttaa vapauden kaipuuta.

Tarinan jatko ei pysy ykkösosan tavoin kasassa. Juoni hajoaa liikaa. Sen käänteet ovat usein epäuskottavia ja hahmojen motiivit välillä vielä epäilyttävämpiä.

Kakkososassa on myös turhaa toistoa, kun sankaritar joutuu uuteen Survivor of the Survivors -tyyppiseen peliin. Sitä edeltävä aiheen kaartelu on tylsää, mutta edes uudella areenalla kirja ei kunnolla pääse vauhtiin. Areenan tapahtumat ja pelaajien toiminta siellä... phah!

Kolmosessa mukaan tulee liikaa uusia hahmoja, jotka eivät kuitenkaan saa mitään kunnollista roolia. Muutenkin tämä sarjan päättävä teos on niin tylsä, että luin sitä hyppien paikasta toiseen. Se yrittää kuvata sisällissotaa, mutta ei oikein onnistu. Sotakirjassa pitäisi olla toimintaa ja vauhtia, mutta tämä on vain tylsää. Mockingjayn kuvaamasta sodan mediapelistä tulee mieleen Terveiset Kutturasta, joka onnistuu sisällissodan kuvaamisessa selkeästi nasevammin. Myös Tähtien sodan kapinallistunnelmat kävivät mielessä, kun luki Katnissin kapinalliskavereiden stratekiamiitinkeistä. Kuinka paljon paremmin tämä kaikki onkaan jo tehty aiemmin.

Romanttisen kolmiodraaman (Peeta-Katniss-Gale) kehittely jää jotenkin vajaaksi, kun Gale ei itse asiassa saa kunnollista mahdollisuutta missään vaiheessa kerrontaa. Kaikki oleellinen tämän parin välillä tapahtui jo ennen ykkösosaa. Yhteisiin metsästyshetkiin viitataan muisteloina, mutta kirjojen kuvaamassa ajassa ne ovat jo mennyttä aikaa, jota ei takaisin voi saada. Team Peeta? Team Gale? Ei, kyllä se Team Haymitch on lähimpänä...

Katniss on ärsyttävä. Erityisesti tämä tulee esiin kolmososassa. Jatkuva angstaaminen ja valittaminen ja ”minäminäminä” käy hermoon. Joo, hän on teini, mutta ainakin tällaista entistä teiniä se rasittaa vietävästi. Myös hänen hermoromahduksensa käyvät hermoon. Toisaalta hän on myös jollain tapaa liian täydellinen kaikissa toimissaan ollakseen uskottava.

Katnissin rooli tässä dystopiamaailmassa on olla jatkuvasti kaikkien muiden käytettävänä ja muokattavana. Ensin hän on Capitolin sätkynukke, mitä hän yrittää heiveröisesti vastustaa peliareenan tempuissaan. Sitten hän suostuu itse vapaaehtoisesti kapinallisten idoliksi. Tässäkään roolissa hänellä ei ole omaa vapautta.

Tavallaan tässä jatkuu ykkösosan teema: jatkuva esillä oleminen ja median kanssa pelaaminen. Katniss peittelee omaa itseään erilaisten roolien alle niin kauan, että unohtaa itsekin itsensä. Tämäkin olisi ollut vielä ihan okei, jos mukana olisi ollut edes hitunen oman itsensä löytämisen tai vapauden kaipuun teemaa. Huolimatta yhdestä Mockingjayn loppupuolen teosta Katniss kuitenkin tuntuu jäävän vangiksi omaan elämäänsä.

Mainitaan nyt vielä kerran se Koushun Takamin Battle Royale. Se on niin paljon tehokkaampi osittain myös sen takia, että se jää siihen. Takami on tiennyt, mihin lopettaa. Varmasti hänkin olisi pystynyt ratsastamaan ja rahastamaan suositun teoksensa menestyksellä, mutta hän ei ole tehnyt sitä. Jatko-osien kirjoittaminen on järkevää vain, jos on jotain uutta ja tärkeää sanottavaa. Nyt tuntuu, että Collinsilla ei sitä ole kahden lisäosan verran, kaikki oleellinen tuli ilmi jo ensimmäisessä.

Ykkösosa The Hunger Games oli hyvä ja tiivis, sen juoni ja idea olivat selkeitä. Laskeeko sen arvo sitten näiden jatko-osien myötä? Kyllä ja ei. Ei siksi, että yksittäisenä teoksena se on edelleen ihan hyvä. Kyllä siksi, että kokonaisuudesta jää paha maku suuhun. Olisi ollut paljon tehokkaampaa jättää kapinan kuvittelu lukijan mielikuvituksen varaan. Sisällissodan kuvaamisessa Collins ei vaan onnistu.

Siis loppuarvio on tämä: jos aiot Nälkäpeliin tarttua, pitäydy siinä. Älä jatka jatko-osiin, vaikka kuinka houkuttelisi. Ne eivät millään yllä ykkösosan tasolle, vaan jäävät ainakin minun mielestäni kauas taakse. Ykkösosan fanitus ei millään kanna kahta jatko-osaa, jotka hajoavat täysin käsiin.