Charlaine Harris:
Dead Until Dark (2001)
Living Dead in Dallas (2002)
Club Dead (2003)
Dead to the World (2004)
Vauhtia ja viettelyksiä ei puutu Sookie Stackhouse -sarjan teoksista.
Vampyyrimiehet ja muut yliluonnolliset äijät ovat toinen toistaan
komeampia, ruumiita tulee vastaan enemmän kuin jaksaa laskea, eikä
seksiä tihkuvia tilanteitakaan ole unohdettu. Charlaine Harrisin
vampyyrit on nähty televisiossakin: True Blood -sarja perustuu kirjojen
maailmaan.
Sookie Stackhouse on päälle parikymppinen tarjoilija Bon Tempsissa, Louisianassa.
Hänellä on eräs kyky, joka erottaa hänet tavallisista ihmisistä: Sookie
kuulee ajatuksia, yleensä tahtomattaankin. Hän on saanut hullun ja
idiootin leiman pääasiassa juuri tämän kykynsä – ja sen peittelyn –
ansiosta. Harrisin kuvaama maailma on monilta osin omamme kaltainen,
mutta olennainen ero on vampyyrien tulo julkisuuteen. Japanilaisten
kehitettyä synteettisen veren reseptin ei näiden yön saalistajien
tarvitse enää piileksiä: heissähän ei ole mitään pelättävää! Heillä on
vain vakava aurinkoallergia ja siitä johtuva sivuoire: veren tarve. Tai
näin virallinen tarina kertoo. Myöhemmin yliluonnollisten olentojen
kerho kasvaa monilla muillakin otuksilla, esimerkiksi muodonmuuttajilla
ja ihmissusilla.
Ensimmäisessä osassa (
Dead Until Dark) Sookien elämään astuu
hänen ensimmäinen vampyyrinsä, Bill, jonka ajatuksia hän ei pysty
kuulemaan. Mikä ihana hiljaisuus! Vuosia jatkuneen metelin jälkeen ei
ole mikään ihme, että neitsyys katoaa hujauksessa ja tyttöä viedään
ensimmäiseen kunnon suhteeseen vauhdikkaammin kuin luotijunassa. Eikä
miehen ylimaallinen komeuskaan kai haitaksi ole. Siinä ohessa pitäisi
ratkoa myös vampyyreihin sekaantuneiden naisten murhia, varsinkin kun
vuoroon oma (uusi) rakas ja oma veli ovat vaarassa joutua tuomituiksi.
Kuvioihin astuu jo heti alussa myös herkullisen hyvännäköinen
viikinkivampyyri Eric, Billin pomo ja vampyyribaari Fangtasian omistaja.
Toisessa osassa (
Living Dead in Dallas) Sookieta viedään
Dallasiin ratkomaan kadonneen vampyyrin tapausta samalla kun
kotopuolessa mellastaa mainadi, aikoinaan viininjumala Dionysoksen
seuraajanainen, nyttemmin väkivallasta ilonsa imevä sadisti. Sookie
tutustuu yhä lähemmin vampyyrien maailmaan, mutta näkee myös ihmisistä
ikäviä puolia soluttautuessaan vampyyrivastaisen kirkon seurakuntaan.
Club Dead alkaa, kun Sookie tuntee suhteensa Billiin alkaneen
väljähtää. Mieshän vaan naputtelee tietsikallaan tekoveripullo kourassa
eikä huomioi ollenkaan vieressään keikistelevää kiimaista naarasta. Bill
katoaa työmatkallaan (joo niin varmaan), ja Ericin ehdotuksesta Sookie
lähtee Mississippiin etsimään rakastaan, vai ehkä jo entistä? Mukaansa
Sookie saa ihmissusi Alcide Herveaux’n, joka – kuten kaikki muutkin
miesehdokkaat tähän mennessä – on kuin Hunksien joulukalenterista.
Billin tekijä – ja eksä – Lorena, Mississipin vampyyrikuningas Russell
Edgington, Alciden yltiömustasukkainen muodonmuuttajaeksä Debbie,
sekopäävampyyri Bubba (”the man from Memphis”) ja muutama muukin mauste
sotketaan yhteen iloiseen soppaan, josta Sookien pitäisi saada Bill
pelastetuksi.
Neljännessä opuksessa
(
Dead to the World) Sookie
pelastaa kadun varresta muistinsa menettäneen Ericin. Muiden vampyyrien
avulla selviää syykin: noitien kirouksestahan se johtuu, voi rähmä!
Sookie saa tehtäväkseen huolehtia pääjehusta kotonaan, kun muut vampit
yrittävät selvittää juttua. Taantunut Eric on sadistista normiversiotaan
selvästi symppiksempi, eipä aikaakaan kun hiljattain sinkkuuntunut
Sookie sortuu houkutukseen. Miehen upeasta ulkomuodosta tai suklaisista
suutelutaidoista huumaantuneena Sookie ei liiaksi ikävöi Peruun
häippässyttä Billiä tai huolestu itseään hengiltä kadonneen veljensä
vuoksi. Noitiahan siitäkin tietysti epäillään, vaan onko Jasonin
kuitenkin vienyt joku muu?
Kirjat on kirjoitettu Sookien näkökulmasta. Siinä onkin sitten
eräs heikkous. Sookien ajatuksia kun ei koko aikaa jaksaisi seurata
niin innolla. Ainaista vaatevalinnoista valittamista on aivan liikaa:
laitanko nyt tuon topin vai tuon paidan ja mitkä housut ja voivoivoi.
Hohhoijaa. Väliin mahtuu myös täysin käsittämättömiä mustasukkaisuuden
purkauksia: voi kauhiaa, Bill seisoo jonkun – apua – naispuolisen
henkilön vieressä ja melkein olkapäät koskettaa, rupeanpa nyt sitten
äksyilemään. Bill kun ei selvästikään saisi olla edes samassa huoneessa
muiden naisten kanssa samaan aikaan kun seurustelee Sookien kanssa.
Sitten on tietysti huomioitava Sookien kyky kuulla ajatuksia.
Luulisi, että se olisi auttanut häntä saamaan jonkinlaista ymmärrystä
ihmismielen koukeroihin, mutta oikeastaan seurauksena on ollut lähinnä
se, että Sookie on kaikkia kylän juoruämmiä paremmin selvillä ihmisten
synkimmistä salaisuuksista. Minkälaisia fantasioita ihmisillä on ja sen
sellaista. Tietysti tämä on estänyt häntä muodostamasta kunnollisia
suhteita vastakkaiseen sukupuoleen – kukapa haluaisi saada tietää
vaikkapa sellaista, että oma rakas ajatteleekin aktin aikana jotakuta
toista. Kyvystään huolimatta Sookiesta näyttää kasvaneen varsin
tyhjäpäinen nuori nainen, jolle tärkeimpiä ovat miehet ja vaatteet. Vai
voisiko ajatella Sookien elävän teinivuosiaan nyt Billin kanssa, kun ei
koskaan aiemmin ole saanut olla rauhassa muiden ajatuksilta? Nääh.
Toisaalta Sookie on myös kiinnostava naispäähenkilö. Hän ei suinkaan –
ainakaan koko aikaa – ole mikään neito pulassa, vaan on valmis myös
toimimaan itse. Hän välittää läheisistään ja lähtee pelastamaan milloin
ketäkin ties minkälaisista vaaroista. Ihmisenä hän on yleensä
alakynnessä vampyyreja ja ihmissusia vastaan, mutta se ei häntä estä
yrittämästä. Sookiella on myös melko kipakka mielenlaatu, jota hän
kylläkin kommentoi tekstissä turhan tiuhaan. Suutahtaisi ihan rauhassa,
ei sitä tarvitse aina selitellä.
Miehiä tuntuu Sookien elämässä vilisevän kuin sopuleita. Ja
kaikki ovat sellaisia uroita että oksat pois. Tavalliset miehet katsovat
Sookieta ja näkevät nätin tytön – mutta hullun. Ei houkuttele.
Yliluonnollista laatua olevat superkomeat miehet sen sijaan ovat kuin
eivät olisi ennen naista nähneetkään, mikä hiukan epäilyttää, kun monet
ovat vuosisatoja vanhoja. Toki Sookien telepaattisista kyvyistä on tässä
hyötyä: kukapa ei haluaisi omaa lemmikki-ajatustenlukijaa; varsinkin,
jos tämä ei kykene lukemaan isäntänsä ajatuksia. Ja näinhän se juuri on:
vampyyrien ajatukset ovat tytölle tuntemattomia, ihmissusien ja
muodonmuuttajien mielet vain osittain avoimia.
Bill Compton on Sookien ensimmäinen mies, ensimmäinen vampyyri ja
ensimmäinen tietoinen kosketus yliluonnolliseen (itsensä lisäksi).
Välillä ihana, välillä liiankin omistushaluinen, välillä välinpitämätön,
välillä pelkkä peto – kuvaannollisesti ja/tai kirjaimellisesti. Suhde
tuntuu kariutuvan siihen, että Sookie ei edes halua ymmärtää miehen
toiseutta. Hän ei ole ihminen, ei enää, mutta sitä Sookie ei sisäistä.
Toinen ongelma on johtopäätöksiin hyppiminen ja luottamuksen puute.
Sookie esimerkiksi uskoo heti Ericiä, kun tämä kertoo Billin asioista,
eikä odota kuulevansa suoraan mieheltä itseltään. Näin, vaikka Sookie
hyvin tietää Ericin haluavan hänet itselleen.
Sam Merlotte on Sookien pomo, baarin omistaja. Sookie saa selville,
että mies onkin muodonmuuttaja, yleensä koiraksi muuntautuva ihminen. Ja
kas, hän on ollut koko ajan lääpällään alaiseensa, ei vaan ole sanonut
mitään ennen kuin toinen tulee ja vie tytön. Sookie väittää että ei
pitäisi sekaantua työnantajaansa, mutta ei kuitenkaan pysty pitämään
suhdetta jatkuvasti täysin asiallisena.
Eric Northman yrittää koko ajan päästä Sookien pöksyihin, vaikka
tietää Sookien olevan Billin kanssa. Vihdoinhan se sitten neljännessä
osassa onnistuu – eikä hän lopussa edes muista sitä. Ericin seksuaalinen
vetovoima on kai miesehdokkaista vahvin. Jos hän ei olisi vampyyri, hän
olisi vaarallinen psykopaatti.
Alcide Herveaux olisi järkevin vaihtoehto, vaikka onkin ihmissusi –
ellei hänellä olisi riippakivenä pieleen mennyttä suhdetta ja hullua
eksää, muodonmuuttaja-Debbietä. Sookien ja Alciden välinen kemia tuntuu
olevan parhaimpia näistä vaihtoehdoista, mutta vaikeaa suhteen
muodostaminen silti on. Tai olisi. Ei ole vielä tullut luettua
pidemmälle.
Romanttisia ja seksuaalisesti värähteleviä kohtauksia siis riittää
milloin kenenkin kanssa, jopa kyllästymiseen asti. Alkaa välillä
ihmetyttämään, että mistä näitä miehiä oikein riittää, eikä kukaan ole
ilmeisesti ruma tai edes tavallisen näköinen. No, se ei kai
tämäntyyppisissä romaaneissa ole tarkoituksena. Romantiikkaan ei sovi
realismi.
Ei pitäisi verrata, mutta vertaan silti. Tv-sarjaan siis. Olin
nähnyt True Bloodin neljä Suomessa näytettyä kautta ennen kuin luin
yhtäkään kirjaa, ja luonnollisesti se vaikutti vahvasti lukukokemukseen.
Billin naama oli selvänä mielessäni ennen kuin luin minkäänlaista
kuvausta hänestä.
Suurin ero on ilmiselvä: kirjojen Sookie-keskeisyyden sijaan sarjassa
fokus jakaantuu useammalle henkilölle. Välillä liiankin monelle, mutta
siitä ei nyt ole puhe. En halua tässä ruotia sarjan ongelmia, vaan
keskittyä kirjoihin. Minäkertojana Sookie ei voi olla monessa paikassa
yhtä aikaa, ja kerronta joutuu siksi seuraamaan jatkuvasti hänen
mukanaan. Selvimmin tämä on ongelma kakkososassa, jossa koko Bon Tempsin
mainadi-kuvio tuntuu kovin irralliselta suuremman sivumäärän
Dallas-seikkailuun verrattuna. Toki ne olivat sarjassakin erillisiä
juonia, mutta eivät niin selkeästi irrallisia, kun molempia seurattiin
jatkuvasti. Toisaalta Sookien seikkailujen seuraaminen on sujuvampaa,
kun ei tarvitse pitää mielessään niin montaa yhtaikaista juonenpätkää.
Tv-versio on moninaisten hahmojen tarinoihin jakaantuessaan jo niin
hajanainen, että välillä meinaa pudota kärryiltä.
Toinen selvä ero on tietysti joissain muunnetuissa juonikuvioissa ja
hahmoissa. Sarja ei suinkaan noudata kirjoja uskollisesti, vaan monia
asioita on muutettu. Tästä voi mainita esimerkkinä vaikkapa jo äsken
esiin otetun mainadin, jonka rooli ja ympärille rakennettu tarina ovat
hyvin erilaisia kuin kirjassa. Monien muidenkin hahmojen painoarvoja on
vaihdeltu, joitain poistettu kokonaan, toisia lisätty. Jotkut kuolevat,
vaikka ei pitäisi; toiset elävät, vaikka olivat kirjoissa jo heittäneet
henkensä.
Hahmoissa kirjat tuntuvat häviävän sarjalle. Esimerkiksi Lafayette,
homouttaan piilottelematon Merlotten baarin kokki, on sarjassa yksi
lempihahmojani. Kirjassa Lafayetten rooli on olematon ja hahmo tapetaan
jo toisen osan alussa. Kirja-Sookien maailmaan tuntuu mahtuvan yhä
vähemmän oikeita ihmisiä. Sanoja säästellään komeiden yliluonnollisten
uroiden kuvailuun sen sijaan että huomioitaisiin tavallisia ihmisiä
muulloin kuin satunnaisen ajatustenlukuharjoituksen yhteydessä.
Televisiossa sarja on melko höttöä, mutta se sentään yrittää välillä
rinnastaa aiheitaan todellisiin ongelmiin. Esimerkiksi yliluonnollisten
olentojen kokema kohtelu – syrjintä, viha, halveksunta – on kuin minkä
tahansa vähemmistön. Lukiessa tällaisia ajattelua innoittavia
inspiraation hetkiä kokee vähemmän, ainakin minä. Toisaalta pidän siitä:
kirjat ovat rehellisesti viihdettä eivätkä yritä esittää olevansa
vakavasti otettavaa taidetta. Mysteerejä ja romantiikka
yliluonnollisella vivahteella, ei fantasian avulla yhteiskunnan
epäkohtiin pureutuvaa asiaa.
No kumpi sitten on parempi? Itse pidän enemmän telkkuversiosta,
ainakin tähän mennessä. Asiaan voi tietysti vaikuttaa se, että näin sen
ensiksi. Saapa nähdä, mitkä ovat vaikutelmat sitten viidennestä, kun
aion sen lukea ennen kuin alkavat näyttämään Ylellä.
Teokset on suomennettu nimillä
Veren voima,
Verenjanoa Dallasissa,
Kylmäveristen klubi sekä
Veren imussa, ja ne on julkaissut Gummerus.