Rivers of London: Velhopoliisi jäljittää aavetta Lontoon kaduilla

Ben Aaronovitch:

Rivers of London (2011)

Taas kerran yksi urbaani fantasia, jossa selvitetään yliluonnollisia rikoksia. Tällä kertaa paikkana on Lontoo, ja joka sanasta voi aistia kaupungin historiallisen arvon. Velhoja, kummituksia, vampyyreja, Thamesin jumalia, kaikkea löytyy.

Kertoja Peter Grant on Lontoon poliisissa uraansa aloitteleva nuori mies. Hän pelkää saavansa siirron paperihommiin, mutta murhatapauksen todistajaksi ilmoittautuvan aaveen tapaaminen pelastaa hänet tylsältä työelämältä. Peter värvätään poliisin salaiseen yhden hengen jaostoon, jonka ylikomisario (tai jotain sinnepäin) Thomas Nightingale, Englannin viimeinen velho, ottaa hänet oppipojakseen. Taikuuden alkeiden opettelun ohessa selvitetään epäilyttävän yliluonnollisia sarjamurhia ja yritetään lepytellä riidoissa olevia Thamesin jumalia, Mama Thamesia ja Father Thamesia.

Teos siis yhdistää – kuten niin monet muutkin uudehkot fantasiaopukset – yliluonnollisia elementtejä dekkarimaisiin piirteisiin tavallisen tapaisessa maailmassa. Siinä ei siis ole mitään uutta maan pinnalla. Ja kuitenkin, ehkä jotakin: toiminta tapahtuu metropolin oman järjestyksenpitovallan suojissa. Toimija ei ole yksityisetsivävelho tai muu vastaava järjestetyn yhteiskunnan laitamilla toimiva hahmo. Päähenkilöllä on takanaan koko poliisilaitoksen voima, ainakin noin kuvaannollisesti, välillä myös kirjaimellisesti.

Juoni kulkee vauhdikkaasti ja vie yllättäviin suuntiin. Lähtökohdista, jotka eivät ole mitenkään erityisen omaperäisiä, Aaronovitch punoo koukuttavan ja varsin ahmittavan tarinan. Tarinan, jossa on kaikesta huolimatta jotakin omaa ja luovaa.

Aaronovitch kirjoittaa letkeää kieltä, jota on ilo lukea. Tyyli on humoristista ja nokkelanpuoleista, mutta ei ärsyttävässä määrin. Väliin upotetut tiedot kaupungin historiasta solahtavat tekstiin ongelmitta, ja lukiessa oppii hiukan uuttakin ihan huomaamattaan.

Kaupungin ja paikan tuntu on voimakas, ja se onkin yksi koko kirjan vahvuuksia. Lontoo esittäytyy lukijalle taianomaisena kaupunkina, jossa yllätyksiä voi löytyä aivan päällimmäisen kerroksen alta, kunhan vain hiukan jaksaa rapsuttaa maalikerrosta pois pinnalta. Paikat näyttäytyvät todenmukaisina ja todellisina, mutta keijupölyn rapauttamina.

Suomalaisessa perinteessä kasvaneelle juonen kannalta oleelliset Punch ja Judy -viittaukset jäivät pikkuisen avoimiksi ja tuntemattomiksi. Toki kyseinen nukketeatteriperinne on minulle jossain määrin tuttu, tai ainakin olen kuullut siitä, mutta syvällisempi ymmärtäminen olisi ollut hyödyksi romaania lukiessa. Myös Lontoon kartasta olisi ollut iloa, siis selkeämmästä kuin se kannen Stephen Walterin piirtämä versio, joka sai minut nappaamaan opuksen kirjaston hyllystä.

Päähenkilö-kertoja on mielenlaadultaan tieteellinen haaveksija. Hän suorittaa väsymättä kokeita selvittääkseen taikuutensa ja fysiikan lakien välisiä yhteyksiä, mutta saattaa myös unohtua lukemaan kylttiä torin historiasta kesken virantoimituksen. Hänen historiaa ja maailman toimintaa pohdiskeleva puolensa ilmeisesti auttaa häntä hyväksymään taikuuden ilman minkäänlaisia tunnontuskia. Hänen kokemassaan ja tuntemassaan maailmassa on ollut aukko, jota hän ei ole edes huomannut ennen kuin taikuus täyttää sen.

Toisaalta hiukan epäilyttää, että Peter ei missään vaiheessa edes taida kunnolla hämmästyä vastaan ilmestyvistä uusista asioista. Aaveita, vampyyreja ja jokinymfejä tulee ja menee, mutta Peter vain hyväksyy kaiken. Fysiikkaa, kemiaa ja matematiikkaa opiskelleen – edes lukiotasolla – kuvittelisi yllättyvän tieteelliseen maailmankuvaan kuulumattomista elementeistä hiukan enemmän. Kehitystä päähenkilössä voisi tapahtua enemmän. Tuntuu, että hän on lopussa se sama Peter kuin alussakin, vain hiukan laajemmalla datapankilla varustettu.

Sivuhahmot ovat kiinnostavia, joskaan moniin ei ehdi tutustua niin hyvin kuin haluaisi. Nightingale jää vielä arvoitukselliseksi, samoin kuin velhokaksikon taloudenhoitajasisäkköpalvelijahirviömysteeri Molly. Romanttiset kehittelyt murhapuolella samaan aikaan aloittaneen entisen työparin Lesley Mayn ja/tai jokihaaranymfi Beverley Brookin kanssa jäävät avoimiksi, pelkiksi aluiksi.

Sama fiilis on koko kirjassa: tämä on alku sarjalle. Teos on toki itsenäinen tarinansa, ja juonellisesti hyvinkin täysi kaari, mutta monia kysymyksiä jää vielä ilmaan. Esimerkiksi taikuuden mekanismeja hiukan vilautetaan, mutta lisää jää janoamaan. Tässä on vasta pikkuisen esitelty hahmoja, vähän annettu maistiaisia maailmaan, jatkoa seuraa.

Ja jatkoahan on oikeastaan jo seurannut: Moon over Soho (2011) ja Whispers Under Ground (2012) ovat jo ilmestyneet, lisää on tulossa. Ja oli se alku kyllä sen verran vetävä, että minua ainakin kiinnostaa myös jatko!

Anita Blake 1-3: Zombikuningatar selvittää vampyyrimurhia sarkasmilla

Laurell K. Hamilton:

Guilty Pleasures (1993)

The Laughing corpse (1994)

Circus of the Damned (1995)

Anita Blake -sarja sekoittaa dekkaria, kauhua, yliluonnollisuutta, toimintaa ja hiukan romantiikkaakin vauhdikkaaksi seokseksi, joka listautuu urban fantasy -nimikkeen alle. Tässä riittää kyllä vampyyreilla varustettua luettavaa vähäksi aikaa, jos koko sarjan meinaa kahlata läpi: osia on nimittäin jo päälle parikymmentä. Sijoittuu jonnekin Anne Ricen ja Charlaine Harrisin välimaastoon sekä ajallisesti että tyylillisesti (no okei, ainakin tyylillisesti: kaikki taitavat vielä kirjoittaa). Anita Blakea ei ole suomennettu, mutta sitä voi lukea ulkomaan kielellä myös sarjakuvana.

Sarja sotkee yliluonnollisia elementtejä nykymaailmaan. Tai no, jos tarkkoja ollaan, 90-luvun St. Louisiin Missourin osavaltiossa. Siis vaihtoehtoinen todellisuus, jossa on olentoja ja voimia enemmän kuin omassamme. Tämä tarkoittaa sitä, että vampyyrit, ihmissudet, muodonmuuttajat, noidat ja muut vastaavat ovat yleisessä tiedossa. Niin yleisessä, että esimerkiksi yliopistossa voi valita pääaineekseen vaikkapa niiden biologiaa.

Anita Blake itse on kakskytjotainvuotias animaattori, eli hän herättää kuolleita henkiin (ei tee piirrettyjä elokuvia). Hän tekee siis ruumiista zombeja sanan alkuperäisessä merkityksessä – eli voodoon avulla kävelemään nostettuja raatoja, ei aivojen perässä löntystäviä omituisen viruksen uhreja. Henkensä heittäneen rikkaan mutta testamentittoman isoisän uudelleen herättämisestä saattaa olla iloa, kun perijöillä tulee kinaa kuolinpesästä. Ainakin se tulee halvemmaksi kuin riitely asianajajien välityksellä. Hautuumailla juoksentelun ohessa Anita auttaa poliisia yliluonnollisten rikosten selvittämisessä, metsästää ja teloittaa hurjistuneita, liikaa ruumiita jälkeensä jättäneitä vampyyreja sekä yrittää vältellä erään vanhemman vampyyriherran viettelyksiä.

Juonessa on paljon kovaksikeitettyä dekkaria. Selvitettävät rikokset vaan nyt sattuvat olemaan yliluonnollista laatua. Ja se yleensä tarkoittaa myös sitä, että ne ovat todella raakoja. Anita Blaken maailmassa vampit ja muut eivät ole pelkästään terävähampaisia unelmamiehiä, vaan myös todellisia petoja, vaikka saattavat sopeutua osaksi ihmisten maailmaa niin halutessaan.

Ensimmäinen osa, Guilty Pleasures, keskittyy murhattujen vampyyrien mysteerin ratkaisemiseen. Anitaa homma ei aluksi kiinnostaisi, ainut hyvä vampyyri kun on kahdesti kuollut vampyyri, mutta yli tuhatvuotias pitkähampainen tyttönen saa mielen muuttumaan. Nuorena neitona vampyyriksi muutettu Nikolaos on St. Louis'n kaupungin vampyyriporukan johtaja, eikä hänen käskyjään kannata olla tottelematta. Anitalle ennestään tuttu hurmurivampyyri Jean-Claude auttaa matkan varrella ja yrittää aina välillä vietellä häntä. Tätä ensimmäistä osaa muistan joskus selailleeni sarjakuvana, ja loppuratkaisu oli siksi liian hyvin mielessä.

The Laughing Corpsen alkaessa edellisen kirjan tapahtumista on kulunut kuukausi, ja taas Anita joutuu murhia selvittelemään. Tällä kertaa uhrit ovat ihmisiä, jotka on revitty palasiksi ja osittain syöty. Todella vatsaa kääntävää kamaa siis. Syylliseksi epäillään villiintynyttä lihansyöjäzombia, ja nyt pitäisikin selvittää, kuka olisi tarpeeksi voimakas herättämään kuolleista sellaisen hirviön. Jean-Claudekin vilahtaa ja yrittää kovasti tehdä Anitasta ihmispalvelijansa; rooli, johon Anita ei millään haluaisi.

Kolmannessa osassa (Circus of the Damned) Anita selvittää tuntemattoman vampyyrilauman tekemiä murhia ja jatkaa Jean-Clauden välttelyä yrittäen samalla olla paljastamatta tämän uudehkoa asemaa kaupungin vampyyripomona vihollisille. Pomon pallille olisi muitakin halukkaita, ja Anitan valinnoilla ja teoilla on suuri merkitys kaupungin asukkaille; ei vain yliluonnollisille vaan ihan tavallisille ihmisillekin.

Teokset on nimetty sarjassa esiintyvien erilaisten yliluonnollisvetoisten viihdeyritysten mukaan. Guilty Pleasures on miesstrippiklubi, jossa stripparit ovat suurelta osin vampyyreja. The Laughing Corpse sen sijaan on komediaklubi, jossa stand up -koomikot ovat vaikkapa vampyyreja tai zombin kanssa lavalle nousevia esiintyjiä. Circus of the Damned on yliluonnollisten sirkus, jota vetää Jean-Claude. Niillä on tärkeä rooli teoksissa paikkoina, mutta myös sanojen merkitys liittyy aina kirjan sisältöön.

Anita on pieni mutta pippurinen; aivan kuin koko sanonta olisi keksitty häntä kuvaamaan. Lyhyt ja pienikokoinen, joskaan ei aivan lauta, kalpeaihoinen, mustatukkainen, ei siis mikään ensimmäinen mielikuva kovasta taistelijasta. Siksipä lähtiessään ihmistä vahvempia vamppeja tappamaan Anita luottaakin aseisiin. Minnekään ei mennä ilman turvallisen tappavaa Browningia.

Teokset on kirjoitettu Anitan näkökulmasta. Kertojana hän kuljettaa tarinaa sujuvasti ja notkeasti. Anitan pippurinen persoonallisuus ja ajoittainen sarkasmi tulee kyllä mukavasti esille. Vaikka näyttääkin posliininukelta, hän ei ole mikään hento neitonen.

Anita ei ole täydellinen ihminen. Arpia on sekä sisällä että ulkopinnassa. Monen miesvaltaisella alalla toimivan naisen tavoin Anitalla on tarve olla kova, kovempi kuin miehet. Yliluonnollisiin vastustajiinsa verrattuna hän on heikko, mutta sisua riittää silti. Hän saattaa olla peloissaan, mutta ei luovuta sitten millään. Anitan huumorintaju menee hiukan mustaan suuntaan, eikä sarkasmiakaan vältellä. Hän saattaa vaikuttaa vaikealta ja piikikkäältä ihmiseltä ulkopuolisille ja onkin usein joutua pulaan puheidensa takia. Hän puolustaa ihmisiä eikä helposti petä rotuaan esimerkiksi vampyyreille, vaikka kyseinen yksilö olisikin pettänyt hänet henkilökohtaisesti. Tunnepuolella hänellä on paljon vajavaisuuksia, esimerkiksi luottamusongelmia. Anita saattaa suutahtaa helposti eikä yleensä ole kovinkaan kohtelias. Käskyjen noudattamisessa on myös ongelmia. Kaikin puolin mielenkiintoinen päähenkilö siis.

Jo heti alussa sarjassa on vauhtia ja vetoa. Liikoja ei onneksi selitellä, vaan mennään suoraan asiaan. Anitalla on jo vakiintunut asema yliluonnollisessa, hän ei ole mikään aloitteleva animaattori tai vampyyriteloittaja. Jean-Claude ja monet muut hahmot ovat Anitalle tuttuja jo entuudestaan. Hamiltonilla ei siis ole vaikeuksia heittää Anitaa oudoille poluille, ei tarvetta miettiä, miten tavistyttö joutuisi normimaailman rajoille ja ulos. Vampyyreista ja zombeista huolimatta tässäkin rinnakkaismaailmassa olisi kai mahdollista elää melko tavallista elämää. Yliluonnolliset ovat vain vähemmistö, yhteiskunnan laitamilla toimiva porukka.

Myös sivuhahmot ovat mielenkiintoisia. Jean-Claudelle on toistaiseksi varattu miespääosan rooli, vaikka muitakin kaksilahkeisia vilahtaa. Lipevänä ja hiukan limaisena mutta silti hurmaavana ranskalaisvampyyrinä hän on oiva kontrasti Anitan suorapuheiselle ja pragmaattiselle piikikkyydelle. Mies yrittää jatkuvasti liehitellä Anitaa, mutta tämä ei anna periksi. Ruumiita hän ei deittaile, täytyyhän sitä sentään jotain rajaa olla. Poliisien mörköryhmässä riittää myös persoonallisuuksia, samoin kuin Anitan työpaikalla, Animators Inc:ssa. Ja sitten heitetään vielä päälle kourallinen vampyyrejä, ihmissusia, voodoo-noitia ja muuta sellaista.

Missään vaiheessa ei mennä varsinaisesti erotiikan puolelle, ainakaan toistaiseksi, vaikka houkutuksia kyllä riittää. Kyse on yliluonnollisesta dekkarista, jossa on mukana romantiikkaa, ei toisin päin. Kovasti tulee paikoin mieleen Sookie Stackhouset, yhtäläisyyksiä on paljon. Tekisikin mieli ehkä joskus tulevaisuudessa vertailla näitä kahta keskenään hiukan seikkaperäisemmin. Ehkä sitten, kun olen kummassakin hiukan pidemmällä, ja voin arvioida, mihin suuntaan ollaan menossa.

Kaiken kaikkiaan tykkäsin. Päähenkilö on kova mimmi, mutta silti inhimillinen. Juonenkuljetus on iskevää ja hyvin rytmitettyä. Kirjoitustyyli on kevyttä ja nopealukuista, eikä näissä tietysti paljon syvällisiä ajatuksia ole. Mutta toisaalta, kuinka monessa ”tavallisessa” dekkarissakaan on: eihän niiltäkään usein vaadita muuta kuin että sitä lukee helposti vaikkapa mökillä. Sellaisena kuvittelisinkin myös Anitan toimivan. Murhatarinat tosin ovat melkoisen verisiä, joten en suosittele aivan heikkohermoisimmille.

How to Live Safely in a Science Fictional Universe: Aika lailla ajassa aikaillaan

Charles Yu: How to Live Safely in a Science Fictional Universe (2010)


Tässä on kirja sinulle, joka haluat scifi-opukseltasi mielelle pureskeltavaa, olet kiinnostunut aikamatkailun filosofisista ongelmista sekä isän ja pojan välisestä suhteesta, mutta olet tyytyväinen, vaikka teoksesta ei löytyisi kovinkaan vauhdikasta juonta. Toisin sanoen jollekin aivan muulle kuin minulle. Se tosin selvisi vasta lukiessa, joten kahlasin teoksen kannesta kanteen.

Tartuin kirjaan lähinnä kansikuvan perusteella. Siinä on puhtaanvalkoisella pohjalla pieniä scifi-aseiden kuvia (ja yksi koira) siisteissä riveissä ja niiden keskellä pinkein kirjaimin teoksen nimi, joka oli tietysti toinen syy. Kuka voisi vastustaa self-help-opasta scifi-maailmaan?

Tietysti jo takakansiteksti (tai oikeastaan sivulärpäketeksti) selvensi kyseessä olevan kaunokirjallinen ja juonellinen opus tietoteoksen sijaan. Se esittelyteksti sai minut melkein laskemaan teoksen takaisin hyllyynsä, koska arvelin kirjan olevan ärsyttävä. Ne pienet kirkkaanväriset sädetysaseet olivat kuitenkin niin houkuttelevia, että en voinut vastustaa, ja rohkeasti kävelin sen kanssa lainausautomaatille.

Ärsyynnyin, mutta eri syistä kuin olin kuvitellut. Esittelyteksti oli saanut minut uskomaan, että teos olisi nokkela ja hauska hiukan ärsyttävällä tavalla. Sellainen itseensä ja erityisesti omaan nokkeluuteensa itsetyytyväisen omahyväinen kirjoitelma, mutta joka tapauksessa pääasiassa hauska, siis komediallinen. Kansi tietysti tuki tätä arviota. Lukiessa sain jotain ihan muuta kuin mitä olin odottanut.

Teos oli hauska vain paikoin, kaikki oleellinen komedia-aines oli kerätty siihen esittelytekstiin mahdollisen lukijan harhaanjohtamiseksi. Selittelevyys ärsytti. Sama asia toistettiin pilkulla erotettuna moneen kertaan hieman eri sanoin. Siinä oli ilmeisesti tarkoitus jotenkin valaistua, ymmärtää elämää, nähdä maailma toisin, kokea pienin muutoksin ikuisuutta uudestaan ja uudestaan. No helvetti, nyt se tarttui minuunkin.

Juoni oli simppeli, se mitä sitä nyt oli. Teoksen minä, Charles Yu, on aikakonemekaanikko keskeneräisessä maailmassa, Minor Universe 31:ssä. Hän korjailee menneisyytensä muuttamisesta unelmoivia aikamatkalaisia takaisin omiin elämiinsä kunnes vihdoin ampuu tulevaisuutensa. Siis kirjaimellisesti: aikakoneesta ulos astuva tulevaisuuden minä saa luodin rintaansa (tai säteen tai jonkin). Sitten hän karkaa kierrokselleen kohti väistämätöntä tulevaisuuttaan: kuolemaa oman käden kautta. Välissä muistellaan mennyttä elämää ja kadonnutta isää sekä kirjoitetaan tulevaisuuden minältä saatua kirjaa uudestaan ja uudestaan; se kun on ikuisella kierroksella aikasilmukassa. Ja sen kirjan nimi on muuten myös How to Live Safely in a Science Fictional Universe.

Ideana on siis olla loppumattomassa aikasilmukassa, elää ikuisesti samaa ampumisen ja ammutuksi tulemisen välistä aikaa. Mutta olenko minä vain tyhmä vai missä on vika, kun en tajua miten jäbä muka oikein on silmukassa vankina? Okei, se kirja menee jotenkin kummallisesti kehää, kun tulevaisuuden minä antaa sen aina menneisyyden minälle, josta tulee aikanaan tulevaisuuden minä, joka antaa sen… ja niin päin pois. Mutta jos tarkastellaan tämän minän henkilökohtaista kaarta, niin en näe siinä mitään silmukkaa. Menneisyys ja tulevaisuus kohtaavat, mutta molemmat jatkavat menojaan, menneisyys aikakoneella ja tulevaisuus ruumiina. Toisesta ei tule missään vaiheessa toista. Vai olenko minä vain liian vapaamielinen ymmärtämään sitä, että samassa hetkessä voi olla kaksi minää? Liian valmis seuraamaan henkilön omaa aikajatkumoa välittämättä siitä, miten muu maailma etenee?

Suuri osa sisällöstä uhrataan isä-poika-suhteen vatvomiselle. Isä on siis kadoksissa, ehkä jossain omassa aikasilmukassaan, ja poika (minä) muistelee suhdettaan häneen ja kaikkia yhteisiä kokemuksia. Niitä käydään ihan aikakoneella katsastamassa, vähän niin kuin elokuvateatterissa ilman popcornia. Eihän sitä valittamisen ja nillityksen määrää kestä Erkkikään. Ärsyyntyy vaan päähenkilön saamattomuuteen.

Väleihin on upotettu tietopätkiä pikku-universumi 31:n luonteesta ja aikamatkustamisesta ja muusta sellaisesta omiksi pikkuluvuikseen. Ne katkovat lukemista ikävästi. Tulee mieleen, että kirjailija on hiukan turhan innostunut ideoistaan ja maailman luomisesta eikä niinkään tarinan kerronnasta. Ja sehän teosta kai oikeastaan vaivaakin: juoni ei etene. Tekstiä kyllä riittää, mutta mitään ei tapahdu. Jos tykkää tällaisesta filosofoinnista ja ajatusten heittelystä, niin kirja saattaa osua suoraan sydämeen, mutta selvästikään se ei ollut minua varten.

Teoksessa on hyviä ideoita, mutta kokonaisuus tökkii. Sivuhenkilöt esimerkiksi ovat kiinnostavia, mutta niistä ei saada irti tarpeeksi. On TAMMY, yliherkkyyteen taipuvainen aikakoneen käyttöjärjestelmäkaunotar; Ed, mielikuvituskoira; Phil, pomo, joka ei tiedä olevansa tietokoneohjelma. Näistä kaikki oleellinen mainittiin jo kai siinä kannen sivulärpäkkeessä, vaikka jokainen yksinään olisi pienellä kehittelyllä mielenkiintoisempi kuin Charles itse.

Maailma voisi myös olla jännittävä, mutta siitäkään ei nähdä tarpeeksi. Tämän 31:n rakentamisessa oli mokattu, ja siksi se oli jätetty keskeneräiseksi ja myöhemmin, keskeneräisenäkin, otettu turismikäyttöön. Tällaisia tiedon palasia on niissä lukujen rakoihin tiputetuissa infopätkissä, mutta ne tuntuvat jotenkin irrallisilta. Ideoita on, mutta niistä ei ole osattua punoa yhtenäistä kudosta, saati sitten valmista vaatetta.

Sitten on vielä tämä päähenkilön nimeäminen kirjailijan itsensä mukaan. On se niin über-meta-fiksua. Minulta meni vain ohi se, miksi tällainen ratkaisu oli perusteltu. Pystyn kyllä keksimään sille selityksiä, mutta en ole vakuuttunut yhdestäkään. Esimerkiksi: ehkä tämä on jonkin rinnakkaisulottuvuuden Charles Yun (joita päähenkilöminä on käynyt vakoilemassa) hengentuote. Tai ehkä tämä on yritys saada lukija uskomaan teokseen kuin totuuteen; että näin oikeasti tapahtui kirjailijalle. Suoraan sanottuna: minua ratkaisu vain ärsyttää.

Pohdintaa teoksessa riittää, välillä mielenkiintoistakin. Tyylillinen tehokeino toistaa samaa asiaa eri sanoin on osittain perusteltu. Toistuvuuden ja pienen muutoksen teema näkyy kirjassa suuremmassakin mittakaavassa, ei vain sanoissa. Tuntui, että välillä oltiin jonkin tärkeän ja elämää mullistavan jäljillä, mutta aivan ei maaliin päästy. Ainakaan minun päässäni ei natsannut.

Teoksen ajatuksellinen luonne saattaa sopia jollekin toiselle, mutta ei minulle. Olen toki pitänyt monistakin pohdiskelevista teoksista, joissa juonellinen sisältö on vähäistä, mutta yleensä kuitenkin toivon jonkinlaista jatkuvaa lankaa kirjoiltani. Tässä langanpätkiä tuntui olevan useita, ja ne hapuilivat solmuisina ja irrallisina osumatta neulansilmään. Epäilenpä kovasti tämän olevan kirjana sellaista laatua, että sitä joko rakastaa tai vihaa, mutta harvempi siihen välinpitämättömästi suhtautuu.

Sookie Stackhouse 1-4: Vampyyriromantiikkaa ja yliluonnollisisa mysteerejä

Charlaine Harris:

Dead Until Dark (2001)

Living Dead in Dallas (2002)

Club Dead (2003)

Dead to the World (2004)

Vauhtia ja viettelyksiä ei puutu Sookie Stackhouse -sarjan teoksista. Vampyyrimiehet ja muut yliluonnolliset äijät ovat toinen toistaan komeampia, ruumiita tulee vastaan enemmän kuin jaksaa laskea, eikä seksiä tihkuvia tilanteitakaan ole unohdettu. Charlaine Harrisin vampyyrit on nähty televisiossakin: True Blood -sarja perustuu kirjojen maailmaan.

Sookie Stackhouse on päälle parikymppinen tarjoilija Bon Tempsissa, Louisianassa. Hänellä on eräs kyky, joka erottaa hänet tavallisista ihmisistä: Sookie kuulee ajatuksia, yleensä tahtomattaankin. Hän on saanut hullun ja idiootin leiman pääasiassa juuri tämän kykynsä – ja sen peittelyn – ansiosta. Harrisin kuvaama maailma on monilta osin omamme kaltainen, mutta olennainen ero on vampyyrien tulo julkisuuteen. Japanilaisten kehitettyä synteettisen veren reseptin ei näiden yön saalistajien tarvitse enää piileksiä: heissähän ei ole mitään pelättävää! Heillä on vain vakava aurinkoallergia ja siitä johtuva sivuoire: veren tarve. Tai näin virallinen tarina kertoo. Myöhemmin yliluonnollisten olentojen kerho kasvaa monilla muillakin otuksilla, esimerkiksi muodonmuuttajilla ja ihmissusilla.

Ensimmäisessä osassa (Dead Until Dark) Sookien elämään astuu hänen ensimmäinen vampyyrinsä, Bill, jonka ajatuksia hän ei pysty kuulemaan. Mikä ihana hiljaisuus! Vuosia jatkuneen metelin jälkeen ei ole mikään ihme, että neitsyys katoaa hujauksessa ja tyttöä viedään ensimmäiseen kunnon suhteeseen vauhdikkaammin kuin luotijunassa. Eikä miehen ylimaallinen komeuskaan kai haitaksi ole. Siinä ohessa pitäisi ratkoa myös vampyyreihin sekaantuneiden naisten murhia, varsinkin kun vuoroon oma (uusi) rakas ja oma veli ovat vaarassa joutua tuomituiksi. Kuvioihin astuu jo heti alussa myös herkullisen hyvännäköinen viikinkivampyyri Eric, Billin pomo ja vampyyribaari Fangtasian omistaja.

Toisessa osassa (Living Dead in Dallas) Sookieta viedään Dallasiin ratkomaan kadonneen vampyyrin tapausta samalla kun kotopuolessa mellastaa mainadi, aikoinaan viininjumala Dionysoksen seuraajanainen, nyttemmin väkivallasta ilonsa imevä sadisti. Sookie tutustuu yhä lähemmin vampyyrien maailmaan, mutta näkee myös ihmisistä ikäviä puolia soluttautuessaan vampyyrivastaisen kirkon seurakuntaan.

Club Dead alkaa, kun Sookie tuntee suhteensa Billiin alkaneen väljähtää. Mieshän vaan naputtelee tietsikallaan tekoveripullo kourassa eikä huomioi ollenkaan vieressään keikistelevää kiimaista naarasta. Bill katoaa työmatkallaan (joo niin varmaan), ja Ericin ehdotuksesta Sookie lähtee Mississippiin etsimään rakastaan, vai ehkä jo entistä? Mukaansa Sookie saa ihmissusi Alcide Herveaux’n, joka – kuten kaikki muutkin miesehdokkaat tähän mennessä – on kuin Hunksien joulukalenterista. Billin tekijä – ja eksä – Lorena, Mississipin vampyyrikuningas Russell Edgington, Alciden yltiömustasukkainen muodonmuuttajaeksä Debbie, sekopäävampyyri Bubba (”the man from Memphis”) ja muutama muukin mauste sotketaan yhteen iloiseen soppaan, josta Sookien pitäisi saada Bill pelastetuksi.

Neljännessä opuksessa (Dead to the World) Sookie pelastaa kadun varresta muistinsa menettäneen Ericin. Muiden vampyyrien avulla selviää syykin: noitien kirouksestahan se johtuu, voi rähmä! Sookie saa tehtäväkseen huolehtia pääjehusta kotonaan, kun muut vampit yrittävät selvittää juttua. Taantunut Eric on sadistista normiversiotaan selvästi symppiksempi, eipä aikaakaan kun hiljattain sinkkuuntunut Sookie sortuu houkutukseen. Miehen upeasta ulkomuodosta tai suklaisista suutelutaidoista huumaantuneena Sookie ei liiaksi ikävöi Peruun häippässyttä Billiä tai huolestu itseään hengiltä kadonneen veljensä vuoksi. Noitiahan siitäkin tietysti epäillään, vaan onko Jasonin kuitenkin vienyt joku muu?

Kirjat on kirjoitettu Sookien näkökulmasta. Siinä onkin sitten eräs heikkous. Sookien ajatuksia kun ei koko aikaa jaksaisi seurata niin innolla. Ainaista vaatevalinnoista valittamista on aivan liikaa: laitanko nyt tuon topin vai tuon paidan ja mitkä housut ja voivoivoi. Hohhoijaa. Väliin mahtuu myös täysin käsittämättömiä mustasukkaisuuden purkauksia: voi kauhiaa, Bill seisoo jonkun – apua – naispuolisen henkilön vieressä ja melkein olkapäät koskettaa, rupeanpa nyt sitten äksyilemään. Bill kun ei selvästikään saisi olla edes samassa huoneessa muiden naisten kanssa samaan aikaan kun seurustelee Sookien kanssa.

Sitten on tietysti huomioitava Sookien kyky kuulla ajatuksia. Luulisi, että se olisi auttanut häntä saamaan jonkinlaista ymmärrystä ihmismielen koukeroihin, mutta oikeastaan seurauksena on ollut lähinnä se, että Sookie on kaikkia kylän juoruämmiä paremmin selvillä ihmisten synkimmistä salaisuuksista. Minkälaisia fantasioita ihmisillä on ja sen sellaista. Tietysti tämä on estänyt häntä muodostamasta kunnollisia suhteita vastakkaiseen sukupuoleen – kukapa haluaisi saada tietää vaikkapa sellaista, että oma rakas ajatteleekin aktin aikana jotakuta toista. Kyvystään huolimatta Sookiesta näyttää kasvaneen varsin tyhjäpäinen nuori nainen, jolle tärkeimpiä ovat miehet ja vaatteet. Vai voisiko ajatella Sookien elävän teinivuosiaan nyt Billin kanssa, kun ei koskaan aiemmin ole saanut olla rauhassa muiden ajatuksilta? Nääh.

Toisaalta Sookie on myös kiinnostava naispäähenkilö. Hän ei suinkaan – ainakaan koko aikaa – ole mikään neito pulassa, vaan on valmis myös toimimaan itse. Hän välittää läheisistään ja lähtee pelastamaan milloin ketäkin ties minkälaisista vaaroista. Ihmisenä hän on yleensä alakynnessä vampyyreja ja ihmissusia vastaan, mutta se ei häntä estä yrittämästä. Sookiella on myös melko kipakka mielenlaatu, jota hän kylläkin kommentoi tekstissä turhan tiuhaan. Suutahtaisi ihan rauhassa, ei sitä tarvitse aina selitellä.

Miehiä tuntuu Sookien elämässä vilisevän kuin sopuleita. Ja kaikki ovat sellaisia uroita että oksat pois. Tavalliset miehet katsovat Sookieta ja näkevät nätin tytön – mutta hullun. Ei houkuttele. Yliluonnollista laatua olevat superkomeat miehet sen sijaan ovat kuin eivät olisi ennen naista nähneetkään, mikä hiukan epäilyttää, kun monet ovat vuosisatoja vanhoja. Toki Sookien telepaattisista kyvyistä on tässä hyötyä: kukapa ei haluaisi omaa lemmikki-ajatustenlukijaa; varsinkin, jos tämä ei kykene lukemaan isäntänsä ajatuksia. Ja näinhän se juuri on: vampyyrien ajatukset ovat tytölle tuntemattomia, ihmissusien ja muodonmuuttajien mielet vain osittain avoimia.

Bill Compton on Sookien ensimmäinen mies, ensimmäinen vampyyri ja ensimmäinen tietoinen kosketus yliluonnolliseen (itsensä lisäksi). Välillä ihana, välillä liiankin omistushaluinen, välillä välinpitämätön, välillä pelkkä peto – kuvaannollisesti ja/tai kirjaimellisesti. Suhde tuntuu kariutuvan siihen, että Sookie ei edes halua ymmärtää miehen toiseutta. Hän ei ole ihminen, ei enää, mutta sitä Sookie ei sisäistä. Toinen ongelma on johtopäätöksiin hyppiminen ja luottamuksen puute. Sookie esimerkiksi uskoo heti Ericiä, kun tämä kertoo Billin asioista, eikä odota kuulevansa suoraan mieheltä itseltään. Näin, vaikka Sookie hyvin tietää Ericin haluavan hänet itselleen.

Sam Merlotte on Sookien pomo, baarin omistaja. Sookie saa selville, että mies onkin muodonmuuttaja, yleensä koiraksi muuntautuva ihminen. Ja kas, hän on ollut koko ajan lääpällään alaiseensa, ei vaan ole sanonut mitään ennen kuin toinen tulee ja vie tytön. Sookie väittää että ei pitäisi sekaantua työnantajaansa, mutta ei kuitenkaan pysty pitämään suhdetta jatkuvasti täysin asiallisena.

Eric Northman yrittää koko ajan päästä Sookien pöksyihin, vaikka tietää Sookien olevan Billin kanssa. Vihdoinhan se sitten neljännessä osassa onnistuu – eikä hän lopussa edes muista sitä. Ericin seksuaalinen vetovoima on kai miesehdokkaista vahvin. Jos hän ei olisi vampyyri, hän olisi vaarallinen psykopaatti.

Alcide Herveaux olisi järkevin vaihtoehto, vaikka onkin ihmissusi – ellei hänellä olisi riippakivenä pieleen mennyttä suhdetta ja hullua eksää, muodonmuuttaja-Debbietä. Sookien ja Alciden välinen kemia tuntuu olevan parhaimpia näistä vaihtoehdoista, mutta vaikeaa suhteen muodostaminen silti on. Tai olisi. Ei ole vielä tullut luettua pidemmälle.

Romanttisia ja seksuaalisesti värähteleviä kohtauksia siis riittää milloin kenenkin kanssa, jopa kyllästymiseen asti. Alkaa välillä ihmetyttämään, että mistä näitä miehiä oikein riittää, eikä kukaan ole ilmeisesti ruma tai edes tavallisen näköinen. No, se ei kai tämäntyyppisissä romaaneissa ole tarkoituksena. Romantiikkaan ei sovi realismi.

Ei pitäisi verrata, mutta vertaan silti. Tv-sarjaan siis. Olin nähnyt True Bloodin neljä Suomessa näytettyä kautta ennen kuin luin yhtäkään kirjaa, ja luonnollisesti se vaikutti vahvasti lukukokemukseen. Billin naama oli selvänä mielessäni ennen kuin luin minkäänlaista kuvausta hänestä.

Suurin ero on ilmiselvä: kirjojen Sookie-keskeisyyden sijaan sarjassa fokus jakaantuu useammalle henkilölle. Välillä liiankin monelle, mutta siitä ei nyt ole puhe. En halua tässä ruotia sarjan ongelmia, vaan keskittyä kirjoihin. Minäkertojana Sookie ei voi olla monessa paikassa yhtä aikaa, ja kerronta joutuu siksi seuraamaan jatkuvasti hänen mukanaan. Selvimmin tämä on ongelma kakkososassa, jossa koko Bon Tempsin mainadi-kuvio tuntuu kovin irralliselta suuremman sivumäärän Dallas-seikkailuun verrattuna. Toki ne olivat sarjassakin erillisiä juonia, mutta eivät niin selkeästi irrallisia, kun molempia seurattiin jatkuvasti. Toisaalta Sookien seikkailujen seuraaminen on sujuvampaa, kun ei tarvitse pitää mielessään niin montaa yhtaikaista juonenpätkää. Tv-versio on moninaisten hahmojen tarinoihin jakaantuessaan jo niin hajanainen, että välillä meinaa pudota kärryiltä.

Toinen selvä ero on tietysti joissain muunnetuissa juonikuvioissa ja hahmoissa. Sarja ei suinkaan noudata kirjoja uskollisesti, vaan monia asioita on muutettu. Tästä voi mainita esimerkkinä vaikkapa jo äsken esiin otetun mainadin, jonka rooli ja ympärille rakennettu tarina ovat hyvin erilaisia kuin kirjassa. Monien muidenkin hahmojen painoarvoja on vaihdeltu, joitain poistettu kokonaan, toisia lisätty. Jotkut kuolevat, vaikka ei pitäisi; toiset elävät, vaikka olivat kirjoissa jo heittäneet henkensä.

Hahmoissa kirjat tuntuvat häviävän sarjalle. Esimerkiksi Lafayette, homouttaan piilottelematon Merlotten baarin kokki, on sarjassa yksi lempihahmojani. Kirjassa Lafayetten rooli on olematon ja hahmo tapetaan jo toisen osan alussa. Kirja-Sookien maailmaan tuntuu mahtuvan yhä vähemmän oikeita ihmisiä. Sanoja säästellään komeiden yliluonnollisten uroiden kuvailuun sen sijaan että huomioitaisiin tavallisia ihmisiä muulloin kuin satunnaisen ajatustenlukuharjoituksen yhteydessä.

Televisiossa sarja on melko höttöä, mutta se sentään yrittää välillä rinnastaa aiheitaan todellisiin ongelmiin. Esimerkiksi yliluonnollisten olentojen kokema kohtelu – syrjintä, viha, halveksunta – on kuin minkä tahansa vähemmistön. Lukiessa tällaisia ajattelua innoittavia inspiraation hetkiä kokee vähemmän, ainakin minä. Toisaalta pidän siitä: kirjat ovat rehellisesti viihdettä eivätkä yritä esittää olevansa vakavasti otettavaa taidetta. Mysteerejä ja romantiikka yliluonnollisella vivahteella, ei fantasian avulla yhteiskunnan epäkohtiin pureutuvaa asiaa.

No kumpi sitten on parempi? Itse pidän enemmän telkkuversiosta, ainakin tähän mennessä. Asiaan voi tietysti vaikuttaa se, että näin sen ensiksi. Saapa nähdä, mitkä ovat vaikutelmat sitten viidennestä, kun aion sen lukea ennen kuin alkavat näyttämään Ylellä.

Teokset on suomennettu nimillä Veren voima, Verenjanoa Dallasissa, Kylmäveristen klubi sekä Veren imussa, ja ne on julkaissut Gummerus.

Yöpartio: Valon ja Pimeyden tanssia

Sergei Lukjanenko: Yöpartio (1998, suomennos 2012, Into)


Vauhdikasta hyvän ja pahan välistä tasapainoilua venäläisissä maisemissa ei tule liian usein vastaan kirjastossa. Sergei Lukjanenkon Yöpartio on kotimaassaan – ja miksei muuallakin – noussut huimaavaan suosioon, eikä ihme. Kerronta on mukaansatempaavaa ja riittävän, mutta ei liian, erikoista erottuakseen massasta ja vedoten silti laajaan lukijakuntaan. Mausteina sopassa on ripaus kauhua, aimo annos fantasiaa, jokunen loraus psykologista filosofointia, vampyyri tai pari sekä kunnon kourallinen toimintaa.

Teos koostuu kolmesta erillisestä osasta, jotka liittyvät tiiviisti toisiinsa. Kaikissa minäkertojana on Anton Gorodetski, moskovalainen keskitason velho ja ensiluokan ohjelmoija Yöpartiossa, joka valvoo Valon etuja. Yöpartiolla on Pimeyden etuja valvovan Päiväpartion kanssa Sopimus, joka takaa tasapainon säilymisen. Isojen alkukirjaimien yliviljelystä huolimatta asetelma on nokkela: nyt ei yritetä voittaa pahaa vaan vain pysyä sen kanssa tasoissa. Jos tekee hyvää yli sallittujen rajojen, vastapuolella on silloin yhtäläinen oikeus tehdä saman verran pahaa.

Osiot tuntuvat kuin saman sarjan erillisiltä teoksilta: jokaisella on oma kaarensa ja kliimaksinsa, ja niiden väleissä jännite katkeaa kuin saksilla leikaten. Välietapin saavuttaessaan tekee mieli hetkeksi laskea kirja käsistä ja huoahtaa, kerätä voimia uutta ponnistusta varten. Osien sisällä toiminta kantaa hyvin kahdessa ensimmäisessä. Jännitys pitää otteessaan ja tapahtumien kiivas tempo innostaa ahmimaan kirjaa nopeasti.

Kolmannen osan kohdalla vauhti lopahtaa. Yhtäkkiä kesken kaiken lähdetään porukalla mökille kännäämään vodkaa suolakurkkujen kanssa – miksi? Siksi, että hahmot voisivat hetken setviä keskinäisiä suhteitaan. Toisaalta siinä kaikessa on jotakin rentouttavan venäläistä, ja ehkä suomalaisellekin mielenlaadulle ominaista. Amerikkalaisessa tekstissä kohtaus olisi hyvin epätodennäköinen ellei mahdoton.

Samaisessa osiossa myös loppukahinat jäivät minulle melko oudoiksi. Etenkin Antonin itsensä motiivit toimia lopussa niin kuin toimi eivät oikein auenneet. Viimeisen loppuhuipennuksenhan olisi pitänyt olla kaikkein jännittävin ja lennokkain, mutta tajunnan räjähtämisen sijaan sain vain ihmetellä, että mitä tässä oikein tapahtui. Mitä, miksi, häh? Olisikohan syynä voinut olla liian nopea lukutahti?

Yöpartiohon on ujutettu mukaan paljon psykologista pohdintaa. Valittu kerrontamuoto, minä, tietysti auttaa tässä mielessä: pään sisäistä maailmaa on luontevaa kuvata, kun ollaan pään sisällä jo muutenkin. Välillä toiminta tuntuu turhaan pysähtyvän moraalisen pohdiskelun takia, välillä taas toiminnan hyökyaalto uhkaa hukuttaa syvällisemmät mietteet täysin alleen. Silti mukana on myös mielenkiintoisia, mieltä askarruttavia ajatuksen helmiä, jotka jäävät pyörimään päähän pidemmäksikin aikaa.

Yliluonnollisten olentojen, Muiden, on aina kuuluttava joko Pimeyden tai Valon palvelijoihin. Keskeinen ero näiden välillä tuntui olevan se, että Pimeyden palvelijan mielessä on ennemmin oma etu, oma selviytyminen, kun taas Valon palvelijaa ajaa rakkaus ja halu tehdä hyvää muille, myös tavallisille ihmisille. Jokainen valitsee puolensa, eikä sitä voi myöhemmin vaihtaa. Eikä tällä kertaa auta se, vaikka kuinka olisi lapsiaan rakastava perheenisä: silti saattaa kuulua sisimmässään Pimeyden puolelle. Tavalliset ihmiset ovat harmaan eri sävyjä mustan ja valkean välissä. He voivat jonain päivänä rakastaa ja auttaa toisia, seuraavana taas pyrkiä etenemään omassa elämässään parempiin asemiin. Eri puolien palvelijat voivat vaikuttaa tavallisten ihmisten valintoihin moraalinkorjauksilla, mutta niillä saattaa olla myös yllättäviä seurauksia. Vastapuolen pelaaja saattaa esimerkiksi nähdä tilanteen.

Korruptoituneen yhteiskunnan tapoihin kuuluu, että alemman tason byrokraatit tekevät lehmänkauppoja keskenään: turha niitä isoja pomoja on vaivata pikkujuttujen takia. Se näkyy myös Yöpartiossa. Vastakkaisten partioiden työntekijät saattavat solmia pieniä henkilökohtaisia sopimuksia, antaa myönnytyksiä toisilleen, jättää näkemättä, jos itse saavat siitä hyötyä. Jos jää kiinni hyvänteosta, voi joutua antamaan kiinniottajalleen luvan tehdä pahaa samassa mitassa.

Toisaalta herää myös kysymys hyvän ja pahan tavoitteista. Jos antaa vampyyrille luvan saalistaa yksi satunnaisesti valittu ihminen, onko se parempi vai pahempi kuin jos kieltää kaiken tappamisen – ja seurauksena on kaiken tuhoava sota? Voiko pahan kanssa tehdä kauppaa hyvällä omallatunnolla? Jos antaa luvan tappaa, onko silloin itse vastuussa? Miten voi olla hyvä, jos on siedettävä myös pahaa? Selvitäkseen näistä kaikista moraalisista kysymyksistä hengissä on Valon voimien välillä vetäydyttävä vodkapullon kanssa maalle.

En ole nähnyt kirjasta filmattua venäläiselokuvaa vielä, mutta luin teoksen hyvin elokuvallisena. Vaikka pään sisäisen pohdinnan määrä oli suhteellisen suuri, tapahtumien kuvailu piirsi mieleeni selkeitä ja mielikuvituksellisia näkymiä Yöpartion maisemiin. Esimerkiksi näkyvän todellisuuden takaisten tasojen Hämärä kuvautui mielessäni samantapaisena kuin elokuvissa nähdyt Frodon sormusmaailma tai Constantinen Helvetti, ehkä vaimennetuilla äänillä.

Yöpartiossa on monia toimivia osia, vaikka se ei olekaan missään mielessä täydellinen. Sutjakka kerronta pitää teoksen pinnalla silloinkin kun se uhkaa jähmettyä. Laadukasta suomennosta on tietysti aina ilo lukea. Aion etsiä luettavakseni sitten aikanaan myös teoksen jatko-osan, Päiväpartion, kun se joskus ensi vuoden puolella ilmestyy suomeksi. Ellen sitä ennen kyllästy odottamaan ja kahlaa läpi kirjaston in English -osastoa, venäjää kun en osaa…

Aikomuksissa on katsoa elokuva piakkoin – kunhan kirjan lukemiseen alkaa olla riittävä etäisyys. Se ajankohta taitaa tulla vastaan joskus kohtalaisen pian, alelaarista jo ostettua dvd:tä kun ei viitsisi liian pitkään pihdata.

Löytöretkellä vanhan rakkauden kaivauksilla

Kouluaikana luin paljon. En vain niitä opuksia, joita opettajat pakkoluetuttivat; kahlasin kirjoja selvästi minimivaatimuksia enemmän. Yleensä fantasiaa tai scifiä, mutta välillä muutakin. Eddingseistä alkaen uppouduin toisten todellisuuksien topografiaan, ja rakastin sitä.

Myöhemmin, opiskelujen alun myötä, lukeminen jäi. Ei se koskaan unohtunut kokonaan, mutta hidastui. Kirjanmerkki saattoi maatua saman kirjan välissä kuukausia, vaikka ennen olisi siihen mennyt alle viikko. Kesäisin ja joululomilla luin hiukan enemmän, mutta ei silloinkaan mitään rekkalastillisia mennyt. Kyse ei suinkaan ollut siitä, että olisin yhtäkkiä ollut jotenkin mahdottoman paljon kiireisempi kuin ennen, tai siitä, että opiskelut olisivat täyttäneet päätäni liikaa omalla asiallaan. Ongelma oli asenteessa.

Kuvittelin olevani niin vanha, ettei minun enää pitäisi harrastaa samaa todellisuuspakoilua. Sen sijaan pitäisi sivistää itseään. Pitäisi lukea klassikoita, venäläisiä, suomalaisia, ranskalaisia. Pitäisi pakottaa itsensä pysymään tässä maailmassa. Pitäisi keskittyä Taiteeseen isolla teellä: sellaiseen, jossa käsitellään raskaita ja vaikeita teemoja. Lukemisesta katosi ilo, siitä tuli suorittamista. Luin, jotta voisin sanoa lukeneeni sen tai tuon kirjan.

Ja kuitenkin koko ajan rakastin eniten niitä teoksia, joissa oli jotain yliluonnollista, jotain epärealistista. Peter Høegin ja Margaret Atwoodin kirjoituksia saattoi toki lukea melkein hyvällä omallatunnolla, mutta satunnaisesta Terry Pratchettista tai Neil Gaimanista tuli heti hiukan syyllisempi olo. Silti luin niitä, ja vieläpä mieluummin kuin sitä, mitä ajattelin, että minun pitäisi lukea.

Viime kesänä katselin kirjaston fantasiahyllyä, etenkin sitä englanninkielistä. Sinne oli ilmestynyt paljon uutta ja ihmeellistä. Ajattelin: miksi ei? Tartuin kirjaan ja sitten toiseen, kolmanteen, neljänteen. Miksi minun pitäisi hävetä sitä, mitä luen? Sitä, mitä rakastan? Tärkeämpää kai on, että luen ylipäätään. Sitä en varsinaisesti ole viime vuosina voinut sanoa kuin ajoittain. Vanha rakkaus löytyi uudestaan. Aloin kantaa kirjaston valikoimaa kotiin, välittämättä juurikaan materiaalin henkisestä raskaudesta. Kevyttä, höttöä, viihdettä, romantiikkaa, toimintaa, seikkailua: mitä vain yliluonnollisella vivahteella. Löysin englanninkieliseltä osastolta urban fantasy -nimikkeellä varustetun hyllyn ihan aikuisten puolelta, ja sieltä olen löytänyt itseni yhä useammin ja useammin. Ehkä tätä kautta löydän kirjojen laajemmankin valtakunnan uudestaan, opin taas rakastamaan niitä sanoista kudottuja maailmoja, jotka välillä unohdin melkein kokonaan.

Tietenkin ymmärrän, että fantasian keinoin voidaan käsitellä tämän maailman ongelmia. Minulle se ei kuitenkaan ole tärkeää – ainakaan juuri nyt. Luen viihtyäkseni, paetakseni todellisuutta, antaakseni mielikuvituksen lentää Pegasoksen siivillä sateenkaaren taa. Luen lukeakseni.

~ ~ ~

Tähän blogiin tulen kirjoittamaan lukemistani kirjoista, sanotaan niitä nyt sitten paremman termin puutteessa vaikka arvosteluiksi. Minulla on omat syyni: haluan pysyä selvillä lukemastani ja lisäksi säilyttää edes jonkinlaista kriittisyyttä. Monet teoksista olen lukenut englanniksi ja suurin osa tulee olemaan fantasiaa tai scifiä. Mahdollisesti väliin saattaa tipahtaa tekstejä vaikkapa sarjakuvista, elokuvista tai televisio-ohjelmista, ehkä joitakin yleisempiä kirjallisuusaiheisia kirjoituksiakin. Tervetuloa kanssani matkalle spekulatiivisen fiktion vaihtoehtoisiin todellisuuksiin!