Dead Until Dark (2001)
Living Dead in Dallas (2002)
Club Dead (2003)
Dead to the World (2004)
Vauhtia ja viettelyksiä ei puutu Sookie Stackhouse -sarjan teoksista. Vampyyrimiehet ja muut yliluonnolliset äijät ovat toinen toistaan komeampia, ruumiita tulee vastaan enemmän kuin jaksaa laskea, eikä seksiä tihkuvia tilanteitakaan ole unohdettu. Charlaine Harrisin vampyyrit on nähty televisiossakin: True Blood -sarja perustuu kirjojen maailmaan.
Sookie Stackhouse on päälle parikymppinen tarjoilija Bon Tempsissa, Louisianassa. Hänellä on eräs kyky, joka erottaa hänet tavallisista ihmisistä: Sookie kuulee ajatuksia, yleensä tahtomattaankin. Hän on saanut hullun ja idiootin leiman pääasiassa juuri tämän kykynsä – ja sen peittelyn – ansiosta. Harrisin kuvaama maailma on monilta osin omamme kaltainen, mutta olennainen ero on vampyyrien tulo julkisuuteen. Japanilaisten kehitettyä synteettisen veren reseptin ei näiden yön saalistajien tarvitse enää piileksiä: heissähän ei ole mitään pelättävää! Heillä on vain vakava aurinkoallergia ja siitä johtuva sivuoire: veren tarve. Tai näin virallinen tarina kertoo. Myöhemmin yliluonnollisten olentojen kerho kasvaa monilla muillakin otuksilla, esimerkiksi muodonmuuttajilla ja ihmissusilla.
Ensimmäisessä osassa (Dead Until Dark) Sookien elämään astuu hänen ensimmäinen vampyyrinsä, Bill, jonka ajatuksia hän ei pysty kuulemaan. Mikä ihana hiljaisuus! Vuosia jatkuneen metelin jälkeen ei ole mikään ihme, että neitsyys katoaa hujauksessa ja tyttöä viedään ensimmäiseen kunnon suhteeseen vauhdikkaammin kuin luotijunassa. Eikä miehen ylimaallinen komeuskaan kai haitaksi ole. Siinä ohessa pitäisi ratkoa myös vampyyreihin sekaantuneiden naisten murhia, varsinkin kun vuoroon oma (uusi) rakas ja oma veli ovat vaarassa joutua tuomituiksi. Kuvioihin astuu jo heti alussa myös herkullisen hyvännäköinen viikinkivampyyri Eric, Billin pomo ja vampyyribaari Fangtasian omistaja.
Toisessa osassa (Living Dead in Dallas) Sookieta viedään Dallasiin ratkomaan kadonneen vampyyrin tapausta samalla kun kotopuolessa mellastaa mainadi, aikoinaan viininjumala Dionysoksen seuraajanainen, nyttemmin väkivallasta ilonsa imevä sadisti. Sookie tutustuu yhä lähemmin vampyyrien maailmaan, mutta näkee myös ihmisistä ikäviä puolia soluttautuessaan vampyyrivastaisen kirkon seurakuntaan.
Club Dead alkaa, kun Sookie tuntee suhteensa Billiin alkaneen väljähtää. Mieshän vaan naputtelee tietsikallaan tekoveripullo kourassa eikä huomioi ollenkaan vieressään keikistelevää kiimaista naarasta. Bill katoaa työmatkallaan (joo niin varmaan), ja Ericin ehdotuksesta Sookie lähtee Mississippiin etsimään rakastaan, vai ehkä jo entistä? Mukaansa Sookie saa ihmissusi Alcide Herveaux’n, joka – kuten kaikki muutkin miesehdokkaat tähän mennessä – on kuin Hunksien joulukalenterista. Billin tekijä – ja eksä – Lorena, Mississipin vampyyrikuningas Russell Edgington, Alciden yltiömustasukkainen muodonmuuttajaeksä Debbie, sekopäävampyyri Bubba (”the man from Memphis”) ja muutama muukin mauste sotketaan yhteen iloiseen soppaan, josta Sookien pitäisi saada Bill pelastetuksi.
Neljännessä opuksessa (Dead to the World) Sookie pelastaa kadun varresta muistinsa menettäneen Ericin. Muiden vampyyrien avulla selviää syykin: noitien kirouksestahan se johtuu, voi rähmä! Sookie saa tehtäväkseen huolehtia pääjehusta kotonaan, kun muut vampit yrittävät selvittää juttua. Taantunut Eric on sadistista normiversiotaan selvästi symppiksempi, eipä aikaakaan kun hiljattain sinkkuuntunut Sookie sortuu houkutukseen. Miehen upeasta ulkomuodosta tai suklaisista suutelutaidoista huumaantuneena Sookie ei liiaksi ikävöi Peruun häippässyttä Billiä tai huolestu itseään hengiltä kadonneen veljensä vuoksi. Noitiahan siitäkin tietysti epäillään, vaan onko Jasonin kuitenkin vienyt joku muu?
Kirjat on kirjoitettu Sookien näkökulmasta. Siinä onkin sitten eräs heikkous. Sookien ajatuksia kun ei koko aikaa jaksaisi seurata niin innolla. Ainaista vaatevalinnoista valittamista on aivan liikaa: laitanko nyt tuon topin vai tuon paidan ja mitkä housut ja voivoivoi. Hohhoijaa. Väliin mahtuu myös täysin käsittämättömiä mustasukkaisuuden purkauksia: voi kauhiaa, Bill seisoo jonkun – apua – naispuolisen henkilön vieressä ja melkein olkapäät koskettaa, rupeanpa nyt sitten äksyilemään. Bill kun ei selvästikään saisi olla edes samassa huoneessa muiden naisten kanssa samaan aikaan kun seurustelee Sookien kanssa.
Sitten on tietysti huomioitava Sookien kyky kuulla ajatuksia. Luulisi, että se olisi auttanut häntä saamaan jonkinlaista ymmärrystä ihmismielen koukeroihin, mutta oikeastaan seurauksena on ollut lähinnä se, että Sookie on kaikkia kylän juoruämmiä paremmin selvillä ihmisten synkimmistä salaisuuksista. Minkälaisia fantasioita ihmisillä on ja sen sellaista. Tietysti tämä on estänyt häntä muodostamasta kunnollisia suhteita vastakkaiseen sukupuoleen – kukapa haluaisi saada tietää vaikkapa sellaista, että oma rakas ajatteleekin aktin aikana jotakuta toista. Kyvystään huolimatta Sookiesta näyttää kasvaneen varsin tyhjäpäinen nuori nainen, jolle tärkeimpiä ovat miehet ja vaatteet. Vai voisiko ajatella Sookien elävän teinivuosiaan nyt Billin kanssa, kun ei koskaan aiemmin ole saanut olla rauhassa muiden ajatuksilta? Nääh.
Toisaalta Sookie on myös kiinnostava naispäähenkilö. Hän ei suinkaan – ainakaan koko aikaa – ole mikään neito pulassa, vaan on valmis myös toimimaan itse. Hän välittää läheisistään ja lähtee pelastamaan milloin ketäkin ties minkälaisista vaaroista. Ihmisenä hän on yleensä alakynnessä vampyyreja ja ihmissusia vastaan, mutta se ei häntä estä yrittämästä. Sookiella on myös melko kipakka mielenlaatu, jota hän kylläkin kommentoi tekstissä turhan tiuhaan. Suutahtaisi ihan rauhassa, ei sitä tarvitse aina selitellä.
Miehiä tuntuu Sookien elämässä vilisevän kuin sopuleita. Ja kaikki ovat sellaisia uroita että oksat pois. Tavalliset miehet katsovat Sookieta ja näkevät nätin tytön – mutta hullun. Ei houkuttele. Yliluonnollista laatua olevat superkomeat miehet sen sijaan ovat kuin eivät olisi ennen naista nähneetkään, mikä hiukan epäilyttää, kun monet ovat vuosisatoja vanhoja. Toki Sookien telepaattisista kyvyistä on tässä hyötyä: kukapa ei haluaisi omaa lemmikki-ajatustenlukijaa; varsinkin, jos tämä ei kykene lukemaan isäntänsä ajatuksia. Ja näinhän se juuri on: vampyyrien ajatukset ovat tytölle tuntemattomia, ihmissusien ja muodonmuuttajien mielet vain osittain avoimia.
Bill Compton on Sookien ensimmäinen mies, ensimmäinen vampyyri ja ensimmäinen tietoinen kosketus yliluonnolliseen (itsensä lisäksi). Välillä ihana, välillä liiankin omistushaluinen, välillä välinpitämätön, välillä pelkkä peto – kuvaannollisesti ja/tai kirjaimellisesti. Suhde tuntuu kariutuvan siihen, että Sookie ei edes halua ymmärtää miehen toiseutta. Hän ei ole ihminen, ei enää, mutta sitä Sookie ei sisäistä. Toinen ongelma on johtopäätöksiin hyppiminen ja luottamuksen puute. Sookie esimerkiksi uskoo heti Ericiä, kun tämä kertoo Billin asioista, eikä odota kuulevansa suoraan mieheltä itseltään. Näin, vaikka Sookie hyvin tietää Ericin haluavan hänet itselleen.
Sam Merlotte on Sookien pomo, baarin omistaja. Sookie saa selville, että mies onkin muodonmuuttaja, yleensä koiraksi muuntautuva ihminen. Ja kas, hän on ollut koko ajan lääpällään alaiseensa, ei vaan ole sanonut mitään ennen kuin toinen tulee ja vie tytön. Sookie väittää että ei pitäisi sekaantua työnantajaansa, mutta ei kuitenkaan pysty pitämään suhdetta jatkuvasti täysin asiallisena.
Eric Northman yrittää koko ajan päästä Sookien pöksyihin, vaikka tietää Sookien olevan Billin kanssa. Vihdoinhan se sitten neljännessä osassa onnistuu – eikä hän lopussa edes muista sitä. Ericin seksuaalinen vetovoima on kai miesehdokkaista vahvin. Jos hän ei olisi vampyyri, hän olisi vaarallinen psykopaatti.
Alcide Herveaux olisi järkevin vaihtoehto, vaikka onkin ihmissusi – ellei hänellä olisi riippakivenä pieleen mennyttä suhdetta ja hullua eksää, muodonmuuttaja-Debbietä. Sookien ja Alciden välinen kemia tuntuu olevan parhaimpia näistä vaihtoehdoista, mutta vaikeaa suhteen muodostaminen silti on. Tai olisi. Ei ole vielä tullut luettua pidemmälle.
Romanttisia ja seksuaalisesti värähteleviä kohtauksia siis riittää milloin kenenkin kanssa, jopa kyllästymiseen asti. Alkaa välillä ihmetyttämään, että mistä näitä miehiä oikein riittää, eikä kukaan ole ilmeisesti ruma tai edes tavallisen näköinen. No, se ei kai tämäntyyppisissä romaaneissa ole tarkoituksena. Romantiikkaan ei sovi realismi.
Ei pitäisi verrata, mutta vertaan silti. Tv-sarjaan siis. Olin nähnyt True Bloodin neljä Suomessa näytettyä kautta ennen kuin luin yhtäkään kirjaa, ja luonnollisesti se vaikutti vahvasti lukukokemukseen. Billin naama oli selvänä mielessäni ennen kuin luin minkäänlaista kuvausta hänestä.
Suurin ero on ilmiselvä: kirjojen Sookie-keskeisyyden sijaan sarjassa fokus jakaantuu useammalle henkilölle. Välillä liiankin monelle, mutta siitä ei nyt ole puhe. En halua tässä ruotia sarjan ongelmia, vaan keskittyä kirjoihin. Minäkertojana Sookie ei voi olla monessa paikassa yhtä aikaa, ja kerronta joutuu siksi seuraamaan jatkuvasti hänen mukanaan. Selvimmin tämä on ongelma kakkososassa, jossa koko Bon Tempsin mainadi-kuvio tuntuu kovin irralliselta suuremman sivumäärän Dallas-seikkailuun verrattuna. Toki ne olivat sarjassakin erillisiä juonia, mutta eivät niin selkeästi irrallisia, kun molempia seurattiin jatkuvasti. Toisaalta Sookien seikkailujen seuraaminen on sujuvampaa, kun ei tarvitse pitää mielessään niin montaa yhtaikaista juonenpätkää. Tv-versio on moninaisten hahmojen tarinoihin jakaantuessaan jo niin hajanainen, että välillä meinaa pudota kärryiltä.
Toinen selvä ero on tietysti joissain muunnetuissa juonikuvioissa ja hahmoissa. Sarja ei suinkaan noudata kirjoja uskollisesti, vaan monia asioita on muutettu. Tästä voi mainita esimerkkinä vaikkapa jo äsken esiin otetun mainadin, jonka rooli ja ympärille rakennettu tarina ovat hyvin erilaisia kuin kirjassa. Monien muidenkin hahmojen painoarvoja on vaihdeltu, joitain poistettu kokonaan, toisia lisätty. Jotkut kuolevat, vaikka ei pitäisi; toiset elävät, vaikka olivat kirjoissa jo heittäneet henkensä.
Hahmoissa kirjat tuntuvat häviävän sarjalle. Esimerkiksi Lafayette, homouttaan piilottelematon Merlotten baarin kokki, on sarjassa yksi lempihahmojani. Kirjassa Lafayetten rooli on olematon ja hahmo tapetaan jo toisen osan alussa. Kirja-Sookien maailmaan tuntuu mahtuvan yhä vähemmän oikeita ihmisiä. Sanoja säästellään komeiden yliluonnollisten uroiden kuvailuun sen sijaan että huomioitaisiin tavallisia ihmisiä muulloin kuin satunnaisen ajatustenlukuharjoituksen yhteydessä.
Televisiossa sarja on melko höttöä, mutta se sentään yrittää välillä rinnastaa aiheitaan todellisiin ongelmiin. Esimerkiksi yliluonnollisten olentojen kokema kohtelu – syrjintä, viha, halveksunta – on kuin minkä tahansa vähemmistön. Lukiessa tällaisia ajattelua innoittavia inspiraation hetkiä kokee vähemmän, ainakin minä. Toisaalta pidän siitä: kirjat ovat rehellisesti viihdettä eivätkä yritä esittää olevansa vakavasti otettavaa taidetta. Mysteerejä ja romantiikka yliluonnollisella vivahteella, ei fantasian avulla yhteiskunnan epäkohtiin pureutuvaa asiaa.
No kumpi sitten on parempi? Itse pidän enemmän telkkuversiosta, ainakin tähän mennessä. Asiaan voi tietysti vaikuttaa se, että näin sen ensiksi. Saapa nähdä, mitkä ovat vaikutelmat sitten viidennestä, kun aion sen lukea ennen kuin alkavat näyttämään Ylellä.
Teokset on suomennettu nimillä Veren voima, Verenjanoa Dallasissa, Kylmäveristen klubi sekä Veren imussa, ja ne on julkaissut Gummerus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti