Anita Blake 1-3: Zombikuningatar selvittää vampyyrimurhia sarkasmilla

Laurell K. Hamilton:

Guilty Pleasures (1993)

The Laughing corpse (1994)

Circus of the Damned (1995)

Anita Blake -sarja sekoittaa dekkaria, kauhua, yliluonnollisuutta, toimintaa ja hiukan romantiikkaakin vauhdikkaaksi seokseksi, joka listautuu urban fantasy -nimikkeen alle. Tässä riittää kyllä vampyyreilla varustettua luettavaa vähäksi aikaa, jos koko sarjan meinaa kahlata läpi: osia on nimittäin jo päälle parikymmentä. Sijoittuu jonnekin Anne Ricen ja Charlaine Harrisin välimaastoon sekä ajallisesti että tyylillisesti (no okei, ainakin tyylillisesti: kaikki taitavat vielä kirjoittaa). Anita Blakea ei ole suomennettu, mutta sitä voi lukea ulkomaan kielellä myös sarjakuvana.

Sarja sotkee yliluonnollisia elementtejä nykymaailmaan. Tai no, jos tarkkoja ollaan, 90-luvun St. Louisiin Missourin osavaltiossa. Siis vaihtoehtoinen todellisuus, jossa on olentoja ja voimia enemmän kuin omassamme. Tämä tarkoittaa sitä, että vampyyrit, ihmissudet, muodonmuuttajat, noidat ja muut vastaavat ovat yleisessä tiedossa. Niin yleisessä, että esimerkiksi yliopistossa voi valita pääaineekseen vaikkapa niiden biologiaa.

Anita Blake itse on kakskytjotainvuotias animaattori, eli hän herättää kuolleita henkiin (ei tee piirrettyjä elokuvia). Hän tekee siis ruumiista zombeja sanan alkuperäisessä merkityksessä – eli voodoon avulla kävelemään nostettuja raatoja, ei aivojen perässä löntystäviä omituisen viruksen uhreja. Henkensä heittäneen rikkaan mutta testamentittoman isoisän uudelleen herättämisestä saattaa olla iloa, kun perijöillä tulee kinaa kuolinpesästä. Ainakin se tulee halvemmaksi kuin riitely asianajajien välityksellä. Hautuumailla juoksentelun ohessa Anita auttaa poliisia yliluonnollisten rikosten selvittämisessä, metsästää ja teloittaa hurjistuneita, liikaa ruumiita jälkeensä jättäneitä vampyyreja sekä yrittää vältellä erään vanhemman vampyyriherran viettelyksiä.

Juonessa on paljon kovaksikeitettyä dekkaria. Selvitettävät rikokset vaan nyt sattuvat olemaan yliluonnollista laatua. Ja se yleensä tarkoittaa myös sitä, että ne ovat todella raakoja. Anita Blaken maailmassa vampit ja muut eivät ole pelkästään terävähampaisia unelmamiehiä, vaan myös todellisia petoja, vaikka saattavat sopeutua osaksi ihmisten maailmaa niin halutessaan.

Ensimmäinen osa, Guilty Pleasures, keskittyy murhattujen vampyyrien mysteerin ratkaisemiseen. Anitaa homma ei aluksi kiinnostaisi, ainut hyvä vampyyri kun on kahdesti kuollut vampyyri, mutta yli tuhatvuotias pitkähampainen tyttönen saa mielen muuttumaan. Nuorena neitona vampyyriksi muutettu Nikolaos on St. Louis'n kaupungin vampyyriporukan johtaja, eikä hänen käskyjään kannata olla tottelematta. Anitalle ennestään tuttu hurmurivampyyri Jean-Claude auttaa matkan varrella ja yrittää aina välillä vietellä häntä. Tätä ensimmäistä osaa muistan joskus selailleeni sarjakuvana, ja loppuratkaisu oli siksi liian hyvin mielessä.

The Laughing Corpsen alkaessa edellisen kirjan tapahtumista on kulunut kuukausi, ja taas Anita joutuu murhia selvittelemään. Tällä kertaa uhrit ovat ihmisiä, jotka on revitty palasiksi ja osittain syöty. Todella vatsaa kääntävää kamaa siis. Syylliseksi epäillään villiintynyttä lihansyöjäzombia, ja nyt pitäisikin selvittää, kuka olisi tarpeeksi voimakas herättämään kuolleista sellaisen hirviön. Jean-Claudekin vilahtaa ja yrittää kovasti tehdä Anitasta ihmispalvelijansa; rooli, johon Anita ei millään haluaisi.

Kolmannessa osassa (Circus of the Damned) Anita selvittää tuntemattoman vampyyrilauman tekemiä murhia ja jatkaa Jean-Clauden välttelyä yrittäen samalla olla paljastamatta tämän uudehkoa asemaa kaupungin vampyyripomona vihollisille. Pomon pallille olisi muitakin halukkaita, ja Anitan valinnoilla ja teoilla on suuri merkitys kaupungin asukkaille; ei vain yliluonnollisille vaan ihan tavallisille ihmisillekin.

Teokset on nimetty sarjassa esiintyvien erilaisten yliluonnollisvetoisten viihdeyritysten mukaan. Guilty Pleasures on miesstrippiklubi, jossa stripparit ovat suurelta osin vampyyreja. The Laughing Corpse sen sijaan on komediaklubi, jossa stand up -koomikot ovat vaikkapa vampyyreja tai zombin kanssa lavalle nousevia esiintyjiä. Circus of the Damned on yliluonnollisten sirkus, jota vetää Jean-Claude. Niillä on tärkeä rooli teoksissa paikkoina, mutta myös sanojen merkitys liittyy aina kirjan sisältöön.

Anita on pieni mutta pippurinen; aivan kuin koko sanonta olisi keksitty häntä kuvaamaan. Lyhyt ja pienikokoinen, joskaan ei aivan lauta, kalpeaihoinen, mustatukkainen, ei siis mikään ensimmäinen mielikuva kovasta taistelijasta. Siksipä lähtiessään ihmistä vahvempia vamppeja tappamaan Anita luottaakin aseisiin. Minnekään ei mennä ilman turvallisen tappavaa Browningia.

Teokset on kirjoitettu Anitan näkökulmasta. Kertojana hän kuljettaa tarinaa sujuvasti ja notkeasti. Anitan pippurinen persoonallisuus ja ajoittainen sarkasmi tulee kyllä mukavasti esille. Vaikka näyttääkin posliininukelta, hän ei ole mikään hento neitonen.

Anita ei ole täydellinen ihminen. Arpia on sekä sisällä että ulkopinnassa. Monen miesvaltaisella alalla toimivan naisen tavoin Anitalla on tarve olla kova, kovempi kuin miehet. Yliluonnollisiin vastustajiinsa verrattuna hän on heikko, mutta sisua riittää silti. Hän saattaa olla peloissaan, mutta ei luovuta sitten millään. Anitan huumorintaju menee hiukan mustaan suuntaan, eikä sarkasmiakaan vältellä. Hän saattaa vaikuttaa vaikealta ja piikikkäältä ihmiseltä ulkopuolisille ja onkin usein joutua pulaan puheidensa takia. Hän puolustaa ihmisiä eikä helposti petä rotuaan esimerkiksi vampyyreille, vaikka kyseinen yksilö olisikin pettänyt hänet henkilökohtaisesti. Tunnepuolella hänellä on paljon vajavaisuuksia, esimerkiksi luottamusongelmia. Anita saattaa suutahtaa helposti eikä yleensä ole kovinkaan kohtelias. Käskyjen noudattamisessa on myös ongelmia. Kaikin puolin mielenkiintoinen päähenkilö siis.

Jo heti alussa sarjassa on vauhtia ja vetoa. Liikoja ei onneksi selitellä, vaan mennään suoraan asiaan. Anitalla on jo vakiintunut asema yliluonnollisessa, hän ei ole mikään aloitteleva animaattori tai vampyyriteloittaja. Jean-Claude ja monet muut hahmot ovat Anitalle tuttuja jo entuudestaan. Hamiltonilla ei siis ole vaikeuksia heittää Anitaa oudoille poluille, ei tarvetta miettiä, miten tavistyttö joutuisi normimaailman rajoille ja ulos. Vampyyreista ja zombeista huolimatta tässäkin rinnakkaismaailmassa olisi kai mahdollista elää melko tavallista elämää. Yliluonnolliset ovat vain vähemmistö, yhteiskunnan laitamilla toimiva porukka.

Myös sivuhahmot ovat mielenkiintoisia. Jean-Claudelle on toistaiseksi varattu miespääosan rooli, vaikka muitakin kaksilahkeisia vilahtaa. Lipevänä ja hiukan limaisena mutta silti hurmaavana ranskalaisvampyyrinä hän on oiva kontrasti Anitan suorapuheiselle ja pragmaattiselle piikikkyydelle. Mies yrittää jatkuvasti liehitellä Anitaa, mutta tämä ei anna periksi. Ruumiita hän ei deittaile, täytyyhän sitä sentään jotain rajaa olla. Poliisien mörköryhmässä riittää myös persoonallisuuksia, samoin kuin Anitan työpaikalla, Animators Inc:ssa. Ja sitten heitetään vielä päälle kourallinen vampyyrejä, ihmissusia, voodoo-noitia ja muuta sellaista.

Missään vaiheessa ei mennä varsinaisesti erotiikan puolelle, ainakaan toistaiseksi, vaikka houkutuksia kyllä riittää. Kyse on yliluonnollisesta dekkarista, jossa on mukana romantiikkaa, ei toisin päin. Kovasti tulee paikoin mieleen Sookie Stackhouset, yhtäläisyyksiä on paljon. Tekisikin mieli ehkä joskus tulevaisuudessa vertailla näitä kahta keskenään hiukan seikkaperäisemmin. Ehkä sitten, kun olen kummassakin hiukan pidemmällä, ja voin arvioida, mihin suuntaan ollaan menossa.

Kaiken kaikkiaan tykkäsin. Päähenkilö on kova mimmi, mutta silti inhimillinen. Juonenkuljetus on iskevää ja hyvin rytmitettyä. Kirjoitustyyli on kevyttä ja nopealukuista, eikä näissä tietysti paljon syvällisiä ajatuksia ole. Mutta toisaalta, kuinka monessa ”tavallisessa” dekkarissakaan on: eihän niiltäkään usein vaadita muuta kuin että sitä lukee helposti vaikkapa mökillä. Sellaisena kuvittelisinkin myös Anitan toimivan. Murhatarinat tosin ovat melkoisen verisiä, joten en suosittele aivan heikkohermoisimmille.