Kouluaikana luin paljon. En vain niitä opuksia, joita opettajat
pakkoluetuttivat; kahlasin kirjoja selvästi minimivaatimuksia enemmän.
Yleensä fantasiaa tai scifiä, mutta välillä muutakin. Eddingseistä
alkaen uppouduin toisten todellisuuksien topografiaan, ja rakastin sitä.
Myöhemmin, opiskelujen alun myötä, lukeminen jäi. Ei se koskaan
unohtunut kokonaan, mutta hidastui. Kirjanmerkki saattoi maatua saman
kirjan välissä kuukausia, vaikka ennen olisi siihen mennyt alle viikko.
Kesäisin ja joululomilla luin hiukan enemmän, mutta ei silloinkaan
mitään rekkalastillisia mennyt. Kyse ei suinkaan ollut siitä, että
olisin yhtäkkiä ollut jotenkin mahdottoman paljon kiireisempi kuin
ennen, tai siitä, että opiskelut olisivat täyttäneet päätäni liikaa
omalla asiallaan. Ongelma oli asenteessa.
Kuvittelin olevani niin vanha, ettei minun enää pitäisi harrastaa
samaa todellisuuspakoilua. Sen sijaan pitäisi sivistää itseään. Pitäisi
lukea klassikoita, venäläisiä, suomalaisia, ranskalaisia. Pitäisi
pakottaa itsensä pysymään tässä maailmassa. Pitäisi keskittyä Taiteeseen
isolla teellä: sellaiseen, jossa käsitellään raskaita ja vaikeita
teemoja. Lukemisesta katosi ilo, siitä tuli suorittamista. Luin, jotta
voisin sanoa lukeneeni sen tai tuon kirjan.
Ja kuitenkin koko ajan rakastin eniten niitä teoksia, joissa oli
jotain yliluonnollista, jotain epärealistista. Peter Høegin ja Margaret
Atwoodin kirjoituksia saattoi toki lukea melkein hyvällä omallatunnolla,
mutta satunnaisesta Terry Pratchettista tai Neil Gaimanista tuli heti
hiukan syyllisempi olo. Silti luin niitä, ja vieläpä mieluummin kuin
sitä, mitä ajattelin, että minun pitäisi lukea.
Viime kesänä katselin kirjaston fantasiahyllyä, etenkin sitä
englanninkielistä. Sinne oli ilmestynyt paljon uutta ja ihmeellistä.
Ajattelin: miksi ei? Tartuin kirjaan ja sitten toiseen, kolmanteen,
neljänteen. Miksi minun pitäisi hävetä sitä, mitä luen? Sitä, mitä
rakastan? Tärkeämpää kai on, että luen ylipäätään. Sitä en varsinaisesti
ole viime vuosina voinut sanoa kuin ajoittain. Vanha rakkaus löytyi
uudestaan. Aloin kantaa kirjaston valikoimaa kotiin, välittämättä
juurikaan materiaalin henkisestä raskaudesta. Kevyttä, höttöä,
viihdettä, romantiikkaa, toimintaa, seikkailua: mitä vain
yliluonnollisella vivahteella. Löysin englanninkieliseltä osastolta
urban fantasy -nimikkeellä varustetun hyllyn ihan aikuisten puolelta, ja
sieltä olen löytänyt itseni yhä useammin ja useammin. Ehkä tätä kautta
löydän kirjojen laajemmankin valtakunnan uudestaan, opin taas
rakastamaan niitä sanoista kudottuja maailmoja, jotka välillä unohdin
melkein kokonaan.
Tietenkin ymmärrän, että fantasian keinoin voidaan käsitellä tämän
maailman ongelmia. Minulle se ei kuitenkaan ole tärkeää – ainakaan juuri
nyt. Luen viihtyäkseni, paetakseni todellisuutta, antaakseni
mielikuvituksen lentää Pegasoksen siivillä sateenkaaren taa. Luen
lukeakseni.
~ ~ ~
Tähän blogiin tulen kirjoittamaan lukemistani kirjoista, sanotaan
niitä nyt sitten paremman termin puutteessa vaikka arvosteluiksi.
Minulla on omat syyni: haluan pysyä selvillä lukemastani ja lisäksi
säilyttää edes jonkinlaista kriittisyyttä. Monet teoksista olen lukenut
englanniksi ja suurin osa tulee olemaan fantasiaa tai scifiä.
Mahdollisesti väliin saattaa tipahtaa tekstejä vaikkapa sarjakuvista,
elokuvista tai televisio-ohjelmista, ehkä joitakin yleisempiä
kirjallisuusaiheisia kirjoituksiakin. Tervetuloa kanssani matkalle
spekulatiivisen fiktion vaihtoehtoisiin todellisuuksiin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti