perjantai 30. elokuuta 2013

Hunger Games: HG vs. BR

Suzanne Collins:
The Hunger Games (2008, Scholastic Press)


Kuten aiemmin uhkasin, luin nyt sitten tämänkin nuorten dystopiascifin ja kirjoitin siitä. Collinsin huippusuositusta kirjasta on tehty myös elokuva ja tulossa on jatko-osaan perustuva jatko-osakin.

Amerikan jälkeläisessä Panem-valtiossa alistettuja hallitaan Nälkäpelillä. Siinä jokainen kahdestatoista aikoinaan kapinoineesta alueesta luovuttaa joka vuosi kaksi teini-ikäistä, tytön ja pojan, julmaan tappopeliin hallitsevan kansanosan viihdykkeeksi. Nuoret viedään areenalle, jossa he joutuvat selviytymään tappamalla toisiaan; vain yksi voi jäädä voittajana henkiin.

Katniss Everdeen joutuu areenalle kuusitoistavuotiaana, kun hän ilmoittautuu vapaaehtoiseksi pelastaakseen arvalla valitun nuoremman sisarensa. Toinen alueelta 12 valittu on leipurin poika Peeta Mellark. Heidät kuljetetaan pääkaupunkiin Capitoliin, jossa lyhyen harjoittelujakson jälkeen heidät syöstään metsäiselle taisteluareenalle muiden ”pelaajien” kanssa. Tappaminen voi alkaa.

Katnissin ja Peetan välille kehitellään myös romanttisia kuvioita: Peeta ilmoittaa televisokameroiden edessä olleensa jo pitkään pihkassa Katnissiin. Romanssin kohtalo näyttää kuitenkin synkeältä, kun molemmat ovat joutuneet mukaan Nälkäpeliin.

Tarina kulkee Katnissin kertomana. Se on melko sujuvasti kirjoitettu ja imaisee helposti mukaansa. Leffan nähneenä voin sanoa, että sen juoni noudattelee aika uskollisesti kirjaa, joten varsinaisia yllätyksiä ei tullut vastaan. Silti jännitys piti otteessaan.

Kirjaan on saatu ahdettua monenlaisia aineksia: tietysti seikkailua ja toimintaa, mutta myös esimerkiksi prinsessamuuttumisleikkiä ja tyttökirjamaisia juttuja. Melkeinpä tuntuu, että Collins on vilkaissut nuortenkirjahyllyä ja tehnyt niiden keittämiseen käytetyistä aineksista listan, jota on sitten käyttänyt oman työnsä reseptinä. En tiedä, pitäisikö siitä yllättyä vai ei, mutta lopputulos toimii.

Nyt tekee mieli verrata tätä oikein kunnolla Koushun Takamin Battle Royaleen. Siinä idea on siis melko samanlainen: koululuokallinen nuoria viskataan saarelle tappamaan toisiaan kunnes vain yksi on jäljellä. Hitusenhan näitä jo vertailin – Nälkäpeli-leffan perusteella – aiemmassa kirjoituksessani. Selvennykseksi: lyhennän tästä eteenpäin Hunger Gamesin HG:ksi ja Battle Royalen BR:ksi

Yhtäläisyyksiä löytyy pääidean lisäksi myös pienemmistä yksityiskohdista. Juonissa on monia samanlaisia jippoja ja kommervenkkejä, jopa epäilyttävän paljon. Esimerkiksi tyttöpoikaparin asettaminen keskiöön ja jonkinlaisen rakkaustarinan kehittely, jopa sen kolmiodraamallisuus, jossa kolmantena osapuolena on joku poissaoleva. HG:ssä se on kotiin jäänyt Katnissin metsästäjäkaveri Gale, BR:ssä heti alussa kuollut Yoshitoki. Molemmissa kapinoidaan tai ainakin halutaan kapinoida hallitsevaa järjestelmää ja yhteiskuntaa vastaan. Molemmissa pelialueita hallitaan jollain tavalla ylemmältä taholta ja kuolleista tiedotetaan tietyin väliajoin. Yksittäisiä juonenkäänteitäkin löytyy, mutta en niitä nyt tässä rupea paljastamaan.

Hahmojen välille voi melkein laittaa yhtäläisyysmerkkejä. Tietysti päähenkilöistä löytyy samanlaisia piirteitä, mutta myös sivuhahmoissa voi havaita käytetyn samoja kaavoja. On mentorityyppejä, jotka ovat kokeneet pelien julmuuden jo aiemmin ja voivat nyt opastaa nuorempiaan, on hulluja psykopaattitappajia, on autettavia tai sellaisia, jotka haluavat auttaa muita, on pelin ulkopuolella olevia perheitä ja pelinjohtajapahiksia.

Samanlaisuuksien puiminen on kuitenkin tylsää. Paljon hedelmällisempää on miettiä, mikä näissä kahdessa saman teeman variaatiossa on erilaista, sillä oleellisia eroja aiheen käsittelyssä kyllä löytyy.

Yksi tärkeä ero on se, että HG on selkeästi yhden tytön sankaritarina. BR:ssä on toki keskiössä muutama hahmo, mutta siinä kerronta jakautuu selvästi laajemmalle. Jokainen luokan 42 oppilaasta tavataan, jokaisella on nimi ja jonkinlainen persoonallisuus tai ainakin sellaisen tynkä. HG ei anna kaikille tapettaville edes nimeä saati sitten juuri mitään muutakaan ominaisuutta. He jäävät pelkiksi raadoiksi, jotta väkimäärä areenalla vähentyisi.

Oleellinen syy tähän kai on se, että HG käyttää minäkerrontaa, kun taas BR:ssä on kaikkitietävä kertoja. Kertojana Katniss – kuten myös henkilönä – on melko itsekeskeinen. Häntä ei paljoa kiinnosta muiden tekemiset, jos ne eivät mitenkään vaikuta häneen itseensä. Kovien olojen kasvattamana sankarittarena hän on kylmä ja laskelmoiva, mutta ei täysin tunteeton, mikä käy parhaiten ilmi hänen suhteessaan pikkusiskoonsa Primiin. Katniss on kuin joku soturiprinsessa tai metsästyksen jumalatar.

Kerronnan keskittymiseen liittyy tavallaan myös se, miten uhrattavat nuoret on valittu mukaan tappopeleihin. Molemmissa sattumanvaraisuudella on oma osansa, mutta eri tavoin. HG:n teinit tulevat eri alueilta, kun jokaiselta alueelta arvotaan tyttö ja poika. Nämä kaksi saattavat tuntea toisensa, mutta muita osallistujia he eivät ole koskaan aiemmin tavanneet. BR:n asetelma on astetta julmempi: saarelle heitetään kokonainen sattumanvaraisesti valittu koululuokka, eli ystävät joutuvat tappamaan toisiaan. Silloin testataan ystävyyden lujuutta ja luottamusta, silloin saadaan selville lähimpien ihmisten perimmäinen luonne äärimmäisessä stressitilanteessa. Kerronnan kohteena on enemmän koko luokan tarina kuin yhden ihmisen kohtalo.

Ehkä selvin näitä kahta erottava ominaisuus on kuitenkin suhde ulkomaailmaan. BR:n saari on oma pienoismaailmansa, sieltä ei ole mitään yhteyksiä ulos. Tarina alkaa siitä, että luokka on jo bussissa matkalla kohti saarta, vielä tietämättöminä kohtalostaan. Nuoret ovat vankeja pienoismaailmassaan, ja jokaisen suhde tappamiseen ja koko peliin on heidän sisintään määrittävä tekijä. Saarella jokainen paljastaa oman luonteensa, oman peruslaatunsa, sillä äärimmäisessä tilanteessa ei voi enää esittää olevansa jotain muuta kuin on.

HG tuo peliin mukaan median. Se on siis kuin jonkinlaista äärimmilleen vietyä tosi-tv:tä, Survivor Extreme. Kirja ehtii edetä jo melkoisen pitkälle ennen kuin päästään edes areenalle: alussa ollaan kotona, on Nälkäpeliin lähtevien nuorten valinta, on mediahäslinkiä Capitolissa, haastatteluja, esiintymistä, harjoittelua, sitten vasta joudutaan itse peliin. Tilanteessa, jossa selviytyminen saattaa riippua varakkaiden, pelin ulkopuolisten sponsoreiden mahdollisesta suopeudesta, kannattaa ehkä esittää olevansa jotain muuta kuin on. Kannattaa luoda tarinaa, kannattaa tehdä itsestään kiinnostava, haluttava, muista erottuva. HG:n tappaminen ja selviytyminen on jatkuvaa tietoista esiintymistä, ainakin Katnissille. Voisi arvella, että Peeta ei ehkä esitä olevansa muuta kuin on, mutta varmuutta ei voi tietää, koska kaikki nähdään kuitenkin Katnissin sävyttämien silmälasien läpi.

Jos näitä kahta teosta siis vertaa keskenään, voisi kai sanoa, että toinen kertoo oman itsensä löytämisestä ja tuntemisesta äärimmäisen tilanteen pakottamana, toinen esiintymisestä ja oman sisimpänsä peittämisestä muiden katseilta äärimmäisen stressin alaisena. Toisin sanoen nämä kaksi tarinaa lähestyvät samanlaista asetelmaa täysin vastakkaisista suunnista.

Kumpi oli parempi? Vaikea kysymys. Kummastakin tykkäsin. Kuitenkin ehkä enemmän Battle Royalesta, lähinnä sivuhahmojen takia. BR:n hienoimpia ja kauneimpia ominaisuuksia oli juuri se, että luokan jokainen oppilas sai oman tarinan ja se, kuinka jokaisen ajatuksiin päästiin sisään kuolin- tai tappohetkellä. HG:ssä minua ärsytti se, kuinka yksiulotteisia suurin osa hahmoista oli, tai kuinka moni ei edes saanut nimeä ennen kuin oli jo lahdattu ruumiiksi. Toisin sanoen minua häiritsi Katnissin itsekeskeisyys, kuinka hän ei edes vaivautunut opettelemaan kanssakilpailijoidensa nimiä tai mitään muitakaan ominaisuuksia ennen areenalle joutumista. Olisihan sen nyt kai tyhmäkin tajunnut, että muiden pelaajien vahvuuksien ja heikkouksien tuntemisesta olisi saattanut olla apua sitten pelissä, kun niihin kuitenkin olisi ollut mahdollisuus jonkin verran tutustua.

Toisaalta haluaisin kannustaa HG:tä naispäähenkilöstä. Katniss ei ole mikään neito pulassa, vaan hän on itsenäinen ja vahva. Hän osaa metsästää, selviää luonnossa omin avuin ja pystyy pitämään itsestään huolen. Silti hän ei ole täydellinen, onneksi, sillä hänen heikkoutensa löytyvät tunnepuolelta. Hänellä on vaikeuksia päästää ihmisiä lähelleen ja näyttää omia tunteitaan. Sekin tekee hänestä erilaisen monista romantiikan nälkäisistä nuorten(tyttö)kirjojen sankarittarista. Parempi esikuva hän kai on nuorille tytöille kuin monet nimeltä mainitsemattomat muut.

Kumpaa suosittelen? Kumpaakin, jos alkuasetelman raakuus ei pelota. Ja jos pystyy lukemaan englanniksi, sillä ainakaan toistaiseksi BR:stä ei ole tehty suomennosta. Oma lukunsa on sitten HG:n jatko-osat, jotka käsittelen erikseen.

maanantai 26. elokuuta 2013

Blancanieves: Mustavalkoista melodraamaa valkokankaalla

Blancanieves (elokuva, Espanja & Ranska 2012)
Ohjaus & käsikirjoitus: Pablo Berger
Tuottajat: Ibon Cormenzana, Jérôme Vidal, Pablo Berger
Musiikki: Alfonso de Villalonga 
Pääosissa: Maribel Verdú, Daniel Giménez Cacho, Angéla Molina, Pere Ponce, Macarena García, Sofia Oria


Mustavalkoinen mykkäfilmi versioi Lumikkia flamencon tahtiin aikuisille. Näin elokuvan juuri päättyneillä Espoo Ciné -leffafestareilla ja rakastuin.

Lumikin tarina on kai tuttu: paha äitipuoli, seitsemän kääpiötä, myrkkyomena, prinssi. Tällä kertaa juttu kerrotaan kuitenkin melko erikoisissa tunnelmissa, nimittäin härkätaistelumaailmassa, mustavalkoisena ja ilman puhetta (välitekstit olivat katalaaniksi, mutta tekstitetty englanniksi). Lumikki-Carmenin isä oli suuri härkätaistelijamestari ennen halvaantumistaan taistelussa, ja kääpiötkin ovat härkätaistelijoita. Kaiken huipuksi koko elokuvaa rytmittävät tehokkaasti flamencon tahdit.

No, tuosta ehkä luulisi, että kyseessä on komedia. Ei ole, vaikka komiikkaa on toki mukana. Sen sijaan luvassa on kosolti kyyneleitä ja suuria tunteita. En suosittele vesiliukoista ripsiväriä tähän elokuvaan. Enkä lapsia, vaikka sadusta onkin kyse; sen verran kiero versio tämä on.

Mustavalkoinen kuvaus on sitten kaunista, kun sen osaa. Valot ja varjot, kontrastit, ilmeet; kaikki näyttää jotenkin niin paljon dramaattisemmalta kuin värifilmeissä. Kuvauksessa oli sellaista hienoa vanhojen mustavalkoisten (erityisesti mykkä)elokuvien henkeä, jota ei voi oikein kuvata muulla sanalla kuin dramaattinen.

Ja se musiikki! Aivan ihania flamencorytmejä, jotka sopivat elokuvaan niin täydellisesti. Ei siinä puhetta edes kaivannut, kun kuvat ja musiikki kertoivat kaiken oleellisen. Välitekstejä (siis niitä, mitä vanhoissa mykkäfilmeissä on: joku repliikki täyttää koko kankaan hetkeksi kuin puhekupla) toki oli, ja ne olivat tarpeellisia, mutta ei niitäkään paljoa ollut. Oleellinen osa tarinaa kerrottiin kuvilla ja musiikilla ja hyvin ilmehtivillä näyttelijöillä.

Pikku-Carmen (Sofía Oria) oli aivan uskomattoman suloinen, ja hiukan vanhempi versio (Macarena García) oli myös todella hyvä. Maribel Verdu veti pahan äitipuolen roolinsa ihastuttavasti kieli poskessa, mutta silti ilkeästi. Halvaantunut matadori-isä Antonio Villalta (Daniel Giménez Cacho) oli riipaisevan herkkä. Ei mutta, eihän tässä nyt suinkaan pitänyt alkaa listata kaikkia hahmoja. Siinä vain nyt pääsi melkein käymään niin, kun kaikki olivat niin hyviä.

Olihan se aika melodramaattinen. Mutta voisi myös sanoa, että juuri siksi niin ihana! Useammin kuin kerran kyyneleet valuivat (kirjaimellisesti) pitkin poskia, kun elin niin vahvasti Carmenin tarinassa mukana. Jos pitää nyyhkymusikaaleista, niin luulisin tämänkin iskevän suoraan sydämeen. Itsellä tämä jotenkin vertautui kokemuksena siihen, kun kävin Helsingin Kaupunginteatterissa katsomassa Miss Saigonia. Siinäkin taisi tulla nyyhkittyä melkoisesti.

Vanhan tutun sadun versiona Blancanieves onnistuu mitä parhaimmin arvosanoin. Se todellakin pystyy tuomaan tarinaan jotain uutta, omaa ja raikasta (enemmän kuin eräät viime aikaiset muut versioinnit samasta aiheesta). Tällaista vahvaa melodraamaa ei ehkä voi tehdä millään muulla tapaa kuin mykkänä ja mustavalkoisena, voimakkailla musiikkivalinnoilla säestettynä. Ja näin se todellakin toimii: mitään osa-aluetta ei voi muuttaa pilaamatta kokonaisuutta!

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Lyran Oxford: Nostalgiamatka

Philip Pullman:
Lyran Oxford (suom. Helene Bützow, Tammi 2004)
alkuteos: Lyra's Oxford (2003)
piirrokset: John Lawrence


Lyran Oxford on pikku kirjanen, jonka kanssa pääsee uudelle matkalle Pullmanin Universumien Tomu -trilogian maailmaan. Ei kannata ehkä tarttua, jos trilogia on ennestään tuntematon – tai jos et pitänyt siitä.

Kirjan pääsisältö on alle viiskytsivuinen tarina nimeltään Lyra ja linnut, joka ajoittuu kaksi vuotta Maagisen kaukoputken (eli Universumien Tomun kolmannen ja viimeisen osan) jälkeen. Siinä Lyra Belacqua on chillailemassa daimoninsa Pantalaimonin kanssa Jordan-collegen katolla, kun huomaa lintuparven jahtaavan lintumaista daimonia. Totta kai tyttö päättää auttaa hätää kärsivää, ja selviää, että tämä noidan daimoni on kaupungissa etsimässä jotain Makepeace-nimistä häiskää. Kaikki ei ehkä ole sitä, miltä näyttää, eivätkä kaikki merkitykset ole selviä Lyrallekaan

Niin kuin ei minullekaan ole aivan selvää, mikä merkitys kaikella kirjan muulla materiaalilla oikein itse tarinan kannalta on (paitsi ehkä yleinen liittyminen Pullmanin luomaan maailmaan). Tarinan perässä on fiktiivinen postikortti Oxfordista, fiktiivinen risteilymainos, kirjailijan esittely ja mainostukset Universumien Tomun kolmesta osasta.

Koko kirjan ehkä hienoin anti löytyy kuitenkin takakannen taskusta: sinne on taiteltu ihastuttavasti piirretty Oxfrodin kartta: ”Oxford junalla, laivalla ja zeppeliinillä.” Tekisi tosiaan mieli tämän kartan kanssa lähteä tutustumaan Oxfordiin ja kaikkiin sen collegeihin.

Wikipedian mukaan tämä on linkki trilogian ja tulevan romaanin välillä, ja sellaiselta tämä tosiaan tuntuu. Toisin sanottuna ei kovin itsenäiseltä teokselta (hitusen jopa rahastukselta – jos en olisi lainannut tätä kirjastosta). Novelli ei kauheasti selittele juttuja, esimerkiksi daimonien olemusta, joten Universumien Tomua tuntemattomille tarina voi jäädä melkoisen hämäräksi. Toisaalta uusiin hahmohin, esimerkiksi Makepeaceen, ei ehditä kunnolla tutustua. Olettaisin, että hän saattaisi mahdollisesti esiintyä vielä keskeneräisessä The Book of Dustissa (Wikipedia on ystävä). Jos ei, niin kylläpä jäi turhaksi tyypiksi.

Tarina on sinänsä ihan viehättävä, vaikka tuntuukin hiukan tyngältä. Kaikki ei selviä lopussa, enkä siis tarkoita varsinaisesti sitä, että loppu olisi avoin (se ei ole). Minulle jäi tunne, että kirja yritti liian teennäisesti painostaa minua kiinnostumaan mahdollisesta jatkosta jättämällä tarkoituksella joitain juttuja selittämättä; kysymällä itse kysymyksiä, joihin ei antanut vastauksia. Jos haluaa jättää lukijan pohtimaan asioita, niin voisi välillä antaa lukijan itse esittää ne kysymykset, jotka jäävät avoimiksi.

Pidin tarinasta silti. Sen takana oli kaunis ajatus merkityksien yhteyksistä, joita ei aina pysty huomaamaan kuin vasta jälkeenpäin tai ehkä ei koskaan. Ja silti merkityksiä on aina kaikkialla. Tosin olisin ehkä toivonut Lyran Oxford -nimiseltä kirjalta enemmän viilistelyä Oxfordin maisemissa. No, ehkä se kartta oli siinä mielessä riittävä. Lawrencen mustavalkokuvitus on kaunista ja luo hyvin tunnelmaa. Erityisesti tykkäsin alkusivuilla olleesta lintuparven kuvasta.

Nopealukuinen, hurmaava nostalgiatrippi Lyra Belacquan seuraan, sitä tämä oli. Itse pidin kovasti Universumien Tomusta, kun sen joskus aikoinani luin, ja siksi tämä saman maailman uudelleenviritys toi mieleen lämpimiä muistoja. Itsenäisyyttä tai mitään kovin mullistavaa sisäpiiritietoa Lyran todellisuudesta kirjaselta on kuitenkin turha odottaa.

maanantai 19. elokuuta 2013

Hytti nro 6: Sota sivuja vastaan

Rosa Liksom:
Hytti nro 6 (2011, WSOY)


Finlandian voittanut matkakuvaus sijoittui Hesarin kotimaisten 2000-luvunsuosikkien listalla viidenneksi.

Teos kertoo junamatkasta Neuvostoliiton halki joskus 80-luvulla. Suomalainen opiskelijatyttö laitetaan samaan hyttiin vanhemman rakennustyömiehen kanssa. Juna jyskyttää eteenpäin, mies ja tyttö ovat pakotettuja jakamaan viikkoja kestävän matkan toistensa kanssa, ja vähitellen heidän välilleen versoaa jonkinlainen ystävyyden tapainen side.

Tyttö on koko ajan pelkkä tyttö. Hän on opiskellut ja asunut maassa jo pitkään. Miehen nimi on Vadim Nikolajevitš Ivanov, mutta yleensä häneen viitataan vain miehenä. Mies puhuu jatkuvasti, kertoilee kamalia tarinoita elämästään yleensä votkalla avustettuna ja välillä vonkaa tytöltä, mutta tyttö ei anna. Miehen elämä aukeaa hänen puheidensa kautta pikku hiljaa, tytön historiaa saadaan selville kerronnassa.

Mies on ällöttävä kaikkine riettauksineen, mutta ainakin hän on kiinnostava. Tyttö on jotenkin persoonaton. Hänen repliikkejään ei edes yhtä poikkeusta lukuun ottamatta (jos oikein muistan) merkitä, ilmeisesti hän vain kuuntelee miehen loputtomia jorinoita. Niin, ja se yksi poikkeus jäi minulle hämäräksi, kyseessä on lainaus Jobin kirjasta, eikä sen kytkös tarinaan selvinnyt minulle täysin.

Minulle tämä ei sitten millään auennut. Harvoin joutuu noinkin ohkasta kirjaa niin pitkään lukemaan kuin tätä; en päässyt ollenkaan sisään teoksen maailmaan. Tuskastuin tekstiin aina muutaman rivin luettuani. Ei vaan edistynyt. Jokainen sivu oli taistelua.

Toki teoksessa on hienoja hetkiä, kaunista ja karuakin tunnelmakuvausta, tarkkaa Neuvostoliiton tuntemusta ja muuta sellaista, mutta minusta kaikki tuntui melko etäiseltä. Ehkä se johtuu osittain siitä, että 80-luvun Neuvostoliitto on minulle niin vieras; kauempi kuin kaukaisimmat galaksit – jotka ovat selvästi tutumpia spefiharrastuksen kautta. Maan ja ajan kokeneet voivat eläytyä tunnelmiin uudelleen kirjan myötä, minä juutuin jonnekin asemalaiturille junan lähtiessä.

Junan hytti on suljettu tila, jossa kaksi hahmoa ovat pakotettuja sietämään toisiaan. Käytävälle voi paeta, mutta pakko hyttiin on kuitenkin jossain vaiheessa palata. Maisemat ikkunan takana vaihtuvat, mutta liikkeen tuntu jää vajaaksi. Hytti on kuin välitila pysähdyspaikkojen välillä; matkaa ei tunne fyysisenä kokemuksena. Yhteys junasta ulkomaailmaan on vain ikkuna: valkokankaan tapainen näyttämö.

Vaellusromaanin idea kai on, että fyysinen matka symboloi myös sisäistä matkaa. Samalla kun matkataan paikasta toiseen, myös mieli matkaa syvälle itseensä. Jotain sellaista tässäkin ilmeisesti oli tekeillä. Minä en vaan siitäkään saanut kunnolla kiinni.

Tytöllä on poikaystävä Mitja, jonka idea koko junamatka oli; heidän piti lähteä kaksistaan. Mitja kuitenkin meni mielisairaalaan välttääkseen Afganistanin sodan, ja mielisairaalassa terveistäkin tulee hulluja. Kaikenlaista muutakin koti-Moskovassa oli meneillään, tiedon sirusia tiputellaan hiljalleen tarinan myötä – liiankin hiljalleen minun makuuni. Tulee olo, että tyttö on lähtenyt matkalle paetakseen jotakin, ehkä itseään ja ajatuksiaan, mutta niitä ei pakoon pääse. Junan kiitäessä kiskoillaan ja maisemien vilahtaessa ohi alkaa mieli kääntyä takaisin Moskovaa kohti.

Ymmärrän kyllä, miten teos voi viehättää jotakin toista lukijaa. Meillä kahdella ei vaan natsannut oikein minkään suhteen. Kuvaus oli liian hidasta ja hiljaista, mitään ei tapahtunut, ja olin kai liian tyhmä ymmärtämään, jos jotain tapahtui pään sisällä. Selvisin taistelussa loppuun asti, mutta vain vaivoin.

perjantai 9. elokuuta 2013

Battle Royale: Ystävyyttä verisellä näyttämöllä

Koushun Takami:
Battle Royale (1999, englanninnos japanista Yuji Oniki 2003, tarkastettu painos 2009, Viz Media)


Koushun Takamin tiiliskivimäinen Battle Royale nauttii kulttimainetta erityisesti elokuvasovituksensa ansiosta (jonka olen toki nähnyt). Rinnakkaismaailman Japaniin sijoittuva ajatuksia herättävä teos on täynnä verta ja tappamista; en todellakaan suosittele herkkäluontoisille, vaikka itse tykkäsinkin.

Luokallinen 15-vuotiaita koululaisia heitetään saarelle tappamaan toisiaan. Vain yksi voittaja voi selvitä hengissä. Muiden on kuoltava ennen kuin ”peli” päättyy. Raatojen tasainen tuotto varmistetaan erilaisin pakottein: jokainen saa sattumanvaraisen aseen ja kaulapannan, joka räjähtää, jos sen käyttäjä esimerkiksi yrittää karata tai on joutunut kielletylle alueelle. Seurauksena on tietysti verta ja suolenpätkiä, kun oppilaat yrittävät kukin tavallaan selvitä saarelta elossa.

Kerronta keskittyy erityisesti muutaman hahmon ympärille, mutta kaikki luokan 42 oppilasta tavataan jollain tapaa. Keskeisiä hahmoja ovat rokkaripoika Shuya Nanahara, runoilijatyttö Noriko Nakagawa sekä edellisvuotisen taistelun voittaja, hiukan vanhempi poika Shogo Kawada, jotka lyöttäytyvät yhteen jo alkupuolella. Heidän tavoitteenaan on paeta saarelta, paeta hullua valtiota, joka määrää heitä tappamaan luokkatovereitaan – ja ehkä myös kostaa vallanpitäjille sitten joskus.

Saarella on kuitenkin myös sellaisia, jotka ovat valmiita ja halukkaitakin pelaamaan sääntöjen mukaan. On sellaisia, joille tappaminen ei tuota sen suurempia tunnontuskia, ja tietysti myös niitä, jotka ovat niin peloissaan, että näkevät muut uhkana – ja ovat siksi valmiita tappamaan. Vaikka ei haluaisikaan ketään tappaa, voi olla pakko, jos ei itse halua kuolla. Ruumisluku kohoaa nopeasti, vaikka suurin osa hahmoista oli vielä äsken aivan tavallisia nuoria aivan tavallisine ongelmineen.

Tapahtumapaikkana on autoritaarinen Itä-Aasian käsittävä valtio, johon kuuluu siis myös tämän rinnakkaismaailman Japani. Vahvasti tulee kyllä Pohjois-Korea mieleen siitä, miten valtio ja vallanpitäjät näyttäytyvät teoksessa. Kuten Shogo asian sanoo, ”tämä maa on hullu, mutta hyvin johdettu.” Jotain mätää Japaninmaalla...

Japanilaisuus näkyy teoksessa parhaiten nimistössä. Hetken kestää tottua vieraisiin nimiin, jotka näyttävät melkein samoilta, mutta luku-urakassa auttaa kirjan alkuun sijoitettu nimilista luokan oppilaista. Itse kopioin listan erilliselle paperille, jolle saatoin sitten myöhemmin merkitä, kuka oli kuollut, minkälainen ase kenelläkin oli ja muuta sellaista (jos ei olisi ollut kirjaston kirja, olisin kirjoittanut suoraan teoksen listaan).

Muutenkin vieras kulttuuri toki paistaa läpi. Koulujärjestelmän piirteet tulevat ehkä ensimmäisinä mieleen, mutta myös vaikkapa miehen ja naisen roolit. Ne ovat japanilaisessa kulttuurissa hieman erilaisia kuin länsimaisessa, mikä voi vaikuttaa erityisesti naispuolisen lukijan kokemukseen. Norikon rooli jää hiukan raakileeksi; miesten suojeltavaksi varjoksi, jolla ei ole omaa tahtoa. Toisaalta myös esimerkiksi rakkauden ilmaisemisen kanssa ollaan ehkä hieman häveliäämpiä kuin länsimaissa oltaisiin. Tärkeämpää on luottamus ja lojaalius, jos ei auktoriteetteja kohtaan niin ainakin ystäviään. Itse olen tutustunut japanilaiseen kulttuuriin jonkin verran ja käynytkin maassa, joten en juurikaan jäänyt ihmettelemään kulttuurisia normeja tai niitä muutamaa tekstissä esiintynyttä japanilaista sanaa.

Juonesta en tiedä, mitä sanoa. Alkuasetelma oikeastaan jo kertoo kaiken oleellisen. Nelisenkymmentä nuorta, joista suurin osa tulee olemaan kuolleita kirjan lopussa. Se on kaikille selvää jo takakannen perusteella.

Ja kuitenkin kirja ja sen käänteet pitää otteessaan. Toiminta on vauhdikasta ja sitä on paljon. Kirjaa saattaakin lukea helposti pelkästään aivottomana verimättönä, mutta minä löysin siitä kyllä enemmänkin arvoa.

Battle Royalen väkivalta on todella graafista ja raakaa. Takami ei lainkaan pelkää näyttää, miten veri lentää. Kuolintapoja on monia erilaisia, suurin osa saa luodista, mutta on myös sellaisia, jotka kuristetaan tai myrkytetään tai joiden aivot hakataan tohjoksi. Jokainen kuolema on silti hätkähdyttävä.

Monessa kohtauksessa kertojan ääni on kuolevan puolella, lukijalle vilautetaan oppilaiden viimeisiä ajatuksia ennen kuolemaa. Joillain mielessä on rakkaus, toisilla esimerkiksi epäusko. Kuinka moni meistä todella ymmärtää voivansa kuolla millä hetkellä hyvänsä? Edes kirjan kuvaamassa tilanteessa, jossa kuolema on jopa todennäköinen? Joskus taas nähdään kuin röntgenkameralla tappajan ajatuksiin. Mikä motivoi murhaamaan entisiä ystäviä? Millä tappaja oikeuttaa tai selittää tappamista itselleen?

Enemmän kuin väkivallasta minä vaikutuin psykologisesta sisällöstä ja teemoista. Teos on kuin tutkielma 42 erilaisesta tavasta reagoida tilanteeseen, josta voi selvitä hengissä vain tappamalla ystävänsä. Oppilaat ovat melko homogeenistä porukkaa, vaikka jokaisella onkin oma taustatarinansa. Ja kuitenkin jokaisella on oma tapansa selviytyä tai tuhoutua – niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Aihe johdattaa itsetutkiskeluun. Mitä minä tekisin vastaavassa tilanteessa? Tappaisinko ystäväni? Kuolisinko? Yrittäisinkö liittoutua vai olisinko yksin? Suojelisinko muita, pettäisinkö, luottaisinko liian helposti, yrittäisinkö löytää pakokeinoa, pelkäisinkö liikaa? Oikeastihan sitä ei voi todella tietää ennen kuin olisi osa kirjan tapahtumia, mutta ehkä jotain pystyy kuitenkin arvelemaan. Jos rehellisiä ollaan, niin todennäköisesti piiloutuisin jonnekin ja kuolisin jo alkupuolella – hahmo, jonka tarkoituksena on esitellä muita, niitä kylmäverisiä tappajia, enemmän kuin olla varsinaisesti aktiivisena toimijana.

Battle Royale kuvaa myös ihmisten välistä luottamusta. Hyvienkin ystävien voi olla vaikea luottaa toisiinsa, kun kuka tahansa voi milloin tahansa pettää muut. Voiko toista ihmistä koskaan tuntea täysin? Voiko varmasti sanoa, että toinen ei tappaisi pelastaakseen itsensä? Uskaltaako luottaa toiseen ja siihen, että hänkin luottaa takaisin? Teoksessa nähdään monenlaisia esimerkkejä siitä, mihin luottamus tai sen puute voi johtaa.

Jos jotain kritisoisin, niin ehkä osaa hahmoista. Esimerkiksi psykopaatti tappaja -hahmo oli aivan liian luodinkestävän täydellinen ollakseen oikea ihminen. Hän muistuttaa enemmän jotain anime-hahmoa kuin todellista kuolevaista. Toinen outo piirre on joidenkin 15-vuotiaiden ihmeelliset taidot ja tiedot. Koululaiset vaikuttivat aika lailla ikäistään vanhemmilta joissain ominaisuuksissaan. Ja tietysti myös jo aiemmin mainitsemani Noriko, joka jäi aika laimeaksi tytöksi.

Siitä on useampi vuosi, kun näin elokuvan. Pääosiltaan se on muistaakseni melko uskollinen kirjalle muutamia juttuja lukuun ottamatta: elokuva esimerkiksi sijoittuu tulevaisuuden Japaniin kuvitteellisen Suuremman Itä-Aasian Tasavallan sijaan, ja pelinjohtajan rooli ja luonne ovat hiukan erilaisia näissä versioissa. Elokuvassa siinä roolissa nähdään aivan mahtava Takeshi Kitano. Manga-sarjakuvaversiosta en osaa mitään sanoa, kun en ole lukenut.

Tärkein ero liikkuvan kuvan ja tekstin välillä (pituuden lisäksi) onkin ehkä näkökulmassa. Elokuvassa ei millään voi päästä samalla tapaa hahmojen ajatuksiin ja mieliin kuin kirjassa. Vaikka kirjassa on aivan yhtä lailla veristä väkivaltaa ja menevää toimintaa, kertoo se kuitenkin kaiken hieman eri perspektiivistä. Kirjassa on henkilökohtaisemmin mukana. Vaikka minäkertojaa ei käytetäkään, pääsee lukija silti hyvin lähelle hahmoja. Elokuva mässäilee enemmän kaikessa visuaalisuudessaan, kirja luottaa lukijan omaan mielikuvitukseen.

No entä Suzanne Collinsin Nälkäpeli, kuulen jonkun kysyvän. Nälkäpeliä (The Hunger Games, 2008) on tietysti verrattu kovastikin sitä aikaisemmin ilmestyneeseen Battle Royaleen. Itse en ole Collinsin teosta lukenut (ehkä pitäisi nyt sitten tämän jälkeen, ihan vain vertailun vuoksi), mutta elokuvan olen kyllä nähnyt. Sen perusteella sanoisin, että asetelma ja jotkin juonenkäänteet ovat kyllä hyvin samankaltaisia.

Ja silti, oleellisia erojakin löytyy. Ainakin elokuvana Nälkäpeli oli viihteellisempi, värikkäämpi, vähemmän synkkä, nuoremmalle yleisölle suunnattu, amerikkalaisempi (mikä on tietysti ymmärrettävää). Siinä oli oleellisena osana tosi-tv:n tapainen näkökulma tappamispeliin, joka Battle Royalesta lähes kokonaan puuttuu. Näkökulma oli molemmissa teoksissa erilainen. Nälkäpeli keskittyi vahvemmin yhteen päähenkilöön, Battle Royale jakaa huomiota laajemmalle joukolle. Jokainen luokan 42 oppilaasta saa jonkinlaisen persoonallisuuden. Myös se, että Battle Royalessa ideana on tappaa ystäviään ja luokkatovereitaan, erottaa näitä kahta. Se tuo tappamiseen aivan erilaisen vivahteen kuin Nälkäpelissä, jossa pelin osallistujat eivät entuudestaan tunne toisiaan.

En halua ottaa kantaa siihen, luulenko Collinsin nähneen tai lukeneen Battle Royalen ennen oman teoksensa kirjoittamista (itsehän hän on siis kai sanonut, ettei tiennyt teoksesta mitään). Molemmista voi nauttia omina teoksinaan, erilaisina variaatioina samasta (paljon kumpaakin vanhemmasta) asetelmasta.

Battle Royale on väkivaltaista viihdettä, mutta siinä on myös ajatusta takana. Se viihdyttää (sellaista, joka ei pelkää lukea veriteoista teinien tappaessa toisiaan), mutta saa lukijan samalla pohtimaan omaa luonnettaan ja omaa lähipiiriään. Minut se piti jännityksessä loppuun asti, vaikka olin nähnyt juonta hyvin noudattelevan elokuvasovituksen jo aiemmin. Jälkeensä se jätti oudon tunteen ja paljon kysymyksiä itsestäni: keneen voin sokeasti luottaa jos kehenkään? Onko minussa tappaja odottamassa tilaisuutta? Olenko Shuya, Noriko, Mitsuko, Kazuo, Shinji, Yoshitoki vai joku muu?

tiistai 6. elokuuta 2013

Juoksuhaudantie: Kierrosluvut täysillä maaliin

Kari Hotakainen:
Juoksuhaudantie (2002, WSOY)


Toinen lukuhaasteen teos, jonka olin lukenut aiemminkin, mutta siitäkin oli jo useampi vuosi (tämänkin jotain kouluesseetä varten lukiossa). Finlandian ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon voittaja kertoo perheensä menettäneen miehen omakotitalomaniasta.

Matti Virtanen on kotirintamamies, joka tekee yhden virheen. Hän lyö, kerran. Liian kovaa, koska ei osaa lyödä, ei ole tottunut väkivaltaisiin tekoihin. Siitä alkaa varsinainen perhehelvetti: vaimo lähtee ja vie tytönkin, Matti itse menee ihan sekaisin.

Miekkonen muistaa vaimon joskus puhuneen jotain omakotitaloista, itse hän ei niistä ole koskaan kiinnostunut. Siispä päätelmä on tämä: jos hankin talon, saan myös perheen. Takaisin siis. Alkaa pakkomielteenomainen talon metsästys, johon kuuluu muun muassa omakotitaloasujien heimoon tutustumista orapihlaja-aidan raoista vakoillen, kiinteistövälittäjien kiusaamista kaikenlaisilla kiristysjuonilla sekä rahavarojen kartuttamista rikollisin(kin) keinoin.

Kirja on jaettu neljään osaan, jotka on nimetty rakentamiseen liittyvin sanoin: ”Perustukset ja salaojat”, ”Runko”, ”Harjannostajaiset” ja ”Muuttopäivä”. Koko juttu on siis kuin talon rakentamista, vaikka itse asiassa kyse on talokaupoista ja oman talon merkityksestä suomalaiselle.

Kuten yleensäkin, Hotakaisen kieli on hykerryttävää. Mustaan huumoriin sävyttyvä värimaailma on teoksen tärkeimpiä vetonauloja (ainakin minulle), tuttuakin tutumpaa kirjailijan tuotantoon jo tutustuneille.

Teoksessa on useita minäkertojia. Eniten äänessä on toki Matti itse, mutta vuoronsa saavat myös vaimo Helena, kiinteistövälttäjä, viranomainen eli poliisi, rintamamiestaloa asuttava veteraani, yläkerran kerrostalonaapurit (”he”) sekä omakotiasujat (”ne”). Näin saadaan tapauksen eri osapuolten näkökulmia esille.

Jokainen kertoo ajatuksiaan kuin selostaisi mietteitään nonstoppina olemattomalle kuulijalle. Paasaisi suorastaan. Jokaisella ihmistyypillä on omia oivalluksiaan ja omia sääntöjään, mutta heissä kaikissa tuntuu silti olevan jotain samaa, jota voisi ehkä kuvata sanalla hotakaismaista. Erityisesti siis juuri tavassa selittää, kertoa, vaikka varsinainen kerrottava asia saattaakin olla erilaista.

Juoksuhaudantie on selkeästi miehen kirja. Mies näkee maailman mustavalkoisena, paitsi silloin kun näkee punaista. Eniten puheaikaa saava Matti näkee virheensä vain siinä lyönnissä, vaikka Helenan puheenvuoroista havaitaan, että oirehtiminen on tainnut alkaa jo aiemmin. Helena on vähän samanlainen hahmo, ei hänkään tunnu näkevän omaa syyllisyyttään tapahtumien kulkuun. Keskinäinen arvostus on pariskunnan välillä aika vähissä.

Harmittamaan jää, että eräs äärimmäisen tärkeä hahmo jää vaille omaa ääntä: nimittäin Virtasten tytär Sini. Kaikki kerrotaan hänen vanhempiensa kautta, esimerkiksi kokonaisia isän tai äidin ja lapsen välisiä dialogeja käydään kerronnassa, kaikkine lapsen uteliaine kysymyksineen, mutta edes omaa repliikkiä tyttö ei saa. Siitä huolimatta hän on tärkeä: näkee, kuulee, kokee kaiken, vaikka ei voikaan vaikuttaa mihinkään. Hän on vanhemmilleen motiivi toimia kuten he toimivat, mutta silti tuntuu, että hänet unohdetaan lähes täysin.

Alku lähti hiukan kankeasti, tai ehkä odotin muistikuvien perusteella jotain muuta. Sivujen edetessä alkoi kierroslukumittarin viisari kuitenkin väpäjämään kunnes käytiin jo ihan ylikierroksilla. Eipä tällaisessa yhden ihmisen maniasta ja asteittaisesta valumisesta monomaanisen pakkomielteen valtaan kertovassa kirjassa kai muunlaista vaihtoehtoa olisi ollutkaan. Tavallisuudesta, jopa hienoisesta tylsyydestä lähdetään liikkeelle kohti myrskyistä merta. Lopun kohellus oli toisin sanoen vallan vauhdikasta ja mukaansa tempaavaa.

Vinhakkaan juoksunopeuden ja ylisuuren sykeluvun sekaan on Hotakainen saanut kierrettyä myös harkittuja langansäikeitä; tärkeitä ajatuksia. Tavallistakin tavallisemmalla nimellä varustettu Matti Virtanen kamppailee elämän jokaisella saralla. Asuntokauppojen tavoittelu on vain jäävuoren huippu, kodin osto on vain symboli jollekin suuremmalle. Omakotitalo on oma koti, se on unelma, elämä, toivo, lupaus. Se on perheen onnellisuuden ja onnistuneisuuden mittari. Se ei ole pelkästään kosteusvahinkoja, kuntotarkastuksia ja ruohonleikkuuta, vaan myös nostalgiaa, idealismia ja uskoa.

Katsoin telkusta Hotakaisen osittain omaelämäkerralliseen (tai ehkä kuitenkin autofiktiiviseen) Klassikkoon perustuvaa elokuvaa joskus kesän alkupuoliskolla. Olen sen toki lukenutkin, mutta siitä on jo aikaa. Nyt kuitenkin tämä Juoksuhaudantie muistutti kovasti tuosta elokuvasta, kun olin sen juuri nähnyt. Klassikko kertoo myös eräänlaisesta hulluudesta: autoilusta. Siinäkin päähenkilö, joka on muuten kummassakin hyvin samanoloinen, aloittaa tavallisena tallaajana kunnes jonkin liikkeellepanevan tapahtuman (perheen menetyksen tai elämäkerran kirjoituskäskyn) jälkeen hullaantuu ja villiintyy. Samalla kerrotaan jostakin suomalaisuuteen kuuluvasta pakkomielteestä. Muutkin hahmot ovat melkoisen vertailukelpoisia, vaikkapa autokauppiaassa ja kiinteistövälittäjässä voi havaita yhtäläisyyksiä.

Pidin kovasti (edelleen). Hotakaisen kirjoitustyyli vain iskee jonnekin suoraan sydämeeni ja koko kehoon. Juoksuhaudantie on ainakin tämän omakotiasujan mieleen.

perjantai 2. elokuuta 2013

Blue Moon: Seksikäs sekametelisoppa

Laurell K. Hamilton:
Blue Moon (1998) 


Kuten viime postauksessani lupailin, tässä kahdeksas osa vampyyrinmetsästäjä Anita Blaken tarinassa. 

Anita häippäsee St. Louisista kohti Tennesseen Myertonia, jossa ihmissusi Richard on syytteessä raiskauksesta. Anita tietysti tietää partiopojan luonteen omaavan miehen olevan täysin kykenemätön moiseen tekoon, joten pakkohan sitä on apuun lähteä. Pakko, vaikka kuinka oltaisiin riidoissa. Paikan päällä selviää, että tilanne on solmussa kuin myllätyt kalaverkot joka taholla. Juttuun liittyy hämäriä maakauppoja ja kaupan kohteena olevilla mailla asustavia suojeltuja peikkoja, lahjottuja poliiseja sekä paikallisia vampyyreja ja ihmissusia. 

Blue Moon tuntui jossain määrin olevan sisarteos sarjan viidennelle osalle (Bloody Bones) siinä mielessä, että tässä keskitytään vain toiseen Anitan miehistä jossain muualla kuin kotikaupungissa. Tuossa aiemmassa kirjassahan Anita lähti työmatkalle Bransoniin ja sai sinne seurakseen hurmurivampyyri Jean-Clauden, mutta susipoika sai jäädä kotiin. Nyt siis puitiin Rikun ja Anitan suhdetta rauhassa ilman torahampaista kolmatta pyörää. 

Juonessa oli yritystä enemmän kuin parissa edellisessä. Dekkariosuus ei ollut ihan niin olematon, vaikka ei se nytkään mikään hallitseva elementti ollut. Sentään vähän joutui miettimään, että mitähän tässä maakauppasotkussa oikein on taustalla. Ikävä vaan, että ratkaisu oli sitten melko tuulesta temmatun oloinen, vailla pohjustusta. Vähän liikaa lankoja tuntui olevan sopassa, eivätkä läheskään kaikki saaneet osakseen ansaitsemaansa huomiota. Esimerkiksi peikkolaumasta olisi ollut kiva saada enemmän irti, ja toisaalta myös paikallisen pääjehuvampin kohtalo jäi tympeäksi. Osa aineksesta tuntui olevan kuin eri kirjasta kotoisin. 

Omituisia juonenkäänteitä siis löytyi. Osan tarkoituksena tuntui olevan vain saattaa Anita yhä uusiin seksiä tihkuviin tilanteisiin yliluonnollisten miekkosten kanssa. Ja niitä miehiähän siis oli muitakin kuin susi-Riku; vampyyrit Asher ja Damian, ihmisleopardit Zane ja Nathaniel, ihmissusi Jason ja kai niitä muitakin oli. Ainakin jotain paikallisia susia. Richard oli kuitenkin se ainut, jonka kanssa koskettelua ja suukottelua pidemmälle päästiin.

Kuten edellinenkin, myös tämä osa pursui yli äyräidensä eläimellistä, primitiivistä seksuaalisuutta, ei mitään hempeilevää halailua. Eikä siis mitään sitomisleikkejäkään, vaan ihan vain seksuaalista voimaa. Seksuaalisuus tuntui liittyvän kaikkiin tapahtumiin, koko olemiseen, kuin erottamattomana osana elämää. Kun tuon ottaa huomioon, on outoa, kuinka Anita vielä jaksaa marmattaa varsinaisena siveyden sipulina; kohteena tietysti kaikkien muiden tekemiset ja vaatetukset (tai vaatteettomuudet). 

Sarjassa alkaa olla yhä epäselvempää, ketkä niitä todellisia hirviöitä oikein ovat. Ensimmäisessä osassa oli selvää, että vampyyrit ovat pahoja. Kun Anita on sen jälkeen nähnyt yhä enemmän tavallisten ihmisten tekemiä kammottavuuksia ja toisaalta oppinut tuntemaan inhimillisiä hirviöitä, ei raja enää olekaan niin tarkka. Edellisistä osista tuttu teeman pohdinta jatkui. Mikä tekee hirviöstä hirviön? Valinnat? Luonto? Ehkä omatunto tai sen puute?

Itse Anitastakaan ei voi enää mennä sanomaan. Toki kirjassa oli selkeät pahisroolit, jotka oli miehitetty oikeilla pahiksilla, mutta ei päähenkilökään mikään puhtoinen pulmunen ole. Ehkä hän on vain se pienin paha hiekkalaatikolla; se, joka sentään yrittää puolustaa pienempiään. Tappaminen ei tuota hänelle tunnontuskia, mutta entä murha? Kidutus? Mihin vedetään raja siinä, mikä on okei ja mikä ei? Pyhittääkö tarkoitus keinot? Minkä voi vielä antaa itselleen anteeksi? Minkälaisten tekojen kanssa voi vielä elää? Tässä osassa vilautettiin Anitan haavoittuvuutta ja heikkouksia. Se oli raikasta, kun aiemmin Anita on esitetty melkoisen kovana mimminä. Anitan yhteys kuolleen ihmissusinartun Rainan henkeen on jännittävä lisä typyn persoonaan. 

Irrallisista osista syntyi melkoinen sekametelisoppa. Se oli kyllä ihan viihdyttävä, mutta tavaraa siinä oli hiukan liikaa yhteen kirjaan. Hamilton olisi voinut säästää osan aineksesta vaikka seuraavaan osaan, ja tehdä tästä yhtenäisemmän kokonaisuuden. Osa juonenpätkistä ja hahmoista tuntui nyt menevän hukkaan, kun ne eivät päässeet kunnolla esiin kaiken muun alta. Kyllähän tämän kanssa silti ihan hyvin viihtyi.