keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Kätilö: Hien hajua ja veren makua

Katja Kettu:
Kätilö (2011, WSOY)
 
 
Nyt kaupunkiin palanneena pitää vähän ottaa kiinni kirjoittelussa. Aloitetaanpa vaikka tästä Kätilöstä. Hesarin listalla seitsemänneksi sijoittunut teos on vahvaääninen (kuten kustantaja sitä kuvailee) historiallinen romaani. 
 
Kätilö on Lapin sotaan sijoittuva rakkaustarina. Kyseessä ei siis ole mikään ruusunpunainen unelma prinssistä valkealla ratsullaan, vaan alkuvoimainen ja julma kertomus pohjoisen raakuuksista ja kaiken polttavasta rakkaudesta. Romaani perustuu kai ainakin osittain tositapahtumiin.
 
Kätilö on vikasilmäksi haukuttu lappalaisnainen, joka rakastuu ensi näkemältä suomensukuiseen saksalaisupseeriin. Nainen seuraa miestä vankileirille. Kumpikaan ei siis vangeiksi joudu, vaan molemmat ovat töissä Titovkan leirillä. Sodan raaka eloonjäämiskamppailu on taustanäyttämönä vahvalle fyysiselle vetovoimalle ja toisin päin. 
 
Katja Ketun kieli on kirjan huomiota herättävin piirre. Pohjoinen sanasto ja välillä murrekin sijoittavat kirjan selkeästi Lappiin, aina en ehkä ihan jokaista sanaa täysin ymmärtänyt näin helsinkiläisenä. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä sanojen kouriintuntuva muoto yleensä antoi vihjeitä myös merkitykseen, tai jos ei se, niin ainakin konteksti. Sanasto oli kaikessa rikkaudessaan suorastaan nautinnollista. 
 
Kieli oli myös vahvasti aistikasta... ei kun aistillista, tai siis aistien täyttämää. Lihallisen fyysistä. Erityisesti hajut tuntuivat jo melkein nenässä. Eivätkä ne siis suinkaan olleet mitään Chanelin tuoksuja, vaan teoksessa haisivat multa, suopursu, hiki ja siemenneste samalla kun suussa maistui lyijy ja veri. 
 
Teoksen kuvaama rakkauskin on juuri samanlaista. Vahvaa, voimakasta, repivää ja seksuaalista. Romantiikka ja oikeastaan erotiikkakin on kirjasta kaukana, vaikka seksistä kyllä kerrotaan. Jollain kummallisella tavalla tulee mieleen viimeisimmät lukemani Anita Blake -kirjat (ne viimeisimmät tulossa joskus myöhemmin), joiden seksuaalinen voima on paikoin ehkä hiukan samanlaista.
 
Juonessa Kettu kietoo langanpätkiä taitavasti kierteelle, ehkä hiukan liiankin taitavasti. Välillä solmut näyttävät selviävän turhan ihmeellisesti, ja palapelin palasten loksahtaminen paikoilleen alkoi tuntua minusta hitusen teennäiseltä tehokeinolta. Tietysti Lappi on harvaan asuttua verrattuna etelään, mutta eikö sinne oikeasti mahdu enempää ihmisiä kuin sormilla pystyy laskemaan? Sellaisen kuvan teoksesta nimittäin saa, kun eri hahmot löytyvätkin yllättäen jonkin ajan päästä jostain ihan toisaalta jotain ihan muuta tekemästä.

Sodan raakuudet tulevat esille pääasiassa vankileirillä tapahtuvien julmuuksien myötä. Kirja oli minulle melko ahdistava, jopa sen kuvaama rakkaus tuntui välillä ahdistavalta. Toisaalta ilman juuri sitä rakkautta olisi teos ollut suorastaan mahdotonta luettavaa. Ketun kuvaama sota on todella rankkaa tavaraa. 

Kätilö oli vahva lukukokemus, vaikka en siitä voi sanoa varsinaisesti pitäneeni. Ehkä se oli liiankin vahva, minun hento (olisikin!) varteni taipuu maahan asti sen taakan alla. Kokonaisuus oli vain yksinkertaisesti liikaa minulle, joka nautin kirjani mieluummin enemmällä huumorilla maustettuna.

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Dead Ever After: Kuollut ja kuopattu

Charlaine Harris:
Dead Ever After (2013, Gollancz)


Kolmastoista ja (melkein) viimeinen Sookie Stackhouse -kirja. Huhhuh. Tässä seuraa paljastuksia sarjaan ja etenkin sen lopetukseen; lue varoen, jos et ole vielä loppuun asti päässyt etkä halua pilata itseltäsi yllätystä. Ja vielä toinenkin varoitus: luvassa raivoamista ja valitusta.

Telepaattitarjoilija Sookieta syytetään murhasta: entinen ystävä ja sittemmin vihollinen Arlene nimittäin löydetään Merlotte'sin roskiksesta sankarittaremme huivilla kuristettuna. Apuun ryntäävät kaikki vanhat ystävät edellisistä kirjoista aivan kuin kenelläkään ei olisi mitään parempaa tekemistä. Ja yhtäkkiä kaikki Bon Tempsin ennen niin ennakkoluuloiset asukkaatkin ovat Sookien puolella.

Miessuhteista sen verran, että välit viikinkivamppi Ericiin ovat selvästi kylmenneet edellisen osan lopun tapahtumien myötä. Vierestä taitaa kuitenkin löytyä saman tien uusi (vanha) mies ystäväksi pienen yksinäisen telepaatin sänkyä lämmittämään. No, sitä edellisosassa jo taidettiin hiukan pohjustaakin.

Mitä tälle sarjalle oikein tapahtui? Se alkoi räväkästi, seksikkäästi, vauhdikkaasti; nyt mistään sellaisesta ei löydä jälkeäkään edes vainukoiran avulla.

Ketä kiinnostaa lukea siitä, kun Sookie vastailee tavanomaisiin sähköposteihin? Tai poistaa spämmiviestejä? Tai siitä, kuinka vankilavaatteiden oranssi niin ei sovi hänelle? Tai siitä, kuinka saadaan sileät sääret? Tai miten pukeutua rivitansseihin? Rivitansseihin?!

No entä juoni? Mikä juoni? Oliko sellaista? Ei. Tai jos oli, se katosi täysin jonnekin puutarhanhoidon ja ruoanlaiton väliseen rakoon ja rupesi siellä kasvamaan hometta.

Ja sen, mitä siitä jäi jäljelle, oli joku ampunut täyteen reikiä. Esimerkiksi: kun Amelian isällä on käytössään toivomus, miksi hän käyttää sen siihen, että saisi käsiinsä Sookien omistaman keijutaikakalun? Taikakalun, joka takaa omistajalleen yhden toivomuksen? Mitä hittoa?

Juonenkuljetus oli todella kökköä. Sookieta viedään tapahtumiin kuin tuuliajolla kelluvaa paattia, ja sattumalla on suurempi vaikutus hänen kohtaloonsa kuin päättäväisellä etsiväntyöllä. Koko New Orleansista asti saapunut Team Sookie ei tunnu saavan aikaan yhtään mitään, vaikka joukossa on voimakkaita noitia ja puolidemoneja. Kaikki perustuu johonkin sattumalta hämärässä nähtyyn liikkeen häivähdykseen poliisiauton lähettyvillä tai epämääräisiin tuntemuksiin, joita ei sen enempää selitetä. Mihin katosi se vahva ja itsevarma nainen, joka ihastutti sarjan alussa? Se, joka osasi kiskoa itsensä ulos pahemmastakin pulasta ja pelastaa samalla toverinsakin? Ja mitä hyötyä telepaattisista kyvyistäkään oli? Ei mitään.

Entä ne kaikki turhat langanpätkät? Jos meinaa pitkän kirjasarjan vikan osan alussa esitellä Paholaisen, niin minkälainen kirjailija jättää näin herkullisen hahmon käsittelyn vain muutamaan sivuun ja sitten unohtaa koko tyypin? Vihje: nimikirjaimet C. H. viittaavat kyseiseen kirjailijaan. Tai mikäs tämä Ericin toinen ”tytär” oikein oli? Karin Slaughter? Kirjailija vai? Ihan tosissaan, miksi tällainen tärkeä hahmo tuli mukaan vasta nyt, ja miksi hänen roolinsa oli yhtä tyhjän kanssa? Mikä oli pointti tuoda vampyyrileidiä ollenkaan esille, jos häntä ei sitten kuitenkaan kunnolla hyödynnetty? Ja kaikki aiemminkin sarjassa viritellyt kysymykset ja kiinnostavat alut katosivat jonnekin nopeammin kuin juustokakku meikäläiseen (eli aikamoista vauhtia).

Ja sitten on tämä pahiskavalkadi. Pitikö sitä ihan oikeasti kaapia vanhojen pahisten pataa pohjia myöten, että varmasti saatiin mukaan mahdollisimman monta jo ennen esiintynyttä häiskää? Ja mitä motiiveja näillä tyypeillä oikein oli? Minä ainakaan en voi ymmärtää mentaliteettia, joka kiertyy täydellisesti ja kokonaisvaltaisesti jonkun yhden ihmisen (usein lähes perusteettoman) vihaamisen ympärille.

Kosto voi olla tehokas motiivi, mutta silloin syyn siihen täytyy olla tarpeeksi voimakas, jotta minä uskoisin siihen. Ei tällainen: haluaisin mahtavan taikaesineen, jollainen Sookiella sattuu olemaan, mutta eiiih, hän ehtii käyttää sen (se kun on hänen ikioma) ennen kuin saan sen ryövättyä häneltä. Kostan! Pyhitän koko elämäni kostolle! Tai tällainen: työnantajani muuttui epämiellyttäväksi, kun alkoi vihata Sookieta, ja muutenkin olen kuolemassa aidsiin. Kaikki on Sookien syytä! Ihan kaikki!

Missä oli erotiikka? Seksikohtaus ei todellakaan herättänyt minkäänlaisia tunteita, tai ainakaan niitä, joita sen oli kai tarkoitus. Halusin romantiikkaa, sain jotain ihan muuta: ällötysreaktion. Ei siinä nyt välttämättä edes seksiä olisi kaivattu, kunhan olisi ollut edes himokkaita kuvauksia miehisestä vetovoimasta (joita kyllä muistan lukeneeni aiemmista osista). Mutta ei.

Mikä pointti oli marssittaa kaikki vanhat rakkaudet kuvioihin mukaan? Ei mikään. Miekkosten tekemiset Sookien pelastamiseksi vankilalta olisi voinut hoitaa muutenkin (selvästi luontevammin). Oliko tarkoitus vain antaa lukijoille viimeinen vilaus vanhoihin tuttuihin? Ehkä, mutta turhaa se oli silti. Lukija ei nimittäin saanut edes kuvailua vampyyrien, ihmissusien tai -tiikerien komeudesta, lihaksista ja fyysisestä vetovoimasta, ei mitään kyteviä tunteita tai edes verhottua himoa. Kylmää oli kuin avannossa.

Nyt joku valistunut kai sanoo, että ehkä tarkoitus oli ohjata lukijaa hyväksymään Sookien lopullinen valinta. Näyttämällä kaikkien entisten heilojen soveltumattomuus ei jäljelle voi jäädä kuin se yksi oikea. Ei, ei, ei. Eikö niiden entisten kanssa ollut poikki jo ajat sitten, mitä ne enää täällä kummittelevat? Eikö soveltumattomuuden olisi pitänyt käydä selväksi jo silloin, kun erottiin?

No niin, se valinta ei siis osunut Ericiin. Kuten kai suurin osa sarjan fanilaumasta, minäkin olin viikingin puolella aivan loppuun asti. Hetken jo toivoin vielä tässäkin osassa, että ehkä sittenkin; ehkä tässä on nyt vain meneillään jokaiseen ihmissuhteeseen kuuluva kriisi, ehkä aikuiset ihmiset (ja vampyyrit) ovat tarpeeksi kypsiä pääsemään siitä yli. Mutta ei. Lätkis vaan kuului, kun Harris mäjäytti fanejaan naamalle. ”Myydäänpäs tää lukijoiden suosikki nyt seksiorjaksi Oklahoman kuningattarelle, joo, loistava idea.”

Okei, täytyy myöntää, että tämän kyllä saattoi arvata jo melkein alusta asti. Siis: onnellinen loppu muodonmuuttaja Samin kanssa. Se turvallinen vaihtoehto; se, joka on uskollisesti (ja joskus kirjaimellisesti) koiran lailla vahtinut sankarittaremme edesottamuksia sivusta. Se paras ystävä -vaihtoehto. Se, joka jokaisessa teinileffassa on lopulta se oikea. Mutta pitikö sen tajuamiseen tosissaan käyttää kolmetoista kirjaa?

Sinänsä minulla ei ole mitään Samia vastaan, satuin vain pitämään näiden kahden suhteesta enemmän ystävinä. Onko tämä nyt kirjailijan mielipide siitä, että nainen ja mies eivät voi pysyä pelkkinä ystävinä? Ärsyttävää. Ja siis oikeasti, eikö tällaisilta kirjoilta haeta enemmän sitä epärealistista vaihtoehtoa, sitä seikkailullista, seksuaalista ja haluttavaa? Ei sitä kilttiä perheenisää, joka vastuullisesti maksaa veronsa ja tuo leivän pöytään. Tämän pitäisi olla fantasiaa, ei sen enempää. Viihdettä. Tämä kirjallinen pökäle ei ollut edes viihdyttävä.

Joo, tiedän, tämä kuulostaa nyt siltä, että olen vain joku vitsin viikingin palvoja, ja siksi kirjalle kimmastunut, mutta ei se nyt ihan niinkään ole. Jäi vain tunne, että Harris yrittää kuvata todellisia ihmissuhteita, mutta menee ihan metsään joka kerta. Sam oli kai se ”todellinen” vaihtoehto, Eric (ja muut) vain sellaista seksifantasiaa. Mutta kun jo useamman kirjan ajan on yritetty kuvata Ericin ja Sookien suhdetta todellisena parisuhteena, niin minä ainakin olisin halunnut nähdä näiden kahden selvittävän ongelmiaan kypsien ihmisten tavoin. Vaikka se olisi sitten johtanutkin lopulta eroon, mutta ainakin niin, että asioista olisi kunnolla puhuttu ensin. Ei vain niin, että molemmat kantavat yhtäkkiä kaunaa toisilleen cluviel dorin tapauksesta, ja sitten erotaan saman tien. Tai no, ei sentään ihan saman tien, ensin angstataan kuin teinit. Ja sitten koko rakkaus unohdetaan kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan.

Kerrataan nyt vielä: minulla ei ole mitään Samia vastaan. On hän sentään parempi vaihtoehto kuin suurin osa muista sarjassa esiintyneistä miehistä, ja parempi Sam kuin joku vanhojen tuhkien uudelleen lämmitys. Enemmänkin kyse on siitä, miten tämä suhde ja loppuratkaisu oli rakennettu. Ei hyvin. Ne sivut, joilla Sookien tunteet Ericiä kohtaan haipuivat ja uusi rakkaus alkoi sytytellä itseään, taisivat tipahtaa jonnekin Harrisin printterin taakse ja maatua sinne. Kyllä minä osaan syttyä uusille kirjallisille rakkauksille, vaihtaa fanituksen kohdetta (kuten Billistä Ericiin aikoinaan), mutta se vaatii riittävää pohjustusta. Tässä sitä ei ollut.

Ainut hyvä puoli oli kai se, että ei siinä onneksi kauaa mennyt. Teksti on niin kevyttä, että sitä voi lukea täysin ilman ajatuksia. Itse asiassa on parempi, kun jättää ajatukset täysin ulos yhtälöstä. Ne tulevat vain tielle, jos niitä ei karkota jonnekin naapurigalaksin tienoille.

Joskus syksyllä sarjaan on ilmeisesti tulossa vielä jonkinlainen jälkiteos, joka kertoo hahmojen myöhempiä vaiheita. En tiedä jaksanko teokseen edes tarttua, vähän on rahastuksen makua. Niin kuin toki tässäkin, eli onneksi en siihen vähiä pennosiani uhrannut vaan lainasin kirjastosta.

Ja onneksi telkkarissa sarja näyttää köröttelevän varsin erilaisia raiteita pitkin. Toivoisin, että se on suuntaamassa jotain aivan toista asemaa kohti.

Dead Ever Afterin suurin vika: se ei vaan ollut viihdyttävä. Kaikki se hulluus ja seksikkyys, joka sarjassa alun perin viehätti, oli tähän osaan mennessä haihtunut taivaan tuuliin. Ei jälkeäkään kipakasta päähenkilökertojasta, ei muistoakaan juonesta, ei edes kaukaista unta erotiikasta. Miehiä ja muitakin hahmoja oli aivan liikaa, kun jokainen joskus aiemmin kohdattu tyyppi (mies) piti jostain syystä tavata vielä kerran. Silti unohdettiin ne, jotka olisivat olleet kiinnostavimpia, tai edes tuoneet vaihtelua urhojen Mister Sookielover -kilpailulle: Bubba ja Hunter. Tai Niall. Ja pahisten kierrätys oli aivan uskomatonta, vaikka tarjolla olisi ollut oikea Paholainenkin siihen rooliin.

En voi suositella tätä kuin kaikista masokistisimmille sieluille, paitsi jos välttämättä pitää saada sarja päätökseensä asti luettua. Se voi olla vahva tunne, kun on kaksitoista osaa jo läpi kahlannut: tiedän kokemuksesta.

~ ~ ~

No joo, nyt kun sain tämän purettua, voinkin lähteä takaisin mökille rauhoittumaan. Blogi jää nyt siis kesälomalle hetkeksi. Hyvää heinäkuuta kaikille!