tiistai 28. tammikuuta 2014

Päiväpartio: Hämärä Moskova

Sergei Lukjanenko & Vladimir Vasiljev:
       Päiväpartio (2013, Into, suom. Arto Konttinen)
       alkuteos: Dnevnoi Dozor (1999)


Ensimmäinen karkutiellä arvostelemani teos oli Yöpartio, venäläisen urbaanin fantasian menestysteos. Nyt vuorossa on sarjan kakkososa: samanlaista Valon ja Pimeyden välistä kissa-hiiri-leikkiä tämäkin on.

Teos jakautuu kolmeen erilliseen osioon, jotka kuitenkin nivoutuvat yhteen. Rakenne on siis samanlainen kuin ykkösosassa. Lopussa vasta selviää, mihin mikäkin palapelin palanen oikein loksahtaa.

Perusidea on siis tämä: maailmassa on ihmisiä ja Muihin kuuluvia: noitia, ennustajia, vampyyreja, ihmissusia, muodonmuuttajia ja sen sellaisia. Muihin kuuluvat jakautuvat Valon ja Pimeyden palvelijoihin, ja niiden välillä on Sopimus tasapainosta. Pimeyden palvelijoita valvoo Valon palvelijoista koostuva Yöpartio ja Valon palvelijoita puolestaan vahtii Pimeyden palvelijoiden Päiväpartio. Ja molempia kyttää Inkvisitio. Sekavaa? No, kyllä sen nopeasti oppii. Pääpointti on se, että kyse ei varsinaisesti ole hyvän ja pahan taistelusta, vaan näiden kahden välisestä tasapainottelusta, juonittelusta ja suhmuroinnista. Tämä kakkososa keskittyy nimensä mukaisesti Pimeyden palvelijoiden porukoihin toisin kuin ykkönen.

Päiväpartion ensimmäinen osio kertoo ykkösosasta tutun Pimeyden noidan Alisa Donnikovan tarinan. Erään Päiväpartion operaation seurauksena hän menettää voimansa, ja hänet lähetetään toipumaan Ukrainaan nuorisoleirille. Lomaa, lepoa, voimien keräystä ja ehkä joku lomaromanssi. Suunnitelmat eivät kuitenkaan aivan onnistu niin kuin Alisa toivoisi.

Toisessa osiossa Moskovaan ilmestyy erittäin voimakas Pimeyden palvelija Vitali Rogoza, josta kukaan ei tunnu tietävän mitään; ei edes hän itse. Hänen voimansa näyttävät kasvavan jatkuvasti, eikä kumpikaan puoli tiedä, mitä oikein ajatella miehestä, joka jatkuvasti löytää itsensä tapahtumien keskipisteestä.

Kolmannessa osiossa kummankin partion työntekijöitä lähtee Prahaan Inkvisition pitämään Tuomioistuimeen, jossa ruoditaan kahden ensimmäisen osion tapahtumia. Inkvisitiota ei lainkaan kiinnosta, kumpi voittaa, vaan se, että tasapaino säilyy puolien välillä. Vaaka ei saa liikaa kallistua kummallekaan puolelle.

Lukjanenkon ja Vasiljevin luoma maailmankuva on kiinnostava. Hyvän ja pahan loputon taistelu on samalla loputonta byrokratiaa, korruptiota ja nyhjäämistä. Välillä saavutetaan pieniä voittoja tai kärsitään tappioita, mutta sotaa ei kumpikaan puoli voita.

Partioiden rivityöntekijät ovat vain nappuloita isojen tekijöiden loputtomassa shakkipelissä. Moskovan Päiväpartion johtaja Zavulon ja Yöpartion pääjehu Geser taktikoivat ja juonivat minkä ehtivät, eikä aina ole kovinkaan helppoa havaita, kumpi puoli on ”hyviksiä” ja kumpi ”pahiksia”. Kummankin on uhrattava nappuloitaan, vaikka voitto näyttää jatkuvasti karkaavan yhä kauemmas, jonnekin käden ulottumattomiin, sateenkaaren toiselle puolelle, missä ruohokin on vihreämpää. Edes arvokkaiden nappuloiden menettämiseltä ei voi millään välttyä.

Nappuloilla onkin enemmän yhteistä toistensa kanssa – väristä riippumatta – kuin sen käden, joka niitä liikuttaa. Pimeyden Edgar ja Valon Anton löytävät toisensa prahalaisessa kuppilassa, syövät ja juovat olutta yhdessä. He ovat verivihollisia, mutta siitä huolimatta he löytävät jonkinlaisen keskusteluyhteyden.

Yleensä lukija on kai helppo saada symppaamaan perinteisiä hyviksiä. Tässä toisessa osassa pääosassa ovat kuitenkin ne, jotka yleensä nähdään pahiksina, siis Pimeän voimat. Kirjailijat yrittävätkin loputtomalla psykologisoimisella ja filosofoimisella saada lukijan sympatioita näiden kelkkaan, ja välillä se alkoi ainakin minua hiukan puuduttaa.

Koko ajan korostetaan sitä, kuinka Pimeän tyypit ovat ”vapauden” puolella; kuinka jokaisella on oikeus toimia oman tahtonsa mukaisesti eikä kellään ole oikeutta rajoittaa toisen vapautta. Paitsi että tämä oikeus vapauteen ei ole täydellistä kaikkien kohdalla: jos joku haluaa toteuttaa omaa vapauttaan esimerkiksi tappamalla itseään heikomman, niin mitäs heikompi sille siinä sitten voi. Ei mitään. Tappaminen on tämän vahvemman oikeus toteuttaa itseään. Kuin suoraan jostain evoluutioteoriasta.

Ja samalla nämä Pimeän asukit syyttävät Valon joukkoja turhasta paapomisesta; he eivät muka anna toisten elää rauhassa, vaan pakkosyöttävät omia arvojaan muille kuin syöttöporsaille. Jotenkin teennäiseltä tuntui se, miten kovasti tätä korostettiin; tuli sellainen olo, että nämä Pimeän puolen minäkertojat eivät itsekään olleet oikein vakuuttuneita näistä argumenteistaan, kun sitä pitää noin kauheasti jatkuvalla syötöllä perustella. Aivan kuin tyypit yrittäisivät käännyttää itseään samalla kuin lukijaansakin.

Hahmot eivät yllä ihan ykkösosan tasolle. Jutussa on jotain vikaa, jos huomaan tsemppaavani kaikista eniten Anton Gorodetskia, Valon velhoa, joka oli ykkösosan pääosassa ja minäkertojana, mutta on nyt vain sivuroolissa. Kai siihen vaikuttaa sekin, että Päiväpartion keskiössä oleva henkilö vaihtuu osien välillä: kehenkään ei pääse niin syvällisesti tutustumaan kuin Yöpartion Antoniin.

Eniten minua ärsytti Alisa, vaikka toisaalta samalla hän oli myös kiinnostavin. Kakkososion Vitali jäi jotenkin tyhjäksi – vaikka se kai oli tarkoituskin hänen rooliaan ajatellen. Kolmannen osion Edgar oli vain tylsä kuin Kelan lomake.

Mutta se Alisa: hänestä en oikein osannut päättää, että oliko tämä nyt sitten miehisen egon märkä päiväuni vai pahin painajainen. Toisaalta hän oli erittäin seksuaalinen ja hemaiseva pimu, sellainen hutsahtava naikkonen aina valmiina seksiseikkailuihin, toisaalta taas hän oli manipuloiva ja dominoiva narttu, joka olisi valmis vaikka kastroimaan vastakkaisen sukupuolen edustajia tarpeen vaatiessa. Koko ajan Alisan minäkerronta näytti keskittyvän seksin ympärille, mutta ei niin kuin lukijaa kiihottavassa mielessä, vaan ennemminkin korostaen sitä, että naikkosen mielenliikkeisiin ei tuntunut muuta mahtuvan. Teoksen naiskuva oli siis varsin ällöttävä; aivan kuin naaraspuolisen ihmisen elämä pyörisi kokonaisuudessaan vain miesten ympärillä.

Aivan oma lukunsa olivat teoksen suomalaishäiskät. Helsingissä toimiva Pimeyden palvelijoiden kiihkohaara Reginin Veljeskunta oli jotain erittäin naurettavaa. Tulee mieleen ihmetellä, että onko venäläisillä tuollainen kuva suomalaisista. No, eiväthän he ihan Elovena-viikinkejä olleet, eli siinä mielessä eivät kai niin stereotyyppisiä, mutta se lapsellinen mentaliteetti, pelokas arkuus ja uusavuton saamattomuus... Sellaisinako meidät Venäjällä nähdään? Se vähän naurettava, nolo ja enimmäkseen harmiton pikkunaapuri jossain länsirajalla?

Kaikesta tästä huolimatta kyseessä oli ihan kohtuullisen viihdyttävä teos. Omat odotukseni vain olivat korkeammalla, kun tykkäsin siitä ykkösosasta sen verran paljon, ja siksi hiukan petyin. Päiväpartio ei siis aivan Yöpartion tasolle yltänyt, mutta oli siitä huolimatta ihan hyvä. Toimintaa oli mukavasti, ja vodkaakin ehdittiin ryypätä. Psykologinen puoli välillä hiukan tuskastutti, mutta toisaalta mielen maisemien avaaminen kuuluu olennaisesti tähän sarjaan. Kyllä kai tässä pitää sitten vielä niihin jatko-osiinkin tarttua, sitten joskus.

torstai 16. tammikuuta 2014

Karkutie täyttää vuoden! Osaako se jo kävellä?!

Kyllä se aika rientää! Nyt on kulunut tasan vuosi siitä, kun tänne ensimmäisen kirjoituksen laitoin.

Aloitin tämän blogin vuosi sitten lähinnä itseäni varten. Halusin kehittää jonkinlaista kriittisyyttä lukemistoani kohtaan, ja samalla myös tehdä listaa siitä, mitä oikeastaan olen lukenut. Aivotonta viihdettä ahmiessa nimittäin muuten saattaa helposti unohtua, mitä oikein on lukenut, tai ainakin mennä teokset pään sisällä varsinaiseksi hedelmäsalaatiksi.

En kertonut tästä oikeastaan kenellekään, ja ainoana mainoskikkana laitoin tämän tuonne blogilistalle jostain satunnaisesta mielijohteesta. En myöskään ole mikään verkostoitujaluonne. Vaikka saatankin muita blogeja lueskella, innostun kommentoimaan vain todella harvoin. Viestien jättäminen tuntemattomien ihmisten teksteihin tuntuu minusta usein jotenkin nololta. En ole kerännyt profiiliini mitään säännöllisesti seuraamieni blogien verkostoa enkä linkkaile teksteissäni toisiin blogeihin. Korkeintaan Wikipediaan linkkaan, jos jonnekin omien tekstieni ulkopuolelle. Jos romanttisesti haluaisin omaa blogiristiretkeäni kuvata, niin kaipa minä olen jonkinlainen yksinäinen susi. Ja tämä ei siis suinkaan tarkoita sitä, ettenkö ilahtuisi suuresti jokaisesta uudesta lukijasta ja kommentista omiin kirjoituksiini; päinvastoin.

Minulle on siis ollut jonkinasteinen yllätys, että kukaan ylipäätään on tänne löytänyt. Varsinkin kun ottaa huomioon myös sen, että teksteissäni ei edes ole mitään houkuttelevia kuvia. Pelkkää tekstiä vaan. Tässä ylivisualisoituneessa maailmassa koin jostain syystä tarpeelliseksi pitäytyä pelkissä sanoissa, ja sallin itselleni ainoastaan blogipohjaan liittyvän kuvituksen. Kiitos siis teille, jotka ehkä luette tätäkin!

Olisi kai aika tehdä jonkinlainen vuosikatsaus. Mitä oikein on tullut luettua? Ja miksi? Vastaus ensimmäiseen kysymykseen taitaa olla aika selkeä: urbaania fantasiaa. Jos siitä vielä hiukan tarkentaa, niin sellaista paranormaaliin romantiikkaan ja erotiikkaan päin vivahtavaa urbaania fantasiaa. Toisin sanoen noita Sookie Stackhouseja ja Anita Blakeja on tullut melkoisesti kannettua kirjastosta kotiin päin. Vampyyreja ja ihmissusia ja muodonmuuttajia – siis yliluonnollisen komeita miehiä!

Mutta entä miksi? No, ei tässä mitään sen suurempaa syytä taida olla. Siinä ihka ensimmäisessä kirjoituksessani kaivelin näitä syitä hiukan: näivettyneen lukuharrastuksen elvyttäminen helposti lähestyttävän ja vielä helpommin luettavan – eli epäsyvällisen, mutta viihdyttävän – kirjallisuuden avulla. Olin tympiintynyt lukemiseen jonkinlaisen suorittamismentaliteetin takia, ja jopa jättänyt lukemisen täysin heitteille. Vanha rakkaus fantasia tarjosi onneksi pakotien umpikujasta, kunhan ensin itse pääsin yli lajia vähättelevästä asenneongelmasta (siis oman pääni sisäisestä). Miksi ihmeessä kieltäisin itseltäni sen, mitä rakastan?

Varsinainen ilo ja onni oli tietysti se urbaani fantasia -genren (ja kirjaston hyllyn) löytäminen. Yliluonnollinen viihde ei ollut enää vain teineille tarkoitettuja Belgarionin taruja tai vakavamielisiä LotReja; mikä oivallus! Vaikka haluan lukea fantasiaa, se ei tarkoita, että kaipaisin lapsellisuutta tai jotain arkaaista ritariromantiikkaa (ainakaan jatkuvasti). Haluan todellisuuspakoa aikuiseen makuun, ja sellaista olen myös löytänyt sieltä urban fantasy -hyllyltä.

Lukuharrastus on tällä hetkellä siis terveemmällä pohjalla. Olen jopa innostunut lukemaan muutakin kuin tätä niin sanottua spekulatiivista fiktiota, varsinkin sen itselle heittämäni lukuhaasteen pohjalta. Kymmenen 2000-luvun kotimaisen suosikin joukosta löytyi kyllä omiakin suosikkeja, vaikka vain yksi oli spefiksi laskettavaa kirjallisuutta.

Kirjoitteluinto hiukan laski syksyllä muiden kiireiden takia, vaikka lukeminen ei missään vaiheessa unohtunut. Mielessä on ollut, että pitäisi kirjoittaa siitä ja siitä teoksesta, mutta ei vain ole sitten ehtinyt tai jaksanut – varsinkin, jos kyseessä on ollut sellainen keskinkertainen kirja, josta ei oikein keksi mitään sen erikoisempaa sanottavaa. Ei voi kehua taivaisiin tai haukkua pataluhaksi. Kirjoittaminen vie yllättävän paljon aikaa, jos siihen paneutuu ja jos on tällainen nillittäjä kuin minä joskus. Luen tekstejä läpi monta kertaa ennen kuin julkaisen. Mutta sain sentään joka kuukausi jonkun kirjoituksen ulos, onhan sekin jo jotain!

Mieleen on tietysti jäänyt vuoden varrelta joitakin erityisiä helmiä. Listaan tähän nyt viisi, jotka ovat aivan erityisesti kolahtaneet meikäläiseen. Top 5, mutta ei missään keskinäisessä järjestyksessä. Lisäksi täytyy myöntää, että rajoitin valikoinnin spefin maailmaan (ne kun nyt vain ovat kolahtaneet kovimmin). Mukaan ei siis mahtunut yhtään noista kotimaisista suosikeista.

Koushun Takamin Battle Royale oli julma, mutta jollain kierolla tavalla kiehtova tutkielma tappamisesta. Erityisen mielenkiintoista sitä oli sitten vertailla Nälkäpeliin; molemmissa kun on samantapainen idea.

Hannu Rajaniemen Fractal Prince jatkoi mestarivaras Jean le Flambeurin avaruusseikkailuja kaukaisessa tulevaisuudessa. Rajaniemen selittelemätön, tinkimätön kirjoitustyyli imaisi minut jälleen mukaansa, eivätkä mitkään vastaan pyristelyt auttaneet. Ei niin, että olisin edes yrittänyt pyristellä.

Richard Kadreyn Sandman Slim -sarja iski ilmat pihalle. Pop-kulttuuriviittauksia, toimintaa, räävitöntä mustaa huumoria, helvetillistä menoa – ihan kirjaimellisesti siis. Rakastuin. Edes se, että neljäs osa ei ollut aivan niin hyvä, ei laimentanut ihastustani.

Jeff VanderMeerin Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki oli erikoinen, kierteisen labyrinttimainen lukukokemus. Se melkein sai epäilemään omaakin todellisuutta.

Ernest Clinen Ready Player One vie voiton valvottamisessa: sitä ei tuntunut voivan laskea käsistään sitten millään. 1980-luvun pop-kulttuurilla kyllästetty videopeliromaani on vauhdikas ja jännittävä, joskaan ei kauhean mieleenpainuva.

Itse kukin voi tästä nyt sitten huomata, että kärkeen ei mahtunut sitä paljon lukemaani vampyyriromantiikkaa lainkaan. Ja syykin on selvä. Vaikka kumpikin noista em. sarjoista (siis Charlaine Harrisin kirjoittama Sookie Stackhouse ja Laurell K. Hamiltonin kirjailema Anita Blake) alkoi varsin viihdyttävästi ja räväkästi, rupesivat innostukseni ja kiinnostukseni lopahtelemaan sarjan jatkuessa. Sookiethan saivat jo loppunsa, eikä yhtään liian aikaisin, joten niihin ei onneksi enää tarvitse tarttua. Loppupään nimekkeet olivat suorastaan niin kammottavia, että en niitä halua edes kirjoiksi saati teoksiksi nimittää. Anita Blaken seikkailut sen sijaan jatkuvat kai edelleen, enkä ole vielä edes puolia jo julkaistuista lukenut. Jos tätä projektia jatkan, niin se on sitten jossain viimeisessä hädässä. Tai ehkä kesällä, kun oikeasti kaipaa jotain näin aivotonta.

Yllättävän paljon on myös tullut luettua nuorille suunnattua spefiä. Näitä ei kuitenkaan mahtunut kärkiviisikkoon, koska – kuten jo aiemmin totesin – kaipaan sitä aikuisen todellisuuspakoa, ja tuo lista oli täysin subjektiivisesti koottu. Monissa nuortenkirjoissa on ärsyttänyt selittelevyys ja lapsellisuus. Siitäkin huolimatta myös tästä joukosta löytyy lukemisen arvoisia yksilöitä. Oma suosikkini on Annukka Salaman Käärmeenlumooja, joka kuvaa varsin mukaansatempaavasti oravatytön maailmaa eläinihmisten eli faunoidien porukassa.

Kaikkein hauskinta on kuitenkin ehkä ollut kirjoittaa niistä huonoimmista. Jostain syystä en ole silloin kokenut tarpeelliseksi pysytellä asiallisuuden puolella, kuten monien tykkäämieni teosten kohdalla. Välillä olen sortunut suoranaiseen purnaamiseen ja inisemiseen; ärsyttävää kai lukea, mutta ihanan vapauttavaa päästää se kiukku purkautumaan. Listataanpas tähän nyt sitten vielä luettujen kirjojen bottom 3 (ei järjestyksessä).

Charlaine Harrisin Dead ever after oli aivan kammottava päätös 13-osaiselle kirjasarjalle. Se on siis viimeinen Sookie Stackhousen elämää kronikoiva opus, jos ei lasketa tätä jälkilämmitystä (joka on myös aika kammottava).

Darren Shanin Cirque du Freak oli vaan jotain todella hirveää! Ihan kamalaa! Tällaista! Kaipa minä vain olin liian vanha lukemaan tätä ensimmäistä kertaa...

Suzanne Collinsin Hunger Gamesin jatko-osat jauhoivat ärsyttävästi. Pidin siis kyllä siitä ykkösosasta, ja jäinkin siksi ihmettelemään, miksi hyvää tarinaa ei voinut jättää siihen. Catching Fire ja Mockingjay eivät yltäneet mielestäni lähellekään ykkösen tasolle.

Huonoja ja huonohkoja nyt olisi ehkä muitakin, mutta ei märehditä niitä enää. Suurin osa lukemistosta tipahtaa kuitenkin jonnekin keskinkertaisuuden upottavaan suohon. ”Ihan kiva”, ”ehkä jollekin, ei minulle”, ”ei täysin iskenyt” ja niin edelleen. Keskinkertaisuuksista kirjoittaminen on kaikista ikävintä, kun ei oikein tiedä, mitä sanoisi.

Tästä lähtee nyt sitten seuraava vuosi käyntiin. Luulenpa, että se ehkä tulee tarkoittamaan hienoista linjauksen laventumista. En toki aio spefiä missään nimessä unohtaa, mutta ehkä jatkossa kirjoitan yhä enemmän muunkinlaisesta kirjallisuudesta, kun sellaistakin tulee kerran luettua. Tavoite on siis onnistunut: rakastamani fantasia on auttanut minua löytämään tien myös muunlaisiin sanoilla punottuihin maailmoihin!

Eipä tässä muuta, sama meno jatkukoon. Tervetuloa vaan karkutielle tänäkin vuonna!

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

After Dead: Rahat pois kerran vielä!

Charlaine Harris:
      After Dead (2013,Gollancz)


Taas olen hiukan laiskotellut kirjoittelun kanssa... Aloitetaan uusi vuosi tällaisella kirjallisella kammotuksella, niin siitä ei voi mennä kuin ylöspäin jatkossa! After Dead on Charlaine Harrisin viimeinen pihisevä rahastus Sookie Stackhousella.

Kirja on aakkostettu hakemisto Sookie Stackhouse -sarjassa esiintyneistä hahmoista. Mitä kullekin tapahtui kolmannentoista eli viimeisen kirjan jälkeen? Miten he elivät elämänsä jatkossa? Menivätkö naimisiin, saivatko lapsia, olivatko onnellisia?

Suurimmasta osasta kerrotaan muutaman virkkeen/rivin verran, keskeisimmistä hahmoista hiukan enemmän, korkeintaan muutaman sivun mittaisesti. Suurinta osaa hahmoista en edes muistanut, eikä minua mitenkään ilahduttanut tietää, että joku meni naimisiin jonkun toisen kanssa, erosi myöhemmin, ja mitä lapsille kävi.

Uteliaimmille voin tässä kertoa kirjan oleellisen annin. Sookie meni naimisiin Samin kanssa ja sai lapsia. Eric jämähti Oklahomaan kuningattarensa kanssa ja ehkä ikävöi hiukan rakastaan Bon Tempsissa, kuka tietää. Bill perusti tietsikkapelifirman, osti Louisianan ja ryhtyi alueen vampyyrikuninkaaksi.

Kaiken huippu informatiivisuudessaan ja oleellisuudessaan löytyy sivulta 34: ”Hank Clearwater attracted gonorrhea.” Kuka hiton Hank Clearwater? Miksi ihmeessä oli tarpeellista saada tietää tyypin saavan tippurin?! Määrittikö hänen koko myöhempää elämäänsä se tippuri? Eikö mitään muuta tapahtunut?!?

Vaikutti kovasti siltä, että hahmojen myöhemmät vaiheet olivat kuin Sookien kostofantasiaa. Kaikille, jotka olivat joskus jotenkin kohdelleet telepaattitypykkää kaltoin, kävi jollain tavalla kehnosti tai ainakin he elivät onnettomassa avioliitossa tai jotain, kun taas kaikki, jotka olivat kyseisen neitosen frendejä, elivät suhteellisen onnellisesti.

Ja onnellisuus tässä tapauksessa mitataan siis silleen perinteisesti: avioliitto ja talo ja toimeentulo ja 2,5 lasta ja koira. Tai jotain. Koska kukaanhan ei voi olla onnellinen millään muulla tavalla. No okei, ehkä ne vampyyrit ja muut vähän toi vaihtelua tähän linjaan. Pam meni onnellisesti naimisiin Heidin kanssa. Joo.

Muuten tässä ei enää huomannut millään tapaa mitään oleellista fantasiasisältöä. Okei, jotkut listatuista hahmoista nyt vain sattuivat olemaan jotain vampyyreita tai muodonmuuttajia tai keijuja tai jotain, mutta se ei tuntunut vaikuttavan kenenkään elämään mitenkään oleellisesti. Tai jos vaikutti, niin siitä ei kerrottu.

Erityisesti ärsytti sekin, miten tämä (nais)kirjailija kohteli naisia ja miehiä. Tai siis tyttöjä ja poikia, eli mitä hahmojen lapsista tulee isoina. Pojista tulee lakimiehiä ja senaattoreita ja elokuvantekijöitä. Tytöistä tulee sosiaalityöntekijöitä ja puheterapeutteja ja kauneuskuningattaria. Ihan oikeasti! Esimerkiksi Alciden viisi(!) lasta: kolme poikaa menee töihin Alciden firmaan, Herveaux and Sonsiin (mikä rakennus- tai muuttoyritys nyt olikaan, en jaksa muistaa), kun taas toisesta tytöstä tulee sosiaalityöntekijä, toisesta Miss Louisiana.

En siis halua vähätellä tässä sosiaalityöntekijöiden tai puheterapeuttien arvoa: arvokasta työtähän se on. Enemmänkin kritisoisin sitä, että Harris ei voi nähdä poikia niissä hommissa; tai toisinpäin, tyttöjä senaattoreina.

Tylsää, tylsää, tylsää, tylsää. Sanonko vielä kerran: tylsää. Miksi ketään pitäisi kiinnosta se, minkälaista elämää joku täysin tyhjänpäiväinen hahmo eli sen jälkeen, kun ehkä jossain kohtauksessa vilahti varsinaisessa sarjassa? Että kenen kanssa eli elämänsä ja missä oli töissä? Olisin toivonut, että niistä keskeisistä hahmoista olisi kerrottu hiukan enemmän (ja jotain mielenkiintoisempaa) ennemmin kuin että tilaa uhrataan hahmoille, joita kukaan ei enää edes muista.

Ja sitten joistain hahmoista, jotka olisivat voineet ansaita hiukan enemmän tilaa, sanotaan vain se, että he kokivat paljon myöhempiä seikkailuja. Ja tämä siksi, että... (tadadadaa, jännitysmusiikkia)... he tulevat esiintymään kirjailijan seuraavassa sarjaprojektissa! Siis voi pyhä tyhjänpäiväisyys. Oliko tarpeellista tehdä koko tätä opusta, jos ei kuitenkaan kirjoita siihen sitä, mitä lupaa? Jos haluaa vain mainostaa seuraavaa tekelettään? Tekelettä, josta muuten on kirjan lopussa lyhyt maistiainen, jonka perusteella voin sanoa, että en tule koskaan lukemaan.

Ainut hitusen viihdyttävä osuus tässä opuksessa oli sen kuvitus: jokaisen uuden kirjaimen alussa oli sivun kokoinen kirjainkuva. Ne olivat välillä ihan viihdyttäviä. Esimerkiksi K, joka oli kuin suuri kita, oli jollain tapaa söpö.

Kullanarvoinen vinkkini kaikille: ÄLÄ OSTA! Älä missään tapauksessa uhraa rahojasi tähän! Ei kannata! Tämän lukaisee oleellisilta osin vaikka kirjakaupassa: sivuja on vajaa parisataa, mutta tyhjää tilaa paljon (kun useimmilla sivuilla on se muutama rivi tekstiä), joten selailuun ei mene kauaa. Paitsi jos kuolee tylsyyteen kesken kirjan. Jos välttämättä haluaa lukea kunnolla, niin voi lainata kirjastosta (kuten itse tein). Kirjan anti lukijalle on niin minimaallinen, että en maksaisi siitä senttiäkään.