torstai 6. kesäkuuta 2013

Nälkävuosi: Lue talvipakkasilla!

Aki Ollikainen:
Nälkävuosi (2012)


No niin, nyt on sitten ensimmäinen näistä Hesarin lukijoiden kotimaisista 2000-luvun suosikeista luettu. Aki Ollikaisen historiallinen romaani kuvaa riipaisevasti Suomen talvea 1867-1868, jolloin valtavasti ihmisiä kuoli nälän ja kylmyyden karmivaan yhteispeliin.

Torppariperheen äidin ja lapsien kerjuumatka halki talvisen Suomen on kova ja raskas. Alkutalvesta ystävällisiä auttajia on vielä helpompi löytää, mutta myöhemmin, kun itse kultakin alkaa ruoka olla vähissä, tarjolla on yhä useammin vain kylmää ylenkatsetta, halveksuntaa, töykeyttä. Kansa on lähtenyt liikkeelle, toiveissa on löytää onni jostain seuraavasta kylästä, tai ehkä sitä seuraavasta. Mutta kaikkialla vaivaa sama puute.

Yhteiskunnan toista puolta kuvataan pääkaupunkilaisten säätyläisveljesten ja nimettömäksi jäävän senaattorin silmin. On vaikea kuvitella sitä puutetta ja hätää, joka köyhempää kansanosaa riivaa, kun itse ei ole edes pettuleipää koskaan maistanut. Köyhimmiltä on pettukin jo loppu. Silti on yritettävä auttaa, edes vähän, edes siellä minne itse ylettää.

Nälkävuosi oli toisaalta tavattoman raskas, mutta samalla myös tavattoman kevyt. Kevyt se oli ainakin fyysisesti, sivuja vain 141 ja taittokin ilmavaa, mutta ehkä myös kielellisesti. Runollinen, paikoin maalailevakin kieli kulki pienin elein ja sykähdyttävin kielikuvin. Se osasi olla myös tiivistä ja rujoa silloin, kun sellaista kaivattiin. Teksti ei mässäillyt, ei selittänyt, se oli juuri täydellistä tälle teokselle.

Raskaita taas olivat tarina ja aihe. Traagiset ihmiskohtalot maailmassa, jossa kaikesta on puutetta, riipaisevat sydäntä. Nälkä ja kylmyys ajaa ihmiset pois kodeistaan, tekee heistä eläimiä toisilleenkin. Vain välillä saattaa löytää hivenen inhimillisyyttä jonkun puolihuolimattomasti lausutusta ystävällisestä sanasta; muistaa, että elämä on muutakin kuin puutetta. Onneksi sentään lopussa on havaittavissa pientä toivon kipinää. Teeman raskaudesta huolimatta teosta oli kevyttä lukea juuri tekstin kauneuden takia.

Kielen soljuvuuden ja teoksen ohuuden takia Nälkävuoden lukaisee melko nopeasti. Ja sellaisena se tuntuu olevan parhaimmillaan: kirjan luomaan maailmaan on uppouduttava täysin, ilman mitään pelastavia käsiä, jotka kiskoisivat pinnalle. Intensiivisen yhtämittaisen lukujakson jälkeen sieltä voi kiskoa itsensä ylös kohti valoa, vähän niin kuin kirjakin tuntuu etenevän kylmän pimeän talven läpi saavuttamattomalta tuntuneeseen kevääseen. Kaiken kaikkiaan riipaisevan kaunis kokonaisuus, aina teoksen ulkomuodosta lähtien. Selkeä esimerkki siitä, että historiallisen romaanin ei tarvitse olla kuiva tiiliskivi.

Minua tämä ei kuitenkaan sykähdyttänyt aivan niin kuin olisi voinut, ja syynkin tiedän: hellekesä on täysin väärä vuodenaika lukea pohjattomasta nälästä, kylmyydestä ja kurjuudesta. Harvoin lukee niin olosuhderiippuvaista kirjaa kuin tämä; rantahietikolla aurinkoa ottaessa oli jotenkin vaikea päästä tunnelmaan. Nälkävuosi pitäisi ehdottomasti lukea talvipakkasten aikaan, mielellään hämärässä ja yksinäisyydessä.

Siitä huolimatta tämä oli todella hieno teos. Kompakti, harkittu, kaunis, liikuttava, toiveikas, surullinen, mieleen jäävä, loputtoman pohjaton; laatusanoja voisi listata tähän vaikka kuinka. Jopa rannalla, hiekanjyvien pyöriessä varpaiden väleissä ja auringon porottaessa täydellä teholla, Nälkävuosi oli vaikuttava. Ihan kuin olisi vähän tullut kylmäkin siinä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti