Aki Ollikainen:
Nälkävuosi (2012)
No
niin, nyt on sitten ensimmäinen näistä Hesarin lukijoiden kotimaisista 2000-luvun suosikeista luettu. Aki Ollikaisen historiallinen romaani
kuvaa riipaisevasti Suomen talvea 1867-1868, jolloin valtavasti
ihmisiä kuoli nälän ja kylmyyden karmivaan yhteispeliin.
Torppariperheen
äidin ja lapsien kerjuumatka halki talvisen Suomen on kova ja
raskas. Alkutalvesta
ystävällisiä auttajia on vielä helpompi löytää, mutta
myöhemmin, kun itse kultakin alkaa ruoka olla vähissä, tarjolla on
yhä useammin vain kylmää ylenkatsetta, halveksuntaa, töykeyttä.
Kansa on lähtenyt liikkeelle, toiveissa on löytää onni jostain
seuraavasta kylästä, tai ehkä sitä seuraavasta. Mutta kaikkialla
vaivaa sama puute.
Yhteiskunnan
toista puolta kuvataan pääkaupunkilaisten säätyläisveljesten ja
nimettömäksi jäävän senaattorin silmin. On vaikea kuvitella sitä
puutetta ja hätää, joka köyhempää kansanosaa riivaa, kun itse
ei ole edes pettuleipää koskaan maistanut. Köyhimmiltä on
pettukin jo loppu. Silti on yritettävä auttaa, edes vähän, edes
siellä minne itse ylettää.
Nälkävuosi
oli toisaalta tavattoman raskas, mutta samalla myös tavattoman
kevyt. Kevyt se oli
ainakin fyysisesti, sivuja vain 141 ja taittokin ilmavaa, mutta ehkä
myös kielellisesti. Runollinen, paikoin maalailevakin kieli kulki
pienin elein ja sykähdyttävin kielikuvin. Se osasi olla myös
tiivistä ja rujoa silloin, kun sellaista kaivattiin. Teksti ei
mässäillyt, ei selittänyt, se oli juuri täydellistä tälle
teokselle.
Raskaita
taas olivat tarina ja aihe. Traagiset ihmiskohtalot maailmassa, jossa
kaikesta on puutetta, riipaisevat sydäntä. Nälkä ja kylmyys ajaa
ihmiset pois kodeistaan, tekee heistä eläimiä toisilleenkin. Vain
välillä saattaa löytää hivenen inhimillisyyttä jonkun
puolihuolimattomasti lausutusta ystävällisestä sanasta; muistaa,
että elämä on muutakin kuin puutetta. Onneksi sentään lopussa on
havaittavissa pientä toivon kipinää. Teeman raskaudesta huolimatta
teosta oli kevyttä lukea juuri tekstin kauneuden takia.
Kielen
soljuvuuden ja teoksen ohuuden takia Nälkävuoden
lukaisee melko nopeasti. Ja sellaisena se tuntuu olevan
parhaimmillaan: kirjan luomaan maailmaan on uppouduttava täysin,
ilman mitään pelastavia käsiä, jotka kiskoisivat pinnalle.
Intensiivisen yhtämittaisen lukujakson jälkeen sieltä voi kiskoa
itsensä ylös kohti valoa, vähän niin kuin kirjakin tuntuu
etenevän kylmän pimeän talven läpi saavuttamattomalta
tuntuneeseen kevääseen. Kaiken kaikkiaan riipaisevan kaunis
kokonaisuus, aina teoksen ulkomuodosta lähtien. Selkeä esimerkki
siitä, että historiallisen romaanin ei tarvitse olla kuiva
tiiliskivi.
Minua
tämä ei kuitenkaan sykähdyttänyt aivan niin kuin olisi voinut, ja syynkin
tiedän: hellekesä on
täysin väärä vuodenaika lukea pohjattomasta nälästä,
kylmyydestä ja kurjuudesta. Harvoin lukee niin olosuhderiippuvaista
kirjaa kuin tämä; rantahietikolla aurinkoa ottaessa oli jotenkin
vaikea päästä tunnelmaan. Nälkävuosi
pitäisi ehdottomasti lukea talvipakkasten aikaan, mielellään
hämärässä ja yksinäisyydessä.
Siitä
huolimatta tämä oli todella hieno teos. Kompakti, harkittu, kaunis,
liikuttava, toiveikas, surullinen, mieleen jäävä, loputtoman
pohjaton; laatusanoja voisi listata tähän vaikka kuinka. Jopa
rannalla, hiekanjyvien pyöriessä varpaiden väleissä ja auringon
porottaessa täydellä teholla, Nälkävuosi
oli vaikuttava. Ihan kuin olisi vähän tullut kylmäkin siinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti