Ennen päivänlaskua ei voi
(Tammi 2000)
No mahtuihan tälle Hesari-listalle sentään ainakin yksi, johon minäkin olin jo tutustunut. Luin Sinisalon esikoisen joskus kymmenisen vuotta sitten koulua varten: en oikein ollut vaikuttunut. Nyt päätin antaa tälle Finlandia-voittajalle uuden mahdollisuuden.
Kirjan kuvaamassa vaihtoehtotodellisuudessa peikot ovat oikea eläinlaji, tieteellisesti sellaiseksi todettu joskus 1900-luvun alussa. Nämä yöeläimet ovat arkoja, ihmistä pakenevia, eikä niistä tiedetä paljoa. Myyteistä ja tarustoista löytyy runsaasti peikkomainintoja, mutta kattavaa tieteellistä tutkimusta on tehty vain vähän.
Enkeliksi kutsuttu valokuvaaja Mikael Hartikainen löytää roskiksien takaa elävän peikon, ihastuu sen villiin kauneuteen ja vie sen kotiinsa. Peikko on heikkona, ja Enkeli yrittää hoitaa sitä parhaansa mukaan. Villin petoeläimen ja kolmikymppisen homomiehen välille syntyy vähitellen hauras luottamus.
Muita hahmoja ovat Tohtori Spidermaniksi kutsuttu eläinlääkäri Jori Hämäläinen (Enkelin entinen heila), työkaveri Martes (nykyinen ihastus), Enkeliin lääpällään oleva Ecke sekä alakerran filippiiniläinen postimyyntimorsio Palomita. Jokainen saa vuorollaan puhua omalla äänellään. Kerronnan seassa on peikkoihin liittyvää asiaa; runoja, kansantarinoita, tieteellistä tekstiä.
Tämä oli siis toinen kerta, kun luin kirjan. Ensimmäisestä kerrasta jääneitä muistoja voisi ehkä kuvata negatiivisen neutraaleiksi; ihan kiva, mutta odotin enemmän. Johtuneeko tästä ennakkoasenteestani nyt uudelleen luettaessa, mutta yllätyin todellakin positiivisesti.
Olinko ehkä liian nuori silloin ymmärtämään ja arvostamaan teosta? Mahdollista. Kyse ei voi olla ainakaan siitä, että se olisi ollut pakko lukea, sillä muistaakseni saimme juuri sitä tehtävää varten valita lukemistomme itse, ehkä jollain määritteellä (”tuoretta kotimaista” tms.). Ehkä minua ärsytti seksikohtaukset: silloin en kai ollut vielä lukenut juurikaan sellaisia. Ehkä luin sitä liian hitaasti muiden kiireideni äärellä, en päässyt kunnolla sisään – nyt en voinut laskea teosta käsistäni ennen kuin viimeinen sivu oli käännetty. En tiedä, mutta joka tapauksessa oli hyvä, että luin kirjan uudestaan.
Eri tekstilajien sekoittaminen tarinaan luo uskottavuutta. Melkein alkaa toivoa elävänsä tämän vaihtoehtohistorian jälkeisessä vaihtoehtonykyisyydessä, jossa yön kummajaiset eivät ole vain satua. Tarujen, satujen ja tieteellisten artikkeleiden ymppääminen tekstin sekaan tuo yleisyyttä tarinaan, joka muuten on kerrottu minämuodossa. Se on varsin onnistunut keino saada lukija perille peikkojen ominaisuuksista joutumatta selittelemään liikaa, joskin täytyy sanoa, että jossain puolenvälin tienoilla, kun suunnilleen joka toinen luku oli tämmöinen väliluku, niitä tuntui olevan hiukan liikaa.
Sinisalo onnistuu myös erilaisten äänien kirjoittajana. Jokaisella hahmoista on oma tapansa kertoa tarinaa, ja jokainen kertoja erottuu omaksi persoonallisuudekseen. Se ei kuitenkaan tunnu mitenkään korostetulta tai kikkailevin efektein saavutetulta, paitsi ehkä välillä Palomita-luvuissa. Suomea taitamattoman, asuntoon lukitun naisen tapa kertoa tuntuu paikoin hiukan pakotetulta.
Luvut ovat lyhyitä, ja Sinisalon kynä melkoisen notkea, joten kirjaa suorastaan ahmii. Sen maailmaan pulahtaminen on kuin joutuisi taidokkaasti kudotun seitin vangiksi: sitä ei edes huomaa, että pakotietä ei ole.
Kantavana teemana kirjassa on toiseuden kuvaaminen. Sen selkein symboli on peikko: tuntematon, villi, pelätty. Vahvimmin se rinnastuu tietysti homouteen. Välillä se on jo hiukan liiankin alleviivaavaa, mutta ehkä hyvä niin. Homous rinnastuu siis johonkin outoon ja pelottavaan. Kirjan kuluessa peikosta, jonka Enkeli nimeää Pessiksi, kasvaa kuitenkin hellyttävä hahmo. Tuntematon ja villi, kyllä, mutta ei enää pelottava, ei edes silloin, kun se tekee, mitä tekeekään kirjan loppupuolella. Se ei tunne ihmisten yhteiskunnan rajoja, se ei osaa käyttäytyä säädettyjen sääntöjen mukaisesti. Se toimii luontonsa mukaan. Vaikka se on onnistunut sopeutumaan ihmisasuntoon, se ei ole ihminen.
Loppuratkaisussa on tämän tulkinnan kannalta hiukan kyseenalaista anarkistisuutta (muutenkaan en ollut täysin tyytyväinen teoksen lopetukseen). Onko nyt siis sorretun vähemmistön aika tarttua aseisiin ja alkaa taistella valtaväestöä vastaan?
Toiseutta edustaa myös kirjan ainut naishahmo, Palomita. Vieraana vieraassa kulttuurissa, suljettuna asuntoon. Toive vapaudesta, täyttyykö se? Palomitan kohtalo jää avoimemmaksi kuin muiden hahmojen, mikä on harmi. Olisin halunnut saada selvyyttä siihen, pääsikö hän lopulta häkistään ulos. Toisaalta koko hahmo vaikutti jotenkin hiukan tehdyn oloiselta, ei aivan niin luontevalta kuin muut – vaikka tiedän toki, että tällaisia naiskohtaloita tapahtuu oikeasti. Kiintiönainen? Ei kai sentään.
Nyt uusintakierroksella Ennen päivänlaskua ei voi oli kiehtova lukukokemus. Se on kaunis, kutkuttavalla tavalla avoimeksi jäävä tarina, jolla on vahva sanoma. Maagisen realismin maagisin keinoin se onnistuu kertomaan jotain olennaista omasta maailmastamme. Se on kirja, jonka voi todellakin löytää uudestaan aivan erilaisena, kuten minulle kävi.
Ja nyt mökille. Oikein hyvää juhannusta kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti