Uuni: Hitaasti hitaudesta

Antti Hyry:

Uuni (Otava 2009)

Ihme kyllä sain tämänkin luettua ennen uuden kirjan ilmestymistä lukulistalle. Kärsivällisyyttä se vaati, ei tuntunut oikein olevan minua varten tämä kirja. Teksti on sen verran hidastempoista, että meikäläinen meinasi välillä nukahtaa kesken lauseen. Hyry pokkasi Uunista Finlandiankin kirjan ilmestymisvuonna.

Uuni kertoo vanhasta Pietarista, joka rakentaa uunia. Sellaista kookasta, komeaa leivinuunia, jonka sisään mahtuisi vaikka mies jos vain luukusta läpi pääsisi. Mitään ei varsinaisesti tapahdu. Eletään, muurataan, mietitään. Välillä käydään marjassa metsässä tai hilloja suolta hakemassa, kerran etelässä laittamassa pojan taloon sähköjä. Kuunnellaan lintujen huutoja ja katsellaan luonnon siirtymistä keväästä kesään, kesästä syksyyn, syksystä talveen, talvesta kevääseen.

Oudoin ja muusta kerronnasta poikkeavin luku oli vanhojen ihmisten Pohjois-Ruotsiin suuntautunut bussimatka, jolle Pietari ja vaimonsa Hanna lähtivät mukaan. Matkalla pysähdyttiin vanhoilla kirkoilla, tutustuttiin niiden urkuihin. Kuka oli rakentaja, minkä tyylin urut, minkälainen sointi niistä lähtee. Minulle jäi hiukan epäselväksi tämän (muita lukuja selvästi pitemmän) osion yhteys muuhun tarinaan. Toisaalta se oli sinänsä helpompaa luettavaa, koska siinä sentään tapahtui jotain.

Kerronta seuraa Pietaria. Uunin muuraamista seurataan tuskastuttavan tarkasti. Linjalaudat ja laastiainekset tulevat kyllä lukijalle moneen kertaan tutuiksi. En minä tämän kirjan perusteella kuitenkaan osaisi uunia muurata, minulle sanasto oli sen verran outoa välillä, enkä muutenkaan ole tarpeeksi perehtynyt uunien anatomiaan ymmärtääkseni, miksi tai miten tehdään niin kuin tehdään.

Alussa hiukan häiritsi, kun välillä oltiin minämuodossa, välillä kolmannessa persoonassa, selkeästi lukujen mukaan jaoteltuna. Tuli olo, että oliko kirjailija kenties unohtanut, että mitä muotoa oikein oli tullut käyttäneeksi. Myöhemmissä osissa ulkopuolisena aloittanut luku saattoi yhtäkkiä hypätä Pietarin pään sisään, ehkä lisätä johonkin väliin, että ”hän mietti”, ja silloin kerronta alkoi tuntua selkeästi luontevammalta.

Teksti oli niin yksityiskohtaista, raskasta ja hidasta, jopa pitkäveteistä, että minulla ei sitten millään tahtonut ajatus pysyä kasassa. Kun alkupuolella kirjaa huomasin, että olin puolen sivun verran ajatellut jotain ihan muuta kuin sitä, mitä olin lukenut, palasin aina kärsivällisesti tavaamaan joka sanan uudestaan. Lopulta luovutin ja annoin mielen välillä kulkea muualla kuin silmieni näkemissä riveissä. Sellaisena tämä tavallaan toimi ihan hyvin; tuokiona ajatella omia asioita hitaasti, kaikessa rauhassa, ja välillä saattoi taas palata kirjan maailmaan, jossa oli huomaamattaan edennyt taas vähän matkaa eteenpäin. Ihan niin kuin Pietarikin huomaamattaan, muita ajatellessaan saa taas uuden varvin muurattua.

Tämä ehkä tavallaan liittyy siihen, mikä minulle oli kirjan parasta (tai ainutta) antia, nimittäin tunnelman luomiseen. Koko kirja on pelkkää tunnelmointia, elämistä, olemista. Voisi siis ajatella lukijankin olevan omissa tunnelmissaan kirjaa lukiessa, vaikka ajatus ei joka sanassa pysyisikään. Joka tapauksessa kirja inspiroi mieleen tietynlaisen rauhan, hitauden ja hiljaisuuden olotilan.

Pakko kuitenkin sanoa, että neljäsataa sivua tiilen latomista toisen päälle on kyllä vähän liioittelua. No joo, ehkä tuokin oli liioittelua, tiilen latomista on itse asiassa yllättävänkin vähän. Hitaus on ihan okei, mutta rajansa kaikella. Siinä on hienonhieno raja siinä hitauden ja tylsyyden välillä, eikä tämä ainakaan minusta onnistunut koko aikaa pysymään sen oikealla puolella.

Toiminnantäyteistä juonta kirjasta on siis turha etsiä. Uuni kertoo tavallisesta pohjoispohjalaisesta elämästä meren rannalla. Siihen ei kuulu jännitystä, ei suuria yllätyksiä. Sitä vain ollaan ja elellään, ihan niin kuin on tähänkin asti tehty.

Muita hahmoja kirjassa esiintyy useinkin, ja nimiä on niin paljon, että ei niitä tahdo muistaa. Välillä rakennustyömaalla on mukana apulaisia, joskus taas lapsia ja lapsien perheitä on käymässä. Silloin tällöin puhutaan tai pohditaan jotain ajantakaisia tapahtumia ja ihmisiä. Muistellaan elettyä elämää, jutellaan kaikkien läsnäolijoiden tuntemista ihmisistä aivan kuin lukijankin kuuluisi heidät tuntea. Kuitenkin oikeastaan ainut Pietarin lisäksi ihmiseksi muovautuva henkilö kirjassa on Hanna, Pietarin vaimo, ja hänkin jää hiukan etäiseksi. Hän on olemassa vain Pietarin seurassa.

Pietarin ja Hannan keskustelut ovat lyhyitä, lauseet melkeinpä yksisanaisia. Tuntuu, että kymmenien vuosien yhdessäolon jälkeen ei tarvita sen enempää. Yhteiselo ja -olo on helppoa ja luontevaa kuin hengittäminen. Rutiinit ja tehtäväjaot ovat ajan myötä muovautuneet parin välillä sellaisiksi kuin ovat, eikä niistä enää tarvitse väitellä. Toinen on kuin osa itseä, ei siihen sen enempiä selittelyjä tarvita.

Toisaalta tällaista modernia helsinkiläistä naisihmistä hiukan ärsytti sukupuoliroolien jako. Pietari oli rakennustyömaalla ties kuinka pitkään, Hanna sai keittiön puolella hoitaa ruokahuoltoa. Missään välissä Hanna ei ollut edes apurina, jos oikein muistan, vaikka sellaiselle olisi ehkä ollut tarvettakin. Paria-kolmea sukulaistyttöä ja yhtä betoniauton apukuskia lukuun ottamatta apumiehet olivat nimenomaan niitä, miehiä. Ymmärrän, että tämä on tämmöisen vanhakantaisen elämän ylistys, ja siihen kuuluvat myös vanhakantaiset sukupuoliroolit, mutta se ei poista ärsytystä, ehei. Tämä oli liian miehinen kirja minulle.

Kovasti Uuni koitti uskotella hitaan, vanhan muotoisen elämän olevan suorastaan täydellistä, mutta ei se ole, ei sinne päinkään. Missä ja milloin muka on elämästä näin täydellisesti puuttuneet kaikki yhtään suuremmat ristiriidat? Eikö sellainen kävisi jo tylsäksi? No, käyhän se, sen näkee kirjastakin. Tai ehkä minä en vain ole oikea ihminen tälle kirjalle.

Uuni oli todella tuskastuttava työmaa keskeneräisenä. Melkein jätin kesken. Sitkeys kuitenkin voitti, onneksi. Loppuun päästyä nimittäin levisi sydämeen lämmin olo, eikä vain sen takia, että sain sen suoritettua – vaikka sitäkin oli mukana, runsaastikin. Pieni osa ilosta johtui kuitenkin ajatuksista, joita kirja minussa herätti; tunteista, joita rakennusprojektin valmistuminen tuottaa ihmisessä.

Kirjan lukeminen tuntui kuin uunin rakentamiselta. Se oli työ, joka odotti tekijäänsä. Keskeneräinen projekti, joka kaihersi mielessä; pakotti tarttumaan siihen, vaikka ei ehkä juuri nyt olisi huvittanut. Tartuin kirjaan kuin Pietari tiileensä, välillä piti melkein työntää itseään, välillä taas kuin ei mitään, ohimennen. Välillä piti pitää taukoa. Niin se kirja eteni, tiili tiileltä, sana sanalta, sivu sivulta, ja yhtäkkiä kuin huomaamatta olivat uuni ja Uuni valmiita.

Samalla Uunista muodostuukin kuvaus mistä tahansa projektista. Alussa voi miettiä, melkein nähdä lopputuloksen paikallaan, kuvitella, että tuohon se tulee ja noin. Sitten voi tehdä, välillä tuskastuen, välillä helposti, välillä yksin, välillä seurassa, välillä intensiivisesti, välillä pitää taukoja, välillä vähän purkaakin jo tehtyä. Lopulta voi saada työnsä valmiiksi, ruveta paistamaan leipiä itse muuraamassaan uunissa. Ja sen jälkeen voi jatkaa elämää niin kuin ennenkin.

En voi silti sanoa pitäneeni kirjasta, ehkä vain sen, että pidin siitä lopussa enemmän kuin keskeneräisenä olisin kuvitellut siitä ikinä voivani pitää. Jos olisin luovuttanut kesken, olisi mielipiteeni varmasti selvästi negatiivisempi. Nyt voin sanoa, että kyllä tämä jotain antoi, vaikka minulla ja kirjalla eivät kemiat oikein yhteen natsanneetkaan. Ei minulla mitään ole pohdiskelevaa otetta vastaan, mutta kyllä minä silti jonkinlaisia tapahtumia kaipaan sekaan, ja yleensä parhaiten viihdyn juuri juonellisesti vauhdikkaiden opusten kanssa, en tällaisten hitaan elämäntavan ylistysten.