Burnt Offerings
(1998)
Anita Blake -sarjan
seitsemäs osa.
Anita
joutuu jälleen kerran keskelle yliluonnollisia ongelmia joka
rintamalla. Kaupungissa
riehuu tuhopolttaja, vaan onko kaiken takana pyrokineettisillä
voimilla varustettu tyyppi? Paikalliset ihmisleopardit ja -sudet ovat
rauhattomia laumojensa sisäisten hierarkioiden sotkeutuessa solmuun
kuin ylikypsä nuudeli. Poliisia kuohuttaa vampyyripolton yritys
baarissa.
Kaikkea tätä
Anita pakenee romanttiselle illalliselle ranskalaisvampyyri
Jean-Clauden seuraan, mutta ihana iltakin saa karmaisevan käänteen.
Vampyyrimaailmassa valtaa pitävä neuvosto ilmoittaa kaupunkiin tulostaan ja kutsuu pariskunnan leikkimään kanssaan. Vuosituhansia vanhojen
vampyyrien kanssa leikkiminen voi mennä joskus vähän ranttaliksi,
eikä siitä pelkästään krapulalla selviä.
Jutussa
on siis paljon tavaraa, mutta silti juonen löytäminen tuntui
hankalalta. Kaikkea
tapahtuu, mutta dekkarimaista syyllisen selvittelyä on tästä
osasta turha etsiä. Enemmänkin tällä kertaa kyseessä on
kauhukabinetti, jossa vatsaa vääntävät kammottavuudet seuraavat
seksuaalista väkivaltaa ja toisin päin. Mainittakoon näistä
esimerkkeinä vaikka kehonsa tietoiseen mädättämiseen kykenevä
nekrofiilinen vampyyrileidi sekä elävältä nyljetty ihmisrotta,
jonka iho oli naulattu hopeanauloin oveen kiinni. Rankkaa tavaraa
siis. Turha odottaa mitään herkän eroottista sielujen yhtymistä,
tässä kirjassa seksi on raakaa ja rumaa ja primitiivistä.
Suhderintamalla
Anita jatkaa kahden miehen koukussa, vaikka nyt valinta näyttää päätyneen Jean-Claudeen. Susi-Richard on katkera, mutta ei pääse
kolmiosta eroon ehkä koskaan. Suhteita puitiin paljonkin, mutta
jotenkin tuntui, että mitään ei tapahtunut.
Anitan kehitys sen
sijaan oli mielenkiintoista. Sen lisäksi, että Anita saa lisää
voimia, hän alkaa saada myös yhä enemmän roolia yliluonnollisten
suojelijana. Hän ei siis vain hyväksy hirviöiden oikeutta olla,
vaan jopa puolustaa sitä. Eikä tämä nyt tarkoita vain tyyppejä,
jotka hän henkilökohtaisesti tuntee tai joita hän rakastaa, vaan
myös melkein tuntemattomiakin, jotka nyt vain sattuvat pyytämään
hänen apuaan. Ensimmäisen osan Anita toimi samaan tapaan ihmisten
suhteen kaikkia mahdollisia yliluonnollisia uhkia vastaan, mutta nyt
hän näyttää vaihtaneen puolta. Tai ehkä hän on vain laajemmin
ottaen heikomman puolella vahvempaa vastaan. Ennen heikoin on yleensä
vain ollut ihminen.
Toisaalta
ärsyttävääkin kehitystä tapahtuu: korkokengät, vaatteet,
naisellisuus. Kai se on se deittailu, joka tuo naisen esiin Anitassa,
mutta ei hänen nyt sentään tarvitsisi aivan täysin laimeta. Itse pidin enemmän siitä alkupään poikatyttö-Anitasta.
Teksti, no,
samanlaista kuin ennenkin. Joihinkin tavaramerkkilausahduksiin kyllä
alan jo vähän kyllästyä, esimerkiksi tekstissä tiuhaan esiintyvään sarkastiseen ”Who, me?”
-kysymykseen jonkun toteamuksen jälkeen (ei siis dialogissa, vaan ihan kerronnassa). Muuten menee edelleen
mukavasti alas kurkusta, vaikka vähempikin hutsahtavan vaatetuksen
kuvailu riittäisi, voisi sanoa. Eikä asepornoakaan ihan niin paljon
tarvitsisi olla.
Ei
parhaita sarjassa, mutta ei huonoimpiakaan.
Ihan viihdyttävää viihdettä, vaikka odotinkin jatkoa edellisen
osan eroottisille virityksille. Sitä en kunnolla saanut, vaikka
eläimellisellä tavalla seksuaalisuus oli kyllä vahvasti läsnä.
Juoni kun olisi vielä jutusta löytynyt, niin olisi ollut hyvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti