tiistai 21. toukokuuta 2013

Burnt Offerings: Juoni, mikä juoni?

Laurell K. Hamilton:
Burnt Offerings (1998)


Anita Blake -sarjan seitsemäs osa.

Anita joutuu jälleen kerran keskelle yliluonnollisia ongelmia joka rintamalla. Kaupungissa riehuu tuhopolttaja, vaan onko kaiken takana pyrokineettisillä voimilla varustettu tyyppi? Paikalliset ihmisleopardit ja -sudet ovat rauhattomia laumojensa sisäisten hierarkioiden sotkeutuessa solmuun kuin ylikypsä nuudeli. Poliisia kuohuttaa vampyyripolton yritys baarissa.

Kaikkea tätä Anita pakenee romanttiselle illalliselle ranskalaisvampyyri Jean-Clauden seuraan, mutta ihana iltakin saa karmaisevan käänteen. Vampyyrimaailmassa valtaa pitävä neuvosto ilmoittaa kaupunkiin tulostaan ja kutsuu pariskunnan leikkimään kanssaan. Vuosituhansia vanhojen vampyyrien kanssa leikkiminen voi mennä joskus vähän ranttaliksi, eikä siitä pelkästään krapulalla selviä.

Jutussa on siis paljon tavaraa, mutta silti juonen löytäminen tuntui hankalalta. Kaikkea tapahtuu, mutta dekkarimaista syyllisen selvittelyä on tästä osasta turha etsiä. Enemmänkin tällä kertaa kyseessä on kauhukabinetti, jossa vatsaa vääntävät kammottavuudet seuraavat seksuaalista väkivaltaa ja toisin päin. Mainittakoon näistä esimerkkeinä vaikka kehonsa tietoiseen mädättämiseen kykenevä nekrofiilinen vampyyrileidi sekä elävältä nyljetty ihmisrotta, jonka iho oli naulattu hopeanauloin oveen kiinni. Rankkaa tavaraa siis. Turha odottaa mitään herkän eroottista sielujen yhtymistä, tässä kirjassa seksi on raakaa ja rumaa ja primitiivistä.

Suhderintamalla Anita jatkaa kahden miehen koukussa, vaikka nyt valinta näyttää päätyneen Jean-Claudeen. Susi-Richard on katkera, mutta ei pääse kolmiosta eroon ehkä koskaan. Suhteita puitiin paljonkin, mutta jotenkin tuntui, että mitään ei tapahtunut.

Anitan kehitys sen sijaan oli mielenkiintoista. Sen lisäksi, että Anita saa lisää voimia, hän alkaa saada myös yhä enemmän roolia yliluonnollisten suojelijana. Hän ei siis vain hyväksy hirviöiden oikeutta olla, vaan jopa puolustaa sitä. Eikä tämä nyt tarkoita vain tyyppejä, jotka hän henkilökohtaisesti tuntee tai joita hän rakastaa, vaan myös melkein tuntemattomiakin, jotka nyt vain sattuvat pyytämään hänen apuaan. Ensimmäisen osan Anita toimi samaan tapaan ihmisten suhteen kaikkia mahdollisia yliluonnollisia uhkia vastaan, mutta nyt hän näyttää vaihtaneen puolta. Tai ehkä hän on vain laajemmin ottaen heikomman puolella vahvempaa vastaan. Ennen heikoin on yleensä vain ollut ihminen.

Toisaalta ärsyttävääkin kehitystä tapahtuu: korkokengät, vaatteet, naisellisuus. Kai se on se deittailu, joka tuo naisen esiin Anitassa, mutta ei hänen nyt sentään tarvitsisi aivan täysin laimeta. Itse pidin enemmän siitä alkupään poikatyttö-Anitasta.

Teksti, no, samanlaista kuin ennenkin. Joihinkin tavaramerkkilausahduksiin kyllä alan jo vähän kyllästyä, esimerkiksi tekstissä tiuhaan esiintyvään sarkastiseen ”Who, me?” -kysymykseen jonkun toteamuksen jälkeen (ei siis dialogissa, vaan ihan kerronnassa). Muuten menee edelleen mukavasti alas kurkusta, vaikka vähempikin hutsahtavan vaatetuksen kuvailu riittäisi, voisi sanoa. Eikä asepornoakaan ihan niin paljon tarvitsisi olla.

Ei parhaita sarjassa, mutta ei huonoimpiakaan. Ihan viihdyttävää viihdettä, vaikka odotinkin jatkoa edellisen osan eroottisille virityksille. Sitä en kunnolla saanut, vaikka eläimellisellä tavalla seksuaalisuus oli kyllä vahvasti läsnä. Juoni kun olisi vielä jutusta löytynyt, niin olisi ollut hyvä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti