The Killing Dance: Kolmen hirviön tanssia

Laurell K. Hamilton:

The Killing Dance (1997)

Anita Blake -sarjan kuudes osa. Samaa kuin ennemmin, miinus dekkarimaisuutta, plus erotiikkaa.

Anita on joutunut palkkatappajien tappolistalle; joku on tarjonnut hänen päästään huomattavan suuren summan riihikuivaa. Samalla pitäisi saada hoidettua zombinnostatushommia, autettava kuluttavan taudin kouriin joutunutta vampyyria, pidettävä paikallinen ihmissusilauma ruodussa sekä palloteltava kahta epäinhimillistä poikaystävää. Ihmissusi Richard ja vampyyri Jean-Claude yrittävät kumpikin voittaa Anitan omakseen.

Teos keskittyy paljolti kolmikon romanttisiin saippuaoopperakuvioihin, ja ensimmäistä kertaa höyryävän kuuma erotiikkakin polttaa sivuja; ei vain vihjailut ja läheltä piti -tilanteet. Sen sijaan poliisin työskentelyä ja selvitettäviä murhia (tai niiden selvitystä) nähdään vain vilaukselta. En ainakaan vielä ole täysin vakuuttunut tästä kehityssuunnasta – jota, olen kuullut, on odotettavissa yhä enemmän jatkossa.

Teoksen nimi, The Killing Dance, ei viittaa suoraan mihinkään fiktiiviseen paikkaan kuten aiemmissa osissa, vaan ihmissusien termiin sekä seksille että taistelulle laumanjohtajan paikasta. Oikeaa tanssimista nähdään vain melkein, kun Jean-Claude avaa uuden tanssiklubin (jonka nimi ei ole tappotanssi).

Teoksesta löytyi ripauksen verran oikeita ajatuksiakin, ei vain viihdettä. Olen itsekin siitä hiukan yllättynyt. Erityisesti Richardin ja Anitan välisissä keskusteluissa pohdittiin sitä, mikä oikein on hirviö. Onko ihmissusi hirviö vain siksi, mitä on? Onko se/hän pahempi vai parempi kuin ihminen, joka tappaa ilman tunnontuskia? Tekeekö hirviön luonto vai valinnat?

Myös oman luonnon hyväksyminen on teoksen kantavia teemoja. Richard yrittää pysyä niin ihmisenä kuin voi, hän ei voi hyväksyä sutta sisällään. Hän ei halua myöntää edes itselleen olevansa hirviö. Jean-Claude sen sijaan on jo aikaa sitten hyväksynyt sen, mitä on. Hän on vaarallinen ja tietää sen itse. Anita ei vielä oikein tiedä, mitä on. Yhä kasvavat nekromantikon kyvyt ovat viemässä häntä kauemmas ja kauemmas rajan toiselle puolen, mutta toisaalta myös koko ajan pitenevä ruumiiden vana hänen takanaan vie häntä henkisesti tiettyyn suuntaan. Ehkä tunteettoman sosiopaatin tielle, jolla Anitan vanha kaveri Edward näyttää olevan jo pitkällä.

Tämä kuudes osa syventää Richardin hahmoa ja sai minut pitämään hänestä enemmän kuin aiemmin. Mies, joka on aiemmin esitetty turvallisena ja tavallisena (vaikka onkin ihmissusi), onkin omien demoniensa piinaama. Voimakkaan alfasuden, joka ei halua tappaa, on mahdotonta selvitä loputtomiin ihmissusilauman hierarkkisissa nahisteluissa.

Siitä huolimatta pidän enemmän Jean-Claudesta kuin Richardista, tai ehkä paremmin sanottuna pidän enemmän Jean-Clauden ja Anitan suhteesta kuin Richardin ja Anitan. Ensimmäisessä on kipinää, jälkimmäinen tuntuu harmonisemmalta - ja tylsemmältä. Joskin voisi myös sanoa, että jälkimmäinen tuntuu enemmän oikeiden ihmisten suhteelta, kun ensimmäinen on vain eroottista fantasiaa - mutta sitähän me juuri haluamme tällaisilta teoksilta, vai miten on? Mistä muuten johtuu, että tämän tyyppisissä kirjoissa ihmissudet tuntuvat (ainakin alkuun) olevan niitä ”turvallisia”, ”kilttejä” vaihtoehtoja rakkaussuhteissa, kun taas vampyyrit ovat niitä viekoittelevan vaarallisia saalistajia? Johtuuko se siitä, että vampyyri nähdään yön viettelijänä, kun taas susi on suunnilleen sama kuin koira, ihmisen paras ystävä?

Täytyy kyllä myöntää, että sitä viihdettä oli määrällisesti enemmän kuin ajatusta. Erotiikka, check; (nahka)vaatteiden kuvailu, check; miehisen ulkomuodon ihailu, check; vauhti ja toiminta, check. Kaikkea löytyi. Kiintoisana yksityiskohtana täytyy mainita, että paikoin Anitan aseistuksen kuvailuun kuluu yllättävänkin pitkiä aikoja. Minkälainen ase minkäkinlaisessa kotelossa, sellainen-tai-tuollainen veitsi niin-tai-noin sinne-tai-tuonne piilotettuna, jotta sen voisi vetää käyttöön näin-tai-nuin. Sanalla sanoen asepornoa.

Sarjan suunta on muuttumassa. Vähemmän dekkaria, enemmän erotiikkaa. Saa nähdä, kuinka pitkään jaksan tällaista, jos suunta on pysyvämpi; itse ainakin pidin enemmän aiemmista genrecocktaileista, joissa raa'at murhat ja niiden selvitys olivat tärkeämmässä osassa. Ei minulla mitään erotiikkaa vastaan ole (päinvastoin), kunhan ei täysin hylätä myöskään dekkaria.