Ulkoministeriö 1 & 2: Hulvatonta poliittista satiiria sarjakuvana

Abel Lanzac & Christophe Blain:

Ulkoministeriö – diplomaattisia merkintöjä 1 & 2 (suom. Saara Pääkkönen 2012, 2013)

alkuteos: Quai d'Orsay – Chronique diplomatiques 1 & 2 (2010, 2011)

Ranskalaisen sarjakuvan ulkoministeriön arki ei ole mitään pölyisen poliittista lätinää, vaan vauhdikasta taistoa kaikenlaisia kriisejä vastaan, unohtamatta tietenkään työntekijöiden ja etenkin alkuvoimaisen ulkoministerin värikkäitä persoonia. Kotimaassaan sarjakuva on saavuttanut suosiota ja palkintoja, ja onpa siitä suunnitteilla elokuvakin.

Sarjakuva kuvaa Ranskan ulkoministeriön toimintaa sisältä käsin. Näkökulma on nuoren Arthur Vlaminckin, joka ensimmäisen osan alussa palkataan ministeriöön. Hänen vastuualueensa on ulkoministeri Alexandre Taillard de Vormsin vuorosanat, eli toisin sanoen puheiden kirjoittaminen, mielipidekirjoitusten laatiminen ja keskustelumuistilappujen kokoaminen. Hänen kauttaan tutustutaan ministeriön muihin työntekijöihin ja ongelmallisten asioiden mielettömään sekasotkuun.

Show'n varastaa kuitenkin auttamattomasti itse ministeri. Hän on valtavan karismaattinen ja välillä jopa demoninen tekijämies, joka pyyhältää huoneeseen, latelee kädet viuhtoen, miten asiat ovat, ja harppoo ulos ovi paukahtaen. Huoneeseen jäävä porukka on kuin myrskyn jäljiltä ulkoministerin käynnin jälkeen.

Käsikirjoittaja Abel Lanzac on nimimerkki, jonka takaa löytyy Ranskan ulkoministeriössä palvellut virkamies. Pohja on siis totuudessa, ja esimerkiksi albumin ulkoministeri Alexandre Taillard de Vorms muistuttaa ilmeisesti kovasti aiemmin Ranskan ulkoministerinä toiminutta Dominique de Villepiniä. Itse en osaa mennä sanomaan, ranskalainen politiikka kun on meikäläiselle melko tuntematonta.

Se ei kuitenkaan haittaa. Toki poliittinen satiiri jää jossain määrin avautumatta, mutta menosta voi nauttia muutenkin, tai minä ainakin nautin. Ulkoministeriön virkamiesten ja diplomaattien seikkailut ovat nimittäin oikein viihdyttäviä, eikä vähiten piirtäjänsä ansiosta.

Christophe Blain piirtää niin veikeän vauhdikkaasti, että tekisi mieli rikkoa omaa kuvattoman blogin sääntöäni vastaan. Viiva soljuu lennokkaan letkeästi, ja karikatyyrimäiset hahmot kuvautuvat mahdottoman mainioiksi hänen piirroksissaan. Erityisesti liike välittyy sivuilta todella hyvin; lukijassakin herää sellainen kiireisen hermostunut olo.

Rakenne on episodimainen. Erilaisten kohtausten kautta nähdään ulkoministeriön arkea, joka tuntuu olevan alituista vaellusta kriisistä toiseen. Koko ajan on jossain päin maailmaa tekeillä jotain, mihin pitäisi reagoida heti tai viimeistään eilen. Ensimmäisessä osassa episodit olivat erillisempiä, ja niissä keskityttiin enemmän korostamaan ulkoministerin persoonallisuutta kuin toisessa. Toisen osan kohtaukset olivat yhtä jatkumoa ja liittyivät kaikki tavalla tai toisella Luusdemin kriisiin. Ministeriö yrittää estää Yhdysvaltoja käynnistämästä sotaa Luusdemissa, jota ei ole vaikea mielessä korvata vaikkapa Irakilla.

Ensimmäinen osa oli hulvattomampi, mutta toisaalta toinen osa oli tarinaltaan yhtenäisempi. Itse kallistun siihen suuntaan, että ensimmäinen oli parempi. Se saattaa johtua osittain siitä, että toisessa osassa taisi olla poliittisen asian osuus hitusen suurempi, kun taas ministerin pyyhällykset ja ovien paiskomiset jäivät pienempään osaan. Kun se, mihin poliittinen asia perustuu, on vierasta (kuten minulle), ei albumista saa niin paljon irti kuin ensimmäisestä, jolle saattoi kikatella tuntematta politiikkaa niin hyvin. Ehkä siinä toinen syy: toiselle osalle ei pyrskähdellyt niin paljon.

Jos jotain jäi kaipaamaan, niin ehkä henkilöiden ja heidän välisten suhteidensa kehitystä. Välillä vähän vihjataan joihinkin työntekijöiden välisiin skismoihin, mutta niihin ei kuitenkaan tartuta kunnolla. Sama koskee Arthur Vlaminckin yksityiselämää, joka ilmeisesti kärsii kovastikin ministeriön kiireisen aikataulun ja työaikalakien vastaisten rutiinien vuoksi. Sitä vähän vilautetaan, mutta ei kuitenkaan kunnolla kehitetä mihinkään suuntaan. 

Oma kotoinen poliittinen maailmamme näyttää aika harmaalta tämän jälkeen. On vaikea kuvitella suomalaisia poliitikkoja viuhtomaan fanaattisen innostuneesti kuten Taillard de Vorms, mutta ei kuitenkaan aivan mahdotonta. Ehkä vaikkapa pepsodent-hymyisestä ulkomaankauppa- ja eurooppaministeristämme Alexander Stubbista voisi koota samaan tapaan hykerryttävän teoksen, jos asiaan paneutuisi joku sisäpiiriläinen.