Cirque du Freak
(2000)
Jotenkin eksyin
taas nuorten osastolle kirjastossa, ja tämä tarttui sieltä
käteeni. Vahingollinen tapa, joka pitäisi ehkä kitkeä pois; liian
usein joudun pettymään. Darren Shanin 12-osaisesta saagasta (tai sen alusta) on
filmattu myös elokuva.
Koulupoika
Darren Shanin elämä muuttuu,
kun hän lähtee ystävänsä Steve Leonardin kanssa Cirque du
Freakin esitykseen. Kyseessä on siis vanhan ajan friikkisirkus,
jossa vetonauloina ovat mm. susimies ja parrakas nainen. Erityisesti
Darreniin vetoaa esitys, jossa Larten Crepsley esiintyy hämähäkkinsä
Madam Octan kanssa; Darren kun on varsinainen hämisfanaatikko.
Juonesta en nyt liikaa haluaisi paljastaa, mutta tämä on pakko
sanoa: vampyyreilla on taas hampaansa (tai ehkä tässä tapauksessa
kyntensä) pelissä mukana. Jos on kuullut sarjasta aiemminkin, tämä
ei liene mikään valtaisa yllätys.
Tarina
kerrotaan Darrenin näkökulmasta.
Kertojan ääni on sinänsä hyvin tavoitettu: se kuulostaa nuorelta.
Lue: hyvin
nuorelta. Samalla se myös ärsyttää, ainakin kohdeyleisöä
vanhempaa lukijaa (minua).
Erityisesti huutomerkkien ylenmääräinen viljely aiheutti minulle
närästystä. Ei se mitään, jos niitä on dialogissa – vaikka
siinäkin aivan liikaa – mutta kun niitä vilisee tekstissäkin
tiheämmin kuin muurahaispesässä muurahaisia. Näin! Kaikkea ei
tarvitsisi aina korostaa huudahduksella! Kertojan tavoitteena tuntuu
olemaan jatkuva lukijan kauhistuttaminen tai hätkähdyttäminen. Se
toimisi paremmin, jos olisi jotain, mitä oikeasti hätkähtää –
muuten tulee mieleen tarina pojasta, joka huusi sutta! Tehokeinon
teho haipuu, jos sitä yliviljelee! Ihan oikeasti! Niinku aikuisten oikeesti!
Sama koskee luvun päättäviä cliffhanger-lauseita. Esimerkiksi
kasiluvun päätös: ”That was when the screaming began.”
Järjestään tällaisten lauseiden antama lupaus lässähtää.
Ysiluvun alku: ”There was no need for the screaming.” Siis voi
tsissus.
Myös: miksi, oi miksi, kirjoittaja on nimennyt päähenkilön
itsensä mukaan? Miksi? Häh? No joo, Wikipediasta luin jotain
loppuosiin liittyvää sepitystä, joka antaisi tälle jonkinmoisen
selityksen, mutta oikeasti se on vain noloa käyttää omaa nimeään (ehkä lukuun ottamatta joitakin taiteellisemmiksi laskettavia teoksia).
Miksi kirjailijat eivät tunnu ymmärtävän sitä?
Juoneltaan
Cirque du Freak tuntuu petaavan alkuasetelmia jatkolle.
Esimerkiksi sirkusesitystä kuvaillaan pitkään ja tarkkaan, vaikka
suurella osalla esiintyjistä ei tunnu olevan oikeastaan mitään
tekemistä tapahtumien kanssa. Kuvailut käärmepojasta ja kaiken
mahdollisen kaman syöjästä tuntuvat turhilta, kun hahmot katoavat
saman tien. Ilmeisesti sirkus palaa myöhemmissä osissa (Wikipedian
mukaan), mutta teoksen sisäisen rakenteen kannalta ratkaisu ei vaan
toimi. Suoraan sanottuna juoni on siis aika kämänen.
Teoksen pitäisi kai olla fantasiakauhua, mutta ei oikein missään
välissä jännittänyt. Toki tämä on tarkoitettu nuoremmille,
joten ehkä se jotain kymmenvuotiasta värisyttää. Minua värisytti
ainoastaan kammottava kirjoitustyyli, joka sai kaiken näyttämään vain
typerältä. Paremmin kirjoitettuna tästä olisi ehkä voinut saada
koottua melkein kohtuullisen läpyskän, mutta ei näin.
Vaikka tapahtumat olivat välillä järjenvastaisia, juonessa ei
ollut varsinaisia yllätyksiä. Paitsi ehkä se, kuinka typerä
päähenkilö voi oikein olla. Ollakseen hämähäkki-intoilija
Darren tuntuu tajuavan mitättömän vähän niistä
kahdeksankoipisista elikoista. Kaikki, mitä hän Madam Octan kanssa
tekee, on vastoin kaikkea tervettä järkeä. Toki hän on vasta
nuori poika, mutta silti. Tuollaisen typeryyden pitäisi olla
laitonta.
Muutenkaan
en sympannut oikein ketään hahmoista. Tai ehkä korkeintaan
Darrenin perhettä, joita sankarimme kohtelee suorastaan törkeästi.
Esittää rakkautta, mutta silti heittää vanhempansa ja
pikkusiskonsa aivan syyttä suotta kamalaan tilanteeseen. Teos ei
millään tapaa käsittele esimerkiksi sitä, mitä vastaavassa
tilanteessa tulisi ensimmäisenä mieleen – ainakin minulle.
Spoilereita seuraa(!): jäbä käyttäytyy kuin enkeli hetken verran
ja käy vielä halaamassa vanhempiaan kertoen heille rakkaudestaan
vain hiukan ennen kuin hänen ruumiinsa löytyy raatona maasta oman
huoneensa ikkunan alta. Tipahtanut
vahingossa?
Oikeasti?
Cirque
du Freak ei houkuttele jatkamaan sarjan parissa.Teos oli kirjoitettu tökerösti, eikä juonikaan oikein vetänyt.
Lapsille tai nuorille kirjoittamisen ei pitäisi tarkoittaa huonoa
kirjoittamista. Kaipa sarja paranee jatkossa, tai näin ainakin
haluan uskoa, sillä muuten Darren Shanin valtavaa suosiota on
mahdotonta ymmärtää. Minä en kuitenkaan aio enempään itseäni
pakottaa, vaikka lainaamassani opuksessa onkin kaikki kolme
ensimmäistä osaa samojen kansien välissä. Saa jäädä tähän; se oli jo valtaisa ponnistus saada tämäkin luettua loppuun asti.
Luin näitä aivan innoissani joskus kymmenisen vuotta sitten. En muista, mihin asti pääsin. Wikipedian perusteella veikkaisin lukeneeni neljä ensimmäistä kirjaa. Minulle ei ole jäänyt vaikka tuo huutomerkkien liiallinen käyttö mieleen. Nykyään varmaankin ärsyttäisi. Hieman yli 10-vuotiaana minuun nämä Shanin kirjat ainakin kolahtivat. Ehkä on parempi, että en edes yritä kokeilla aikuisena, sillä mieluummin pidän tästä sarjasta ajan kultaamat muistot.
VastaaPoistaKäytinpä minä kommentissani ihan hirveän päälauseisiin painottuvaa kieltä. Huomasin tuon vasta kommentin lähettämisen jälkeen ja oli kyllä harvinaisen töksähtelevää kieltä. No ehkäpä tuo sopii kommentiksi kirjaan, jonka kieli ei ole hyvää. Ei ollut kyllä mitenkään tarkoituksellista. :)
PoistaSamaa olen itsekin pohtinut joistakin kirjoista, joista olen pitänyt paljon nuorempana. Esimerkiksi David Eddingsiä olen joskus harkinnut lukevani uudelleen, Belgarionin tarua jo hiplaillut kirjastossa, mutta ainakin toistaiseksi on jäänyt vielä hyllyyn. Se, mistä on pitänyt joskus teininä, tuntuisi ehkä nyt vain typerältä, ja samalla tahriutuisivat myös hyvät muistot ikiajoiksi.
PoistaToisaalta voi olla, että uusintakierros palauttaisi ne mukavat muistot paremmin mieleen. Nostalgia on vahva tunne. Sellainenkin teos, joka nyt ensi kertaa luettaessa kammoksuttaisi, saattaa herättää positiivisia tunteita ihan vaan sen takia, että muistaa sen ajan, kun luki sitä nuorempana. Kokeilematta ei voi tietää, miten käy, mutta toistaiseksi ainakaan Eddingsiin en ole uskaltanut tarttua.
Ja kyllähän sen viestin ymmärsi, vaikka kieli olikin päälausekeskeistä. Sovitaan vaikka, että olit kovin vaikuttunut Petri Tammisesta ;)