Sudenveri
(2012)
Ihmissusikirjallisuutta
vähän aikuisempaan ja feministisempään makuun. Tummien kansien
välistä löytyy ainakin raskaita teemoja, hyvin rakennettuja
naishahmoja ja kauniisti soljuvaa tekstiä. Sudenveri
sijoittui taannoisessa Teoksen järjestämässä spekulatiivisen
fiktion romaanikilpailussa toiseksi.
Sudenveri
kertoo Pohjois-Suomessa asustavasta Laumasta,
johon kuuluu oikeiden susien lisäksi myös ihmissusia, ihmisiä ja epämuotoisia välimuotoja. Ihmissudet
eivät kuitenkaan ole tässä mitään täydenkuun aikaan pakosta
muuttuvia puolivillejä, vaan susius on heillä verissä. Susina he
ovat susia, ihmisinä ihmisiä, mutta silti aina omia itsejään.
Sudenveri sijoittuu
nykyajan Suomeen, mutta sekoittaa tarinaan muistoja ja kaikuja Lauman
historiasta.
Tarinaa kerrotaan
kolmen vahvan naisen sanoin. Martta on talvi- ja jatkosodat kokenut
susilauman johtajanaaras, jonka tärkein prioriteetti on pitää
Lauman olemassaolo salassa. Paljastumisen pelossa ja Laumaa
suojellakseen hän on kieltänyt itseltään monia valintoja
elämässään, luopunut enemmästä kuin kukaan muu. Hän näkee
asiat jyrkästi; on me ja muu maailma, ja muu maailma on ainakin
potentiaalisesti uhka, ei mahdollisuus.
Hanna, nuori
susinainen, on jättänyt Lauman ja muuttanut nimensä Vargaksi. Hän
elää ihmisenä ja elättää itseään taiteilijana ja kuvittajana
kaupungissa, jossa sudella ei tunnu olevan elintilaa. Hän luulee
jättäneensä suden elämän lopullisesti taakseen, kunnes oven
taakse ilmestyy nuori Rasmus, epämuotoinen poika, joka on jotain
suden ja ihmisen väliltä. Rasmuksen mukana tulevat vanhat pelot ja
Lauman huolet. Erityisesti Vargan kasvattaneen Martan vaikutus on
etäältäkin nuoreen naiseen vahva, alistava.
Marraskuu, oikealta
nimeltään Siiri, on Vargan rakastettu, ihminen. Hän elää
pakanakommuunissa ja tekee käsitöitä työkseen. Varga on hänelle
rakas, mutta hän ei ole varma siitä, mitä itse merkitsee Vargalle.
Varga pitää salaisuuksia, pimeyteen hukutettua menneisyyttä, joka
putoaa kuiluna kahden naisen väliin. Marraskuu pelkää
sudenkuoppia; jokainen varomaton sana tai teko saattaa laukaista
Vargassa vihamielisen hylkäämisreaktion.
Tärkeitä
teemoja löysin kirjasta useita.
Paljon käsitellään alistamista ja alistumista, vallankäyttöä.
Susina hierarkia on selkeä; on voimakas johtaja, joka saa
ensimmäisenä syödä, juosta, olla. Alemmat sudet saattavat
uhitella, mutta alistuminen näytetään selkeästi fyysisin elein,
kun on tarpeen. Ihmisille asiat eivät ole niin helppoja,
mustavalkoisia ja selkeitä. Valtaa käytetään myös Marraskuun ja
Vargan välisessä ihmissuhteessa. Pitkään jatkunut salailu on ajanut
Marraskuun epätoivoiseksi ja epävarmaksi jo omasta itsestäänkin.
Hän haluaisi enemmän toiselta, mutta ei uskalla pyytää, koska
pelkää toisen jättävän hänet lopullisesti.
Toisaalta myös
vallan ikeestä nouseminen, oman tahdon toteuttaminen, on tärkeää.
Varga on lähtenyt Lauman välittömästä läheisyydestä, mutta sen
varjo hämärtää hänen elämäänsä minne hän ikinä meneekin.
Hän ei pysty normaaliin ihmissuhteeseen ennen kuin kohtaa
menneisyytensä vielä kerran. Kasvamiseen kuuluu olennaisena osana
vanhemmistaan erkaneminen.
Kaksiluontoisuuden
ja identiteetin käsittely nousee hienosti esiin. Susi vain on. Se
tahtoo, tekee, haistaa, kokee, tuntee välittömämmin kuin ihminen.
Se ei tarvitse monimutkaisia ajatusketjuja, muistoja tai epäilyjä.
Ihmisenä oleminen sen sijaan on alituista epävarmuutta. Kuka minä
oikein olen? Mikä minä olen? Ihminen ei määritä itseään
ihmiseksi, vaan ehkä ennemmin vaikka pakanaksi, äidiksi,
taiteilijaksi tai evakoksi. Ristiriita näiden kahden olemisen tilan
välillä näkyy parhaiten Rasmuksessa, josta ei ulkopuolinen tiedä,
mitä hän oikein on. Lopulta hän onkin ehkä juuri se, joka tietää
parhaiten sen, mitä itse on.
Muistojen ja eletyn
elämän paino näkyy vahvasti Martassa. Hän on ristiriitainen hahmo
ankarassa rakkaudessaan, mutta ei syyttä. Hän on sellainen kuin on
kaiken sen takia, mitä hänelle on tapahtunut. Vielä viimeiseen
asti hän väittää, että ei koskaan halunnut valtaa, vaan halusi
pelkästään suojella Laumaa; että kaikkien olisi hyvä olla. Ehkä
niin onkin, mutta hän ei anna tilaa muille elää.
Naiseuden
kuvaaminen on luonnollista, ei alleviivaavaa – paitsi ehkä
pakanarituaaleissa. Vargan ja Marraskuun rakkaussuhde on kahden
ihmisen välistä rakkautta. Sillä, että molemmat ovat naisia, on
vähemmän merkitystä kuin sillä, mitä he oikein ovat ihmisinä.
Vaikka
teemat ovat raskaita, teksti ei siltä tunnu. Kangasvuo kirjoittaa
hiukan vanhahtavaa kieltä,
joka kaikesta huolimatta soljuu kauniisti. Varsinkin susien
erilainen, välittömämpi suhde maailmaan kuvautuu hienosti kielen
kautta.
Häiriötekijät
teoksessa olivat vähäisiä.
Marraskuun pakanuus ja pakanarituaalien kuvaaminen tuntui hiukan
päälle liimatulta. Se ei tuonut oikein mitään lisää, vaan
tuntui vaan korostavan tarinan outoutta. Olisiko juttu tuntunut liian
läheiseltä, liian osalta oikeaa maailmaa, jos siihen olisi tuotu
jotain enemmän valtavirtaan kuuluvia elementtejä tai hahmoja?
Toinen miinus tuli
nimien viljelystä. Erityisesti Martan muistelujaksoissa vilahteli Lauman jäseniä
niin paljon, että en jaksanut kaikkia edes muistaa. Erkin, Ullan,
Anteron, Vilhon ja kaikkien muidenkin sivuhahmojen sukulaisuussuhteet
menivät ainakin minun päässäni iloisesti niin sekaisin, että en
pysynyt perässä edes siitä, mitä sukupolvea kukakin oli. Asiaa vaikeutti ennestään se, että sutena ollessa vanheneminen on nopeampaa, eli äiti saattaa lopulta näyttää tytärtään nuoremmalta, jos toinen on ollut pitkiä aikoja sutena, toinen ihmisenä.
Loppuratkaisussa oli jotain hiukan epäuskottavaa. Synkkyyden ja painostavan tunnelman yhtäkkinen valkeneminen aurinkoiseen aamuun ei ollut aivan täysin luonnollista. En toki tarkoita sitä, että olisin toivonut mitään traagista loppua, vaan ennemminkin sitä, että kaiken ei olisi tarvinnut onnistua niin hyvin ja helposti.
Pitäisi
kai verrata tätä Emmi Itärannan Teemestarin
kirjaan,
joka voitti sen samaisen Teoksen kirjoituskilpailun Sudenveren
tullessa toiseksi. Itärannan opuksen luin joskus viime kesällä, ja
se oli eri tavalla vahva lukukokemus. Nämä kaksi kirjaa ovat niin
erilaisia keskenään, että niiden suora vertailu tuntuu lähes
mahdottomalta.
Teemestarin kirjan
ympäristökatastrofin ja veden loppumisen ympärille rakentunut
tarina oli ehkä yleismaailmallisempi ja yhteiskunnallisempi.
Sudenveri ottaa
keskiöön yksilön ja identiteetin, eikä yhteiskuntaa juurikaan
näy. Laumaa peilataan ympäröivään maailmaan vain hiukan, eikä
lesbosuhteenkaan yhteiskunnallisia vaikutuksia tai arvolatauksia
vilkaista.
Molemmilla kieli ja
tyyli ovat hallussa, mutta eri tavoin. Itärannan teksti on
hitaampaa, välillä jopa tuskastuttavan hidasta, mutta se on
oleellista teoksen luonteelle. Kangasvuon kieli on hiukan
vanhahtavaa, varsinkin Martan äänellä puhuessaan, mutta kaunista.
Aikamuotojen, muistojen ja kertojien sekoittaminen voi olla vaikea
tehtävä, mutta Kangasvuo selviää siitä kunnialla.
En ollenkaan
kadehdi tuomariston tehtävää. Valinta on varmasti ollut vaikea.
Itse en osaisi laittaa kumpaakaan absoluuttisesti toisen edelle,
ainakaan kun toisen lukemisesta on ehtinyt vierähtää niin kauan
aikaa. Lopulta kai kysymys on makueroista, eikä niihin löydy
kaikenkattavia vastauksia.
Sudenveri
on upea esikoiskirja,
joka kuvaa maagisen realismin keinoin identiteettiä ja valtaa.
Raskaista teemoistaan huolimatta – tai ehkä juuri niistä johtuen
– se on sykähdyttävää luettavaa. Sen sivuilla uppoaa outoon
maailmaan, joka alkaa kuitenkin tuntua omalta ja aivan
luonnolliselta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti