lauantai 27. huhtikuuta 2013

Sudenveri: Ihmisiä ja susia

Jenny Kangasvuo:
Sudenveri (2012)


Ihmissusikirjallisuutta vähän aikuisempaan ja feministisempään makuun. Tummien kansien välistä löytyy ainakin raskaita teemoja, hyvin rakennettuja naishahmoja ja kauniisti soljuvaa tekstiä. Sudenveri sijoittui taannoisessa Teoksen järjestämässä spekulatiivisen fiktion romaanikilpailussa toiseksi.

Sudenveri kertoo Pohjois-Suomessa asustavasta Laumasta, johon kuuluu oikeiden susien lisäksi myös ihmissusia, ihmisiä ja epämuotoisia välimuotoja. Ihmissudet eivät kuitenkaan ole tässä mitään täydenkuun aikaan pakosta muuttuvia puolivillejä, vaan susius on heillä verissä. Susina he ovat susia, ihmisinä ihmisiä, mutta silti aina omia itsejään. Sudenveri sijoittuu nykyajan Suomeen, mutta sekoittaa tarinaan muistoja ja kaikuja Lauman historiasta.

Tarinaa kerrotaan kolmen vahvan naisen sanoin. Martta on talvi- ja jatkosodat kokenut susilauman johtajanaaras, jonka tärkein prioriteetti on pitää Lauman olemassaolo salassa. Paljastumisen pelossa ja Laumaa suojellakseen hän on kieltänyt itseltään monia valintoja elämässään, luopunut enemmästä kuin kukaan muu. Hän näkee asiat jyrkästi; on me ja muu maailma, ja muu maailma on ainakin potentiaalisesti uhka, ei mahdollisuus.

Hanna, nuori susinainen, on jättänyt Lauman ja muuttanut nimensä Vargaksi. Hän elää ihmisenä ja elättää itseään taiteilijana ja kuvittajana kaupungissa, jossa sudella ei tunnu olevan elintilaa. Hän luulee jättäneensä suden elämän lopullisesti taakseen, kunnes oven taakse ilmestyy nuori Rasmus, epämuotoinen poika, joka on jotain suden ja ihmisen väliltä. Rasmuksen mukana tulevat vanhat pelot ja Lauman huolet. Erityisesti Vargan kasvattaneen Martan vaikutus on etäältäkin nuoreen naiseen vahva, alistava.

Marraskuu, oikealta nimeltään Siiri, on Vargan rakastettu, ihminen. Hän elää pakanakommuunissa ja tekee käsitöitä työkseen. Varga on hänelle rakas, mutta hän ei ole varma siitä, mitä itse merkitsee Vargalle. Varga pitää salaisuuksia, pimeyteen hukutettua menneisyyttä, joka putoaa kuiluna kahden naisen väliin. Marraskuu pelkää sudenkuoppia; jokainen varomaton sana tai teko saattaa laukaista Vargassa vihamielisen hylkäämisreaktion.

Tärkeitä teemoja löysin kirjasta useita. Paljon käsitellään alistamista ja alistumista, vallankäyttöä. Susina hierarkia on selkeä; on voimakas johtaja, joka saa ensimmäisenä syödä, juosta, olla. Alemmat sudet saattavat uhitella, mutta alistuminen näytetään selkeästi fyysisin elein, kun on tarpeen. Ihmisille asiat eivät ole niin helppoja, mustavalkoisia ja selkeitä. Valtaa käytetään myös Marraskuun ja Vargan välisessä ihmissuhteessa. Pitkään jatkunut salailu on ajanut Marraskuun epätoivoiseksi ja epävarmaksi jo omasta itsestäänkin. Hän haluaisi enemmän toiselta, mutta ei uskalla pyytää, koska pelkää toisen jättävän hänet lopullisesti.

Toisaalta myös vallan ikeestä nouseminen, oman tahdon toteuttaminen, on tärkeää. Varga on lähtenyt Lauman välittömästä läheisyydestä, mutta sen varjo hämärtää hänen elämäänsä minne hän ikinä meneekin. Hän ei pysty normaaliin ihmissuhteeseen ennen kuin kohtaa menneisyytensä vielä kerran. Kasvamiseen kuuluu olennaisena osana vanhemmistaan erkaneminen.

Kaksiluontoisuuden ja identiteetin käsittely nousee hienosti esiin. Susi vain on. Se tahtoo, tekee, haistaa, kokee, tuntee välittömämmin kuin ihminen. Se ei tarvitse monimutkaisia ajatusketjuja, muistoja tai epäilyjä. Ihmisenä oleminen sen sijaan on alituista epävarmuutta. Kuka minä oikein olen? Mikä minä olen? Ihminen ei määritä itseään ihmiseksi, vaan ehkä ennemmin vaikka pakanaksi, äidiksi, taiteilijaksi tai evakoksi. Ristiriita näiden kahden olemisen tilan välillä näkyy parhaiten Rasmuksessa, josta ei ulkopuolinen tiedä, mitä hän oikein on. Lopulta hän onkin ehkä juuri se, joka tietää parhaiten sen, mitä itse on.

Muistojen ja eletyn elämän paino näkyy vahvasti Martassa. Hän on ristiriitainen hahmo ankarassa rakkaudessaan, mutta ei syyttä. Hän on sellainen kuin on kaiken sen takia, mitä hänelle on tapahtunut. Vielä viimeiseen asti hän väittää, että ei koskaan halunnut valtaa, vaan halusi pelkästään suojella Laumaa; että kaikkien olisi hyvä olla. Ehkä niin onkin, mutta hän ei anna tilaa muille elää.

Naiseuden kuvaaminen on luonnollista, ei alleviivaavaa – paitsi ehkä pakanarituaaleissa. Vargan ja Marraskuun rakkaussuhde on kahden ihmisen välistä rakkautta. Sillä, että molemmat ovat naisia, on vähemmän merkitystä kuin sillä, mitä he oikein ovat ihmisinä.

Vaikka teemat ovat raskaita, teksti ei siltä tunnu. Kangasvuo kirjoittaa hiukan vanhahtavaa kieltä, joka kaikesta huolimatta soljuu kauniisti. Varsinkin susien erilainen, välittömämpi suhde maailmaan kuvautuu hienosti kielen kautta.

Häiriötekijät teoksessa olivat vähäisiä. Marraskuun pakanuus ja pakanarituaalien kuvaaminen tuntui hiukan päälle liimatulta. Se ei tuonut oikein mitään lisää, vaan tuntui vaan korostavan tarinan outoutta. Olisiko juttu tuntunut liian läheiseltä, liian osalta oikeaa maailmaa, jos siihen olisi tuotu jotain enemmän valtavirtaan kuuluvia elementtejä tai hahmoja?

Toinen miinus tuli nimien viljelystä. Erityisesti Martan muistelujaksoissa vilahteli Lauman jäseniä niin paljon, että en jaksanut kaikkia edes muistaa. Erkin, Ullan, Anteron, Vilhon ja kaikkien muidenkin sivuhahmojen sukulaisuussuhteet menivät ainakin minun päässäni iloisesti niin sekaisin, että en pysynyt perässä edes siitä, mitä sukupolvea kukakin oli. Asiaa vaikeutti ennestään se, että sutena ollessa vanheneminen on nopeampaa, eli äiti saattaa lopulta näyttää tytärtään nuoremmalta, jos toinen on ollut pitkiä aikoja sutena, toinen ihmisenä.

Loppuratkaisussa oli jotain hiukan epäuskottavaa. Synkkyyden ja painostavan tunnelman yhtäkkinen valkeneminen aurinkoiseen aamuun ei ollut aivan täysin luonnollista. En toki tarkoita sitä, että olisin toivonut mitään traagista loppua, vaan ennemminkin sitä, että kaiken ei olisi tarvinnut onnistua niin hyvin ja helposti.

Pitäisi kai verrata tätä Emmi Itärannan Teemestarin kirjaan, joka voitti sen samaisen Teoksen kirjoituskilpailun Sudenveren tullessa toiseksi. Itärannan opuksen luin joskus viime kesällä, ja se oli eri tavalla vahva lukukokemus. Nämä kaksi kirjaa ovat niin erilaisia keskenään, että niiden suora vertailu tuntuu lähes mahdottomalta.

Teemestarin kirjan ympäristökatastrofin ja veden loppumisen ympärille rakentunut tarina oli ehkä yleismaailmallisempi ja yhteiskunnallisempi. Sudenveri ottaa keskiöön yksilön ja identiteetin, eikä yhteiskuntaa juurikaan näy. Laumaa peilataan ympäröivään maailmaan vain hiukan, eikä lesbosuhteenkaan yhteiskunnallisia vaikutuksia tai arvolatauksia vilkaista.

Molemmilla kieli ja tyyli ovat hallussa, mutta eri tavoin. Itärannan teksti on hitaampaa, välillä jopa tuskastuttavan hidasta, mutta se on oleellista teoksen luonteelle. Kangasvuon kieli on hiukan vanhahtavaa, varsinkin Martan äänellä puhuessaan, mutta kaunista. Aikamuotojen, muistojen ja kertojien sekoittaminen voi olla vaikea tehtävä, mutta Kangasvuo selviää siitä kunnialla.

En ollenkaan kadehdi tuomariston tehtävää. Valinta on varmasti ollut vaikea. Itse en osaisi laittaa kumpaakaan absoluuttisesti toisen edelle, ainakaan kun toisen lukemisesta on ehtinyt vierähtää niin kauan aikaa. Lopulta kai kysymys on makueroista, eikä niihin löydy kaikenkattavia vastauksia.

Sudenveri on upea esikoiskirja, joka kuvaa maagisen realismin keinoin identiteettiä ja valtaa. Raskaista teemoistaan huolimatta – tai ehkä juuri niistä johtuen – se on sykähdyttävää luettavaa. Sen sivuilla uppoaa outoon maailmaan, joka alkaa kuitenkin tuntua omalta ja aivan luonnolliselta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti