Bloody Bones (1996)
Anita Blaken tarinan viides osa jatkaa samaa yliluonnollisen
ja dekkarin yhdistävää konseptia kuin edellisetkin. Mukana tällä kertaa
vampyyreja, zombeja ja keijuja. Aikaisempia osia käsittelin jo varhaisemmissa
kirjoituksissa.
Anita lähtee oppipoikansa Larryn kanssa työkeikalle
Bransoniin (edelleen kuitenkin Missourin osavaltiossa ollaan). Siellä
pitäisi herättää hautausmaallisen verran pari sataa vuotta vanhoja luita, jotta
alueen omistussuhteisiin saataisiin paremmin selvyyttä. Paikan päällä Anita
sotkeutuu sitten tietysti myös yliluonnollisiin murhiin ja katoamisiin.
Teoksen nimi, Bloody Bones, viittaa tällä kertaa saman
nimiseen ravintolaan, mutta myös vanhaan lastenloruhahmoon. Rawhead and Bloody
Bones on tarinoissa keiju, jolla peloteltiin lapsia. Keiju ei siis tässä
tarkoita mitään suht kilttiä ja söpöä Helinää, vaan mennään ihan brittiläisen
kansanperinteen pohjalta. Keijut (fairie, fey) voivat olla julmia ja kieroja
olentoja, joilla on vahvat maagiset kyvyt.
Miesrintamalla ihmissusi Richardia nähdään vain vilaukselta,
kun Anita käy sanomassa heippa ennen matkalle lähtöään. Mestarivampyyri
Jean-Claudea saadaan odottaa 150 sivun verran, mutta loput vajaat kolmesataa
sivua hän on tiiviisti mukana. Anita pystyy kuitenkin juuri ja juuri vielä säilyttämään
siveellisyytensä, vaikka lähellä käydään.
Juoni on tällä kertaa ahdettu melkoisen täyteen vauhtia.
Siinä ei edes ehdi huomata niitä heikkouksia, jotka muuten saattaisivat pistää
silmään kuin parsinneula. Ajatuksellisia kömmähdyksiä ja aukkoja tarinan
kuljetuksessa nimittäin kyllä löytyy, jos tapahtumia rupeaa pohtimaan
tarkemmin. Miten loppurysäyttely muka selvitti kaiken? Miksi kukaan ei
kaivannut kadonnutta poikaa (tai sitten lopulta sitä toistakaan)? Mikä oli
lopulta erään vampyyrileidin yllättävien voimien syy?
Tällaisessa ammottavien reikien naamiointiyrityksessä
tietysti auttaa, kun osaa kirjoittaa vetävästi. Ja sen Hamilton kyllä tuntuu
hallitsevan. Vaikka välillä keskitytään hiukan turhankin tarkkaan siihen, mitä
kenelläkin on päällään (mustaa nahkaa), on teksti pääasiassa sujuvaa. Anitan
minäkerronta on edelleen hiukan sarkastisen nokkelaa, mutta ainakin se on
persoonallista. Hänen hahmonsa tulee mainiosti esiin jo kirjoitustyylistä.
Minä pidän edelleen Anitan pippurisesta hahmosta. Tässä
osassa saattoi havaita pientä muutosta hänen ajatusmaailmassaan. Jos muistaa
sarjan ensimmäisessä osassa tavattua Anitaa, hän oli vielä selvästi jyrkempi
mielipiteissään. Nyt hän alkaa hyväksyä sen, että kaikki hirviöt (siis
yliluonnolliset olennot) eivät välttämättä ole täysin pahoja. Hän alkaa
luiskahtaa itsekin siihen porukkaan, kun hänen nekromantikon kykynsä tulevat
yhä vahvemmin esiin.
Myös sivuhahmot jäivät mieleen (enkä nyt tarkoita vain sitä
iänikuista Jean-Claudea). Anitan aisapari Larry Kirkland, joka on kai vähän
niin kuin Anita itse muutama vuosi ennen sarjan alkua, oli välillä kuin
emäntäänsä seuraileva koiranpentu, mutta piti silti päänsä tiukoissa
tilanteissa. Jasonilla, Jean-Clauden lemmikki-ihmissudella, oli kivasti jalat
maassa – hahmo, joka tuntee omat rajansa ja on ihan okei niiden kanssa.
Pahiksia olisin voinut katsella hiukan enemmänkin, etenkin Bloody Bones jäi
lopulta hiukan laimeaksi. Vampyyrit tässä sarjassa ovat kyllä ainakin
toistaiseksi olleet oikein saappaansa täyttäviä tyyppejä, sekä hyvässä että
pahassa.
Kaiken kaikkiaan Bloody Bones on taattua Anita
Blakea. Ainakin se on parempi kuin edellinen (The Lunatic Cafe),
lähinnä kai siksi, että tässä ei ole niin paljon sitä Anitan, Richardin ja
Jean-Clauden välisen kolmiodraaman tuomaa ihmissuhdepainolastia, enemmän
keskitytään murhiin ja toimintaan. Ihmissuhdepuolella puidaan J-C:n ja Anitan
välistä suhdetta, mutta ei kuitenkaan liikaa. Tai ehkä minä vain pidän enemmän
tästä ranskalaishurmurista kuin tylsähkön turvallisesta alfasudesta. No, saa
nähdä, mitä tapahtuu, kun palataan takaisin kotoisaan St. Louisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti