torstai 11. huhtikuuta 2013

Fool Moon: Dresden jahtaa ihmissusia

Jim Butcher:
The Dresden Files 2: Fool Moon (2001)  
 

Velhodekkarisaagan kakkososan kohteena ovat ihmissudet. Juonellisesti itsenäisen teoksen voi lukea vaikka ennen ensimmäistäkin.

Chicagon ainut ammattivelho Harry Dresden pestataan taas poliisin avuksi, kun liikkeellä on susimainen sarjamurhaaja. Kaiken takana on joko jonkinlainen susikultti tai – tietysti – ihmissusi. Ykkösosan hahmokaartista rooleihinsa palaavat mm. komisario Karrin Murphy (söpö mutta kova), toimittaja Susan Rodriguez (napakka mutta kaunis), herrasmiesmafioso Johnny Marcone (iljettävä mutta rationaalinen) sekä tietysti apurihenki Bob (puhuva pääkallo; tarvitseeko enempää edes sanoa?).

Juoneltaan Fool Moon on aikamoinen kiemura. Epäilyttäviä hahmoja on paljon, mutta minä ainakin arvasin pääpahiksen jo melko alkuvaiheessa. Olisiko jotain jäänyt kuitenkin muistiin telkkarisarjasta? Vai oliko vastaus ehkä liian ilmeinen?

Periaatteessa seurataan samaa kaavaa kuin edellisessäkin osassa: murha, Harry paikalle, Harrya epäillään, Harry karkaa poliisilta, Harry yrittää puhdistaa maineensa ja pysäyttää oikean murhaajan, Harry hakataan henkihieveriin ennen kuin hän lopulta pelastaa tilanteen viime hetkellä. Yksityiskohdat tekevät tästä kuitenkin riittävän erilaisen ja siksi jännittävän.

Butcherin näkemys ihmissusiin on kiehtova. Dresdenin maailman ihmissudet eivät suinkaan ole mitään erikoisen viruksen uhreja tai muuta vastaavaa, eikä juttuun liity puremalla tartuttaminen millään tapaa. Kaikessa on kyse taikuudesta. Ihmissusia on montaa lajia; esimerkiksi jonkun voi kirota muuttumaan täydenkuun aikaan eläimeksi tai sitten sudeksi voi itsensä muuttaa vaikkapa ulkopuolisen taikaesineen avulla. Eri tyyppisillä susilla on tietysti erilaisia ominaisuuksia, vahvuuksia ja heikkouksia.

Kaikelle on siis maailman sisäisen logiikan mukainen selitys. Vaikka Dresdenin maailmassa on taikuutta, se ei tarkoita sitä, että kaikkiin myytteihin tulisi uskoa. Dresdenin maailmassa elokuvien ihmissudet, joiden purema tartuttaa kirouksen ja joihin tepsii vain hopealuodit, ovat lähes yhtä keksittyjä kuin omassammekin. Totuutta on vain ajatuksen verran.

Hahmot ärsyttävät minua hiukan. Harrylla on ylikasvanut sankarikompleksi ja sen päälle vielä paisunut itsesyytöselin. Kaikki paha, mitä maailmassa tapahtuu, on jollain tapaa Harryn syytä. Varmasti on. Ehkä osittain juuri siksi hänen pitää olla se, joka pelastaa maailman, vaikka olisi kuinka voimaton ja ruhjottu. Kertojana hän ei onnistu vakuuttamaan ainakaan minua näistä tunteista.

Muut henkilöt taas tuntuvat jollain tapaa ohuilta. Heistä ei ainakaan minun mielessäni ole vielä kasvanut oikeita ihmisiä, he tuntuvat olevan vain pakollisia välineitä juonen eteenpäin viemiseksi.

Dresdeniä on arvosteltu sovinismista, mutta ainakaan minua se ei häirinnyt (vaikka olen nainen). Toki olen huomannut, kuinka naishahmot ovat jokseenkin kauttaaltaan hemaisevia, ja heitä kuvaillaan juuri ulkoisten piirteidensä kautta, mutta en näe siinä mitään ongelmaa. Monessa naisille kirjoitetussa sarjassa asetelma on päinvastoin; kaikki yliluonnolliset mieshahmot ovat ylimaallisen komeita ja taistelevat päähenkilön suosiosta kuin urosmetsot. Miksi naiset saisivat olla seksistisiä, mutta miehet eivät? Kun minäkertoja on kuitenkin mies, niin miksi hänen kerrontansa ei saisi olla miehisen äänen kertomaa? Enemmän minua häiritsee ehkä juuri se miehisyys, johon en niin helposti naisena pysty samaistumaan.

En ole vielä aivan vakuuttunut, mutta sen verran vaikuttavaa on Butcherin teksti, että aion koittaa vielä parin osan verran (jos niitä kirjastosta löydän). Jos ei vielä silloinkaan täysin nappaa, niin saattaa jäädä sarja kesken. Jos näin käy, syy ei suinkaan ole kirjassa, vaan ennemminkin siinä, että emme vain ole yhteensopivia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti