Shiver (2009)
Paranormaalia romantiikkaa nuorille - tytöille kai lähinnä.
Tällä kertaa teinitytön rakkauden kohteena on ihmissusi. Suomeksi tätä voi
lukea nimellä Väristys.
Grace joutui susien hyökkäyksen kohteeksi lapsena,
mutta eräs lauman susista pelasti hänet. Tapauksen jälkeen samainen
keltasilmäsusi hiipparoi pihapiirin lähettyvillä useampaankin otteeseen, aina
talvella. Grace tuntee outoa vetoa ja viehtymystä ”suteensa”. Muutaman
kohtauksen kautta aikaa kelataan eteenpäin jonnekin lukioon asti, jolloin Grace
tapaa (syksyllä) Sam-nimisen nuorukaisen.
Romantiikka kukoistaa, mutta sitä varjostaa tieto Samia
odottavasta kohtalosta. Kylmän talven tullen hän muuttuu sudeksi, nyt ehkä
viimeistä kertaa; takaisin ihmiseksi ei ole enää paluuta. Vai löytyisikö tähän
susitautiin ehkä joku parannuskeino?
Stiefvaterin kieli on levollisen runollista. Jopa
liian: se menee usein tylsäksi. Itse en jaksanut joka sanaa tai lausettakaan
lukea, mikä on minulle todella harvinaista – yleensä minulla on pakkomielle
suorittaa kirjoista joka sana; jos joku jää välistä, minusta tuntuu siltä, että
en ole suorittanut kirjaa kokonaan. Teksti on liian kaunista, siitä puuttuu
kaikki rosoisuus, särmikkyys ja yllätyksellisyys.
Kerronta kulkee vuorotellen Gracen ja Samin äänellä. Ongelma vain
on, että näitä ei juuri edes erota toisistaan. Selkein persoonallista ääntä
kuvaava tekijä on vain haukotuttava päälleliimaus: Samilla on tapana rustata
mielessään joka hetkeen sopivia laulusanoituksia. Tehokeinona se ärsyttää
ainakin minua ja tuo jotenkin fanifiktiomaisen leiman koko juttuun.
Juoni on ennalta arvattava, se mitä sitä nyt on. Oho,
susi olikin poika – ja poika olikin susi. Oho, nyt ne on niiiin rakastuneita.
Oho, siinäkö se koko juoni olikin. Odotin jotain mielenkiintoisempaa kivojen kansien
sisältä.
Tämäkin saattaisi vielä jotenkin toimia, jos hahmot edes
olisivat kiinnostavia. Mutta kun eivät ole. Grace on melko persoonaton – muka
käytännöllinen ihminen, mutta eipä se paljon käytännössä näy. Sam ei edes
vaikuta pojalta – ihmissudessa pitäisi minusta olla jotain eläimellistä
raakuutta, jota tästä nössöstä ei vaan löydy. Hän on kuin joku vanha tantta
enemmän kuin teinipoika.
Mukaan on ahdettu myös onnettomia perhesuhteita ja
teiniangstia, tietysti. Gracen vanhempien välinpitämättömyys tytärtään kohtaan
menee jo hieman yli. En väitä, että sellaisia vanhempia ei välttämättä olisi,
ihmettelen vaan, oliko se nyt sitten edes tarpeellista. Miksi ei kerrankin
voisi olla tavallinen kohtuullisen onnellisen perheen tyttö pääosassa?
Tietysti teos on suunnattu hiukan nuoremmille kuin normaali
lukemistoni, enkä ole varsinaista kohderyhmää, mutta onko silti liikaa
vaatia jonkinlaista laatua, vaikka yleisö olisikin nuorempaa? Yliluonnollinen
rakkaus ja teiniangsti kaipaisivat seurakseen vähän jotain muutakin – tai
ainakin vähemmän paperisia hahmoja.
Ehkä tämä sopii jollekin teini-ikäiselle romantiikan nälkäiselle, ei selvästikään minulle. Kieli oli kyllä herkkää ja kaunista - vaikkakin tylsää. Samaa voi sanoa koko teoksesta. Stiefvater on kirjoittanut teokselle kahden osan verran jatkoakin, mutta minä en aio niihin edes koskea.
Ehkä tämä sopii jollekin teini-ikäiselle romantiikan nälkäiselle, ei selvästikään minulle. Kieli oli kyllä herkkää ja kaunista - vaikkakin tylsää. Samaa voi sanoa koko teoksesta. Stiefvater on kirjoittanut teokselle kahden osan verran jatkoakin, mutta minä en aio niihin edes koskea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti