perjantai 22. maaliskuuta 2013

Mahtava Oz: Hyvän mielen silmäkarkkia

Mahtava Oz (Oz the Great and Powerful, elokuva, 2013)
Ohjaaja: Sam Raimi
Tuottaja: Joe Roth
Käsikirjoitus: David Lindsay-Abaire, Mitchell Kapner
Perustuu L. Frank Baumin Oz-kirjasarjaan
Pääosissa: James Franco, Mila Kunis, Rachel Weisz, Michelle Williams


Visuaalinen ilotulitus satumaisemissa tempaa mukaansa, jos ei anna hiukan onnahtelevan juonen häiritä viihtymistä.

Oscar ”Oz” Diggs (James Franco) on Keskilänttä kiertävän tivolin taikuri. Hän haaveilee suuruuksista, mutta tosiasiassa on pelkkä naisiin menevä huijari. Elämä kuitenkin viskaa hänet yllättävään suuntaan, kun hän menettää kuumailmapallonsa hallinnan pyörremyrskyssä ja tempautuu Ozin maahan. Paikalliset erehtyvät luulemaan häntä ennustuksen lupaamaksi velhoksi, joka pelastaa koko maan pahalta noidalta.

Noitia Oziin mahtuu useita. Ensimmäisenä sankarimme kohtaa Mila Kunisin esittämän Theodoran, hiukan myöhemmin tämän siskon Evanoran (Rachel Weisz) ja lopulta myös Glindan, jota esittää Michelle Williams. Ihmemaa on tietysti täynnä myös kaikenlaisia taianomaisia olentoja, on esimerkiksi lentävä apina Finley sekä elävä pieni posliinityttö.

Pääosan Franco esittää mielipuolisesti virnuillen. Hänen veijarimaiseksi kuvaamansa Oz on ihastuttava. Glindana nähtävä Williams taas on lempeydessään jopa siirappinen. Muutenkin näyttää siltä, että ylinäytteleminen on tietoista; se tuo koko elokuvaan hurmaavaa vanhan ajan henkeä (jos ei ärsytä).

Tarinaltaan Mahtava Oz ei ole mitenkään erikoinen, mutta se ei olekaan nyt tärkeintä. Toiminta on välillä päämäärätöntä kohellusta; tapahtumat seuraavat toisiaan ohuita aasinsiltoja pitkin, kun tarkoituksena on vain suunnata kohti mahtavaa loppuhuipennusta. Jos juonta ei kuitenkaan ota liian vakavasti ja antaa vain mennä, voi elokuvasta todellakin nauttia. Sen visuaalisuus on niin upean makeaa, että siitä tulee ihan sokerihumalaan.

Kävin katsomassa elokuvasta 2D-version (en pidä 3D-laseista, ja sitä paitsi tulee halvemmaksi), ja sellaisenakin se oli todellista silmäkarkkia. Ozin ihmemaan kirkkaat värit suorastaan hyökkäsivät silmille. Aluksi se hieman häiritsikin, varsinkin, kun muistaa Ihmemaa Oz-elokuvan ihastuttavaa Technicolor-väritystä, mutta kun siihen tottui, se oli todella kaunista. Tietysti välillä oli pienoisia kömmähdyksiäkin, esimerkiksi posliinitytön liikkuminen tai toiminta näyttelijöiden kanssa ei aina ollut ihan luontevaa. Visuaalisesti tuli mieleen parikin viimeaikaista verrokkia: Liisa Ihmemaassa (2010) ja The Imaginarium of Doctor Parnassus (2009).

Erityismaininnan ansaitsee myös mielikuvituksellinen puvustus, jota voisi kuvailla jotenkin steampunkin ja satumaan yhteentörmäykseksi. Erityisesti väkijoukoissa kiinnitin huomiota kauniisiin yksityiskohtiin, mieleen jäivät esimerkiksi Smaragdikaupungin asukkaiden vaatteet ja hiustyylit.

Rakastan sitä vanhaa musikaaliversiota vuodelta 1939, jossa Judy Garlandin esittämä Dorothy joutuu pyörremyrskyn myötä Ozin ihmemaahan. Sen taianomainen tunnelma ja ihanat laulut (kuuluisimpana tietysti Over the Rainbow) vievät kerta kerran jälkeen mukanaan satumaailmaan. Tämä uusi elokuva onkin tavallaan kuin esiosa sille kertoen tarinan siitä, miten Oz-velho aikoinaan päätyi Smaragdikaupunkiin.

Erityisen antoisaa oli verrata monia eroja ja yhteneväisyyksiä uuden ja vanhan välillä (L. Frank Baumin kirjoihin en voi verrata: en ole niitä lukenut). Mahtavan Ozin alku on esimerkiksi toteutettu samaan tapaan kuin Ihmemaa Ozissa: maisema saa värit vasta, kun siirrytään Kansasista Oziin. Munchkinien/maiskiaisten laulu oli myös pienoinen nyökkäys musikaalia kohtaan.

Hauskaa oli myös vertailla monien asioiden toteutusta vuosikymmeniä sitten siihen, miten ne oli nyt tehty. Lavastus on tästä tietysti selkein esimerkki: siinä, missä ennen kaikki piti oikeasti rakentaa, nyt suuri osa maisemasta taisi olla digitaalista tuotantoa. Mieleen tulee esimerkiksi savuun heijastetut Oz-velhon kasvot tai kuplat, joiden sisällä hahmot liikkuvat paikasta toiseen. Ei parempaa tai huonompaa, vain erilaista.

Tämä on todellinen hyvän mielen elokuva, jos sille antaa mahdollisuuden. Jos ei siis välitä juonen heppoisuudesta. Satumainen tunnelma ja kauniit maisemat tempaavat kyllä mukaansa, jos niiden antaa, ja elokuvateatterista poistuu iloisena. Toisaalta tämä on myös aika kevyt, eikä siitä jää mieleen pyörimään sen syvällisempiä ajatuksia. Jos ei niitä edes kaipaa, suosittelen todellakin!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti