Ohjaaja: Sam Raimi
Tuottaja: Joe Roth
Käsikirjoitus: David Lindsay-Abaire,
Mitchell Kapner
Perustuu L. Frank Baumin
Oz-kirjasarjaan
Pääosissa: James
Franco, Mila Kunis, Rachel Weisz, Michelle Williams
Visuaalinen
ilotulitus satumaisemissa tempaa mukaansa, jos ei anna hiukan
onnahtelevan juonen häiritä viihtymistä.
Oscar
”Oz” Diggs (James Franco) on Keskilänttä kiertävän tivolin
taikuri.
Hän haaveilee suuruuksista, mutta tosiasiassa on pelkkä naisiin
menevä huijari. Elämä kuitenkin viskaa hänet yllättävään
suuntaan, kun hän menettää kuumailmapallonsa hallinnan
pyörremyrskyssä ja tempautuu Ozin maahan. Paikalliset erehtyvät
luulemaan häntä ennustuksen lupaamaksi velhoksi, joka pelastaa koko
maan pahalta noidalta.
Noitia Oziin mahtuu useita. Ensimmäisenä sankarimme kohtaa Mila
Kunisin esittämän Theodoran, hiukan myöhemmin tämän siskon
Evanoran (Rachel Weisz) ja lopulta myös Glindan, jota esittää
Michelle Williams. Ihmemaa on tietysti täynnä myös kaikenlaisia
taianomaisia olentoja, on esimerkiksi lentävä apina Finley sekä
elävä pieni posliinityttö.
Pääosan Franco esittää mielipuolisesti virnuillen. Hänen
veijarimaiseksi kuvaamansa Oz on ihastuttava. Glindana nähtävä
Williams taas on lempeydessään jopa siirappinen. Muutenkin näyttää
siltä, että ylinäytteleminen on tietoista; se tuo koko elokuvaan
hurmaavaa vanhan ajan henkeä (jos ei ärsytä).
Tarinaltaan
Mahtava Oz
ei ole mitenkään erikoinen, mutta se ei olekaan nyt tärkeintä.
Toiminta on välillä päämäärätöntä kohellusta; tapahtumat
seuraavat toisiaan ohuita aasinsiltoja pitkin, kun tarkoituksena on
vain suunnata kohti mahtavaa loppuhuipennusta. Jos juonta ei
kuitenkaan ota liian vakavasti ja antaa vain mennä, voi elokuvasta
todellakin nauttia. Sen visuaalisuus on niin upean makeaa, että
siitä tulee ihan sokerihumalaan.
Kävin
katsomassa elokuvasta 2D-version (en pidä 3D-laseista, ja sitä
paitsi tulee halvemmaksi), ja sellaisenakin se oli todellista
silmäkarkkia. Ozin ihmemaan kirkkaat värit suorastaan hyökkäsivät
silmille. Aluksi se hieman häiritsikin, varsinkin, kun muistaa
Ihmemaa Oz-elokuvan
ihastuttavaa Technicolor-väritystä, mutta kun siihen tottui, se oli
todella kaunista. Tietysti välillä oli pienoisia kömmähdyksiäkin,
esimerkiksi posliinitytön liikkuminen tai toiminta näyttelijöiden
kanssa ei aina ollut ihan luontevaa. Visuaalisesti tuli mieleen
parikin viimeaikaista verrokkia: Liisa Ihmemaassa
(2010) ja The Imaginarium of Doctor
Parnassus
(2009).
Erityismaininnan
ansaitsee myös mielikuvituksellinen puvustus, jota voisi kuvailla
jotenkin steampunkin ja satumaan yhteentörmäykseksi. Erityisesti
väkijoukoissa kiinnitin huomiota kauniisiin yksityiskohtiin, mieleen
jäivät esimerkiksi Smaragdikaupungin asukkaiden vaatteet ja
hiustyylit.
Rakastan
sitä vanhaa musikaaliversiota vuodelta 1939,
jossa Judy Garlandin esittämä Dorothy joutuu pyörremyrskyn myötä
Ozin ihmemaahan. Sen taianomainen tunnelma ja ihanat laulut
(kuuluisimpana tietysti Over the Rainbow)
vievät kerta kerran jälkeen mukanaan satumaailmaan. Tämä uusi
elokuva onkin tavallaan kuin esiosa sille kertoen tarinan siitä,
miten Oz-velho aikoinaan päätyi Smaragdikaupunkiin.
Erityisen
antoisaa oli verrata monia eroja ja yhteneväisyyksiä uuden ja
vanhan välillä (L. Frank Baumin kirjoihin en voi verrata: en ole niitä lukenut).
Mahtavan Ozin alku on
esimerkiksi toteutettu samaan tapaan kuin Ihmemaa Ozissa:
maisema saa värit vasta, kun siirrytään Kansasista Oziin.
Munchkinien/maiskiaisten laulu oli myös pienoinen nyökkäys
musikaalia kohtaan.
Hauskaa oli myös
vertailla monien asioiden toteutusta vuosikymmeniä sitten siihen,
miten ne oli nyt tehty. Lavastus on tästä tietysti selkein
esimerkki: siinä, missä ennen kaikki piti oikeasti rakentaa, nyt
suuri osa maisemasta taisi olla digitaalista tuotantoa. Mieleen tulee
esimerkiksi savuun heijastetut Oz-velhon kasvot tai kuplat, joiden
sisällä hahmot liikkuvat paikasta toiseen. Ei parempaa tai
huonompaa, vain erilaista.
Tämä
on todellinen hyvän mielen elokuva, jos sille antaa mahdollisuuden.
Jos ei siis välitä juonen heppoisuudesta. Satumainen tunnelma ja
kauniit maisemat tempaavat kyllä mukaansa, jos niiden antaa, ja
elokuvateatterista poistuu iloisena. Toisaalta tämä on myös aika
kevyt, eikä siitä jää mieleen pyörimään sen syvällisempiä
ajatuksia. Jos ei niitä edes kaipaa, suosittelen todellakin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti