Eric: Kiekkomaailmallinen välipala

Terry Pratchett:

Eric (1990)

Kiekkomaailmassa (keko valtavan suuresta kilpikonnasta ja neljästä jättimäisestä elefantista, joiden päälle on lastattu kiekon muotoinen maailma) huomio kiinnittyy tällä kertaa eräänlaiseen odysseiaan halki ajan ja paikan. Huumoria, notkeaa kieltä, oivallisia oivalluksia; ja loppu on taikuutta.

Eric on teinipoika, joka onnistuu kutsumaan demonin. Demonilta hän kinuaa kolme toivomusta: pitäisi päästä koko maailman hallitsijaksi, saada maailman kaunein nainen sekä elää ikuisesti. Jostain sattuman (vai jonkun muun?) oikusta paikalle pöllähtänyt demoni ei ole kuitenkaan demoni lainkaan, vaan toistaitoisista toilailuistaan tunnettu velho Rincewind.

Rincewindin ihmetykseksi ja kummastukseksi pojan toiveiden toteuttaminen näyttää kuitenkin onnistuvan sormia napsauttamalla. Ikävä vaan, että juuri se, mitä hän haluaa, ei välttämättä ole sitä, mitä hän oikeasti haluaa. Toisin sanoen niiden tarkalleen noudattaminen tuottaa varsin epämiellyttäviä lopputuloksia. Kolmansin sanoen toiveista löytyy aina joku porsaanreikä, jolla pilata niiden tarkoitus.

Pratchett on ottanut lähtökohdakseen vanhan tarinan Faustista, joka myi sielunsa paholaiselle, ja käsitellyt sitä peripratchettmaiseen tapaan. Huumori kukkii, ja yllättävät käänteet seuraavat toinen toistaan. Välillä nauretaan ihmisten typeryydelle, välillä mielikuvituksellisille sattumille, välillä sir Terryn kiemuraiselle ja kaksihaaraiselle kielelle.

Siinä mielessä perinteisillä Kiekkomaailma-linjoilla mennään siis, että joku oman todellisuutemme tarina tai tuote on siirretty tuohon kummallisen kieroon maailmaan. Tässä mielessä herkullista antia on erityisesti Helvettiin sijoittuvan jakson byrokraattinen absurdius – kaikki kotoisin todellisesta elämästä.

Eric on yhdeksäs Kiekkomaailma-romaani, eli alkupään puolelta. Olin lukenut opuksen kai joskus vuosia sitten, mutta paljon ei ollut jäänyt mieleen. Onneksi, koska Pratchettia on mielestäni aina ilo lukea; eniten ehkä siksi, että koskaan ei voi tietää, mitä on tulossa. Parhaiten tämän kanssa viihtyy, jos maailma on jo entuudestaan tuttu ja erityisesti, jos on lukenut aiemminkin Rincewindin seikkailuista.

Hyvä, mutta ei täydellinen. Ericin ja Rincewindin matkat ajelehtivat tuuliajolla ilman kompassia tai karttaa – juonta on siis jossain määrin vähemmän kuin monissa muissa Pratchettin teoksissa. Hyppeleminen paikasta toiseen sormia napsauttamalla katkaisee tarinaa ikävästi, aivan kuin kirjailija ei olisi vaivautunut kunnolla miettimään tarinaansa: miten sitoa erilaiset ideat yhtenäiseksi kertomukseksi.

Hahmot ovat aina ihanan inhimillisiä, vaikka Rincewind ei koskaan oma suosikkini Kiekkomaailman laajassa henkilökaartissa ole ollutkaan. Eric on toisaalta hämmästyttävän nerokas, toisaalta perikliseinen teinipoika: mielessä pyörivät lähinnä naiset. Tällainen yliviety karakterisointi on tietysti parodian peruseineksiä.

Pratchettilta löytyy parempiakin tarinoita, mutta ohkaisena opuksena (alle kaksisataa sivua tekstiä pikkupokkarissa) tämä toimii mainiona välipalaviihteenä kaikkine hullutuksineen. Älä kuitenkaan tartu tähän ensimmäisenä kosketuksenasi Kiekkomaailmaan.