Deadlocked: Sookien voisi jo lopettaa

Charlaine Harris:

Deadlocked (2012)

Deadlocked on Sookie Stackhouse -sarjan kahdestoista osa (jos novellikokoelmia ei lasketa) ja jatkaa samalla tutulla vampyyrien, ihmissusien, muodonmuuttajien ja keijujen kansoittamalla tiellä. Aiemmat osat käsitelty aiemmin. Tässä seuraa pakosti spoilereita sarjaan, joten älä lue, jos olet vielä alkuosissa menossa!

Telepaatti-Sookien ja viikinkivampyyri-Ericin suhde saa kolauksen, kun Sookie yllättää Ericin imemästä toista naista kuiviin. Hetken päästä tilanne luisuu allikkoon, kun samainen nainen löytyy ruumiina Ericin pihalta. Poliisietsintä murhaajan löytämiseksi alkaa, ja talon vampyyrit ovat tietysti ylimpinä epäiltyjen listalla.

Lisävivahteeksi juoneen sotketaan yliluonnollisen maustehyllyn sisältöä kahmalokaupalla. Ericiä painostaa tekijänsä naittamissopimus Oklahoman kuningattaren kanssa: valitako vampyyriura vai kuolevainen sydänkäpy? Vamppikuningas Felipe hengittää paikallisten vampyyrien niskaan tahtoen selvyyttä vasallinsa kohtaloon. Keijumainen isoisoisä käväisee kaupungissa, ja muutkin keijusukulaiset aiheuttavat päänvaivaa tahoillaan. Ihmissusilaumassakin kuohuu kuin papupadassa.

Juoni koostuu siis monista erillisistä langoista. Tuntuu, että Harris yrittää niitä loppua kohden solmia yhteen, mutta ei aivan siinä onnistu. Menee yltiömonimutkaiseksi ja kummallisen tylsäksi. Kirjasarja alkoi viihdyttävänä ja menevänä, mutta nyt siitä alkaa kyllä jo mennä maku.

Välillä kertoja-Sookie keskittyy ylettömän pitkiä aikoja aivan tyhjänpäiväisiin asioihin kuten ruoan laittamiseen tai verolomakkeiden täyttämiseen. Jossain vaiheessa sarjaa vielä pystyi arvaamaan, että kun tällaisesta turinoidaan erityisellä tarkkuudella, kohta tapahtuu jotain. Esimerkiksi: Sookie kertoo menevänsä kirjastoon sitä ja tätä lainaamaan; Sookien kimppuun siis hyökätään kirjastossa. Juoni etenee. Nyt: Sookie ajaa autolla ja käy kaupassa ja ostaa sitä sun tätä, mutta mitään ei tapahdu. Ei niin mitään.

Ainut, mikä auttaa selviämään tällaisten kohtausten (vai ovatko ne varsinaiset juonta edistävät tapahtumat niitä kohtauksia tässä tavallisen elämän meressä?) yli, on Harrisin vetävä kirjoitustyyli. Tuo ei siis nyt tarkoita, että se olisi hyvää, vaan sitä, että se on helppoa. Sitä lukee nopeasti ja suunnilleen puolella ajatuksella, ja hyvin pysyy mukana.

Jos on lukenut sarjaa tänne asti, alkaa tuntea melkein pakkoa päästä loppuunkin. Se onkin ainut syy tarttua tähän kirjaan. Murhamysteeri on suurimman osan aikaa vain jossain taka-alalla ja kaikki seksikin näyttää unohtuneen jonnekin matkan varrelle. Keskittyminen Sookien jokapäiväiseen arkeen ei riitä tekemään teoksesta itsenäistä ja itsessään mielenkiintoista.

Sookien angstaaminen suhteestaan Ericiin on usein melkoisen lapsellista. Aina pitäisi nainen laittaa etusijalle ohi työn, vaikka alusta alkaen on ollut selvää, millainen mies (vampyyri) on kyseessä. Eric ei ole romantikko, vaan luonteeltaan ennemmin käytännöllinen; seikka, joka muistaakseni oli juuri se vetävä puoli hänessä (tietysti toimivan seksin lisäksi: vaan sekään ei näytä nyt toimivan). Sookie valittaa, kuinka Eric ei ole valmis tekemään kaikkea hänen eteensä, mutta eipä hänkään näytä olevan valmis jättämään kaikkea muuta Ericin vuoksi.

Suhteiden kehittyminen tässä kirjassa ei ole minun mieleeni. Olen alusta alkaen pitänyt Ericistä, mutta Deadlockedissa hänkään ei oikein ole oma sukkela ja itsevarma itsensä. Ja sitten vielä lopussa annettu vihje seuraavaan osaan... Jos mennään siihen suuntaan kuin vähän vihjailtiin, niin onpas tylsä ratkaisu. Eikö voinut pysyä vain ystävinä?

Lopun makua on siis havaittavissa. Monet aiemmin tutuiksi tulleet hahmot esiintyvät vain sen takia, että lukija voisi muistella vanhoja. Sama koskee monia aiempia tapahtumia, jotka mainitaan. Vanhan kertaus vie turhaan tilaa uudelta.

Onneksi loppu on ymmärtääkseni luvassa seuraavan osan myötä; sarjan olisi voinut päättää päiviltä jo pari osaa aiemminkin. Sookien maailma on muuttunut kiehtovista seksiä tihkuvista vampyyrimysteereistä samaa jankkaavaksi yliluonnolliseksi saippuaoopperaksi. Plussana voi sanoa vain sen, että nämä ovat niin kevyitä luettavia, että ei näiden kanssa paljoa aikaa hukkaan heitä.

Toki aion sen viimeisenkin sitten lukaista, kun olen kerran tänne asti selvinnyt. En vain enää odota siltä mitään sen enempää kuin loppua: eipähän tarvitse enää sen jälkeen sitten näitä kantaa kirjastosta.