tiistai 5. helmikuuta 2013

The Lunatic Cafe: Ihmissusidraamaa

Laurell K. Hamilton:
The Lunatic Cafe (1996)


Anita Blake, vampyyrinmetsästäjä -sarjan neljäs osa jatkaa siitä, mihin edellisessä jäätiin. Edellisistä osista kirjoitin jo aiemmin. Kuten niissäkin, tässä on dekkaria ja yliluonnollista sekaisin, mutta ihmissuhdedraaman määrä on suhteellisesti suurempi kuin aikaisemmin.

Joukko muodonmuuttajia on kadonnut, ja Anita laitetaan asialle selvittämään syytä tähän. Kyllähän sitä saadaan soppaan sitten heitettyä ruumiskin, joka näyttäisi olevan jonkin lajin muodonmuuttajan hengiltä raatelema. Samalla pitäisi tutkiskella suhdetta ihmissusipoikaystävä Richard Zeemaniin sekä tietysti vältellä edelleen ranskalaisvampyyri Jean-Clauden lähentely-yrityksiä. Kirjan nimi viittaa muodonmuuttajien suosimaan ravintolaan.

Hamilton yrittää siis jatkaa samalla hyväksi havaitsemallaan formaatilla. Noidilla, vampyyreilla, ihmissusilla ja muilla ihmiseläimillä kansoitettu dekkaritarina. Sellaisenaan se saattaisikin toimia, jos tässä ei olisi niin paljon sitä ihmissuhdedraamaa. Minun makuuni liikaa. Rikokset ja verinen murha jäävät taka-alalle, välillä suorastaan unohduksiin. Eikä Anitan zombeista edes ole missään välissä mitään hyötyä!

Juonellisesti loppuratkaisu on turhan moniaalle hajautunut. Toisaalta se rikkoo aiempien osien kaavaa mukavasti. Kaikki langanpäät eivät kietoudu lopussa yhteen kuten aiemmin. Dekkarikirjailijan ei kannatakaan liikaa toistaa samaa kaavaa. Muuten lukija tietää jo alussa, mihin kaikki johtaa, eikä yllättäville loppuselvittelyille jää sijaa.

Suhteiden setvimistä kirjassa on suhteellisen paljon. Erityisesti keskitytään edellisessä osassa esitellyn Richardin ja Anitan väleihin. Alkuun Anita luuli Rikua ihmiseksi, mutta Circus of the Damnedin lopussa paljastui, että mieshän onkin oikeasti ihmissusi. Silti Anita päätti alkaa treffailla Richardia ajatellen, että lykantropia on vain sairaus. Toisin sanoen hän ei täysin ymmärtänyt miehen toiseutta; miehen sisällä asuvaa petoa, joka täyden kuun aikaan haluaa vapaaksi (ja näyttää toki hampaitaan muulloinkin).

Vähitellen kirjan kuluessa Anita joutuu yhä selvemmin kohtaamaan Richardin susipuolen. Mies ei ole enää vain ihminen. Hänestä ei koskaan voi tulla vain ihmistä. Hän voi sellaista esittää, jopa niin hyvin, että voi opettaa koulussa lapsille biologiaa, mutta se ei hänestä tavallista ihmistä tee.

Silti miehenä hän on jopa naiivin lempeä. Hän ei halua taistella, ei tappaa, vaikka susilauman sisäinen politiikka saattaisi sitä vaatia. Tämä kontrastoi selkeästi Anitaan, joka on ihminen, mutta silti usein jopa raaka. Tappaminen ei ole Anitalle vierasta, eikä hän koe kovia tunnontuskia vastustajiensa ampumisesta. Toki nämä vastustajat ovat yleensä ansainneet sen, ainakin Anitan kannalta katsoen, mutta silti hänen metodinsa voivat olla tarpeettoman julmia.

Mies yrittää siis hallita sisäistä petoaan parhaan kykynsä mukaan, nainen sen sijaan on vapaaehtoisesti omaksunut petomaisia piirteitä. Tällainen kontrasti lupaa kyllä myrskypilviä jatkossa, jos suhde vielä tästä kehittyy.

Myrskypilviä on luvassa myös Jean-Clauden suunnalta. Vamppi ei nimittäin ole millään tapaa tyytyväinen lemmikkinä pitämänsä animaattorineitosen uuteen heilaan. Kolmiodraaman ainekset on kasattu kekoon, joka näkyisi varmaan kuuhun asti.

Kokonaisuutena tämä tuntui jotenkin väliosalta. En ole vielä lukenut pidemmälle, joten en voi sanoa, oliko tämä tosiaan sellainen, vai onko tämä pysyvä olotila. Ei siis Anitaa parhaimmillaan, jos edellisiin vertaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti