Laurell K. Hamilton:
The Lunatic
Cafe (1996)
Joukko muodonmuuttajia on kadonnut,
ja Anita laitetaan asialle selvittämään syytä tähän. Kyllähän
sitä saadaan soppaan sitten heitettyä ruumiskin, joka näyttäisi
olevan jonkin lajin muodonmuuttajan hengiltä raatelema. Samalla
pitäisi tutkiskella suhdetta ihmissusipoikaystävä Richard
Zeemaniin sekä tietysti vältellä edelleen ranskalaisvampyyri
Jean-Clauden lähentely-yrityksiä. Kirjan nimi viittaa
muodonmuuttajien suosimaan ravintolaan.
Hamilton yrittää siis jatkaa samalla
hyväksi havaitsemallaan formaatilla. Noidilla, vampyyreilla,
ihmissusilla ja muilla ihmiseläimillä kansoitettu dekkaritarina.
Sellaisenaan se saattaisikin toimia, jos tässä ei olisi niin paljon
sitä ihmissuhdedraamaa. Minun makuuni liikaa. Rikokset ja verinen
murha jäävät taka-alalle, välillä suorastaan unohduksiin. Eikä Anitan zombeista edes ole missään välissä mitään hyötyä!
Juonellisesti loppuratkaisu on turhan
moniaalle hajautunut. Toisaalta se rikkoo aiempien osien kaavaa
mukavasti. Kaikki langanpäät eivät kietoudu lopussa yhteen kuten
aiemmin. Dekkarikirjailijan ei kannatakaan liikaa toistaa samaa
kaavaa. Muuten lukija tietää jo alussa, mihin kaikki johtaa, eikä
yllättäville loppuselvittelyille jää sijaa.
Suhteiden setvimistä kirjassa on
suhteellisen paljon. Erityisesti keskitytään edellisessä
osassa esitellyn Richardin ja Anitan väleihin. Alkuun Anita luuli
Rikua ihmiseksi, mutta Circus of the Damnedin
lopussa paljastui, että mieshän onkin oikeasti ihmissusi. Silti
Anita päätti alkaa treffailla Richardia ajatellen, että
lykantropia on vain sairaus. Toisin sanoen hän ei täysin ymmärtänyt
miehen toiseutta; miehen sisällä asuvaa petoa, joka täyden kuun
aikaan haluaa vapaaksi (ja näyttää toki hampaitaan muulloinkin).
Vähitellen kirjan
kuluessa Anita joutuu yhä selvemmin kohtaamaan Richardin susipuolen.
Mies ei ole enää vain ihminen. Hänestä ei koskaan voi tulla vain
ihmistä. Hän voi sellaista esittää, jopa niin hyvin, että voi
opettaa koulussa lapsille biologiaa, mutta se ei hänestä tavallista
ihmistä tee.
Silti miehenä hän
on jopa naiivin lempeä. Hän ei halua taistella, ei tappaa, vaikka
susilauman sisäinen politiikka saattaisi sitä vaatia. Tämä
kontrastoi selkeästi Anitaan, joka on ihminen, mutta silti usein
jopa raaka. Tappaminen ei ole Anitalle vierasta, eikä hän koe kovia
tunnontuskia vastustajiensa ampumisesta. Toki nämä vastustajat ovat
yleensä ansainneet sen, ainakin Anitan kannalta katsoen, mutta silti hänen
metodinsa voivat olla tarpeettoman julmia.
Mies yrittää siis
hallita sisäistä petoaan parhaan kykynsä mukaan, nainen sen sijaan
on vapaaehtoisesti omaksunut petomaisia piirteitä. Tällainen
kontrasti lupaa kyllä myrskypilviä jatkossa, jos suhde vielä tästä
kehittyy.
Myrskypilviä on luvassa myös Jean-Clauden suunnalta. Vamppi ei
nimittäin ole millään tapaa tyytyväinen lemmikkinä pitämänsä
animaattorineitosen uuteen heilaan. Kolmiodraaman ainekset on kasattu
kekoon, joka näkyisi varmaan kuuhun asti.
Kokonaisuutena tämä tuntui jotenkin
väliosalta.
En ole vielä lukenut pidemmälle, joten en voi sanoa, oliko tämä
tosiaan sellainen, vai onko tämä pysyvä olotila. Ei siis Anitaa
parhaimmillaan, jos edellisiin vertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti