Leena Krohn:
Datura tai harha jonka jokainen
näkee (2001)
Enpä
oikein osaa sanoa, onko Datura
uuskummaa, maagista realismia vai mitä, mutta hieno se on joka
tapauksessa. Ajatuksia todellisuudesta, ajasta, minuudesta ja muista
erikoisista ilmiöistä.
Päähenkilö,
nimetön minä, on Uusi Anomalisti -lehden toimitussihteeri.
Lehti käsittelee kaikenlaisia paranormaaleja ilmiöitä ja
vaihtoehtoistieteitä. Toimitussihteerin roolissaan hän tutustuu
moniin yhteiskunnan, hulluuden tai hyväksyttyjen tieteiden rajoilla
eläviin ihmisiin (ja toissyntyisiin), kuten vampyyriin,
etnobotanistiin, kallonporaajaan ja vaihtoehtoisen audioteknologian
harrastajaan.
Samalla hän
huolehtii kukasta; daturasta, hulluruohosta, jonka on saanut
siskoltaan. Aluksi hän kokeilee daturan siemeniä astmalääkkeenä,
myöhemmin keittää lehdistä teetä, ja käyttö riistäytyy
nopeasti käsistä. Astma on parempi, mutta sivuvaikutukset ovat
rajuja. Todellisuus alkaa luiskahtaa paikaltaan, eikä muistoihin tai
aisteihin voi enää luottaa.
Leena Krohnin kieli on kaunista, puhdasta, raikasta, runollista.
Teksti polveilee, soljuu ja virtaa; kertoo, ei selitä. Sitä lukee
haikeana, nauraen, lukeakseen, ajatellakseen. Myös teoksen kaunis
taitto tukee herkkää tunnelmaa.
Kirja
koostuu lyhyistä luvuista,
joista monet ovat kuin erillisiä novelleja. Joissain niistä
kohdataan joku Uuden Anomalistin lukija tai avustaja, johon ei
välttämättä enää myöhemmin palata, toisissa kerrotaan jostain
päähenkilön elämässä sattuneesta tapauksesta.
Päähenkilön aikakäsitys hapertuu koko ajan. Kohtaamisilla ja
tapahtumilla ei ole kovinkaan tarkkaa kronologisuutta. Toki niitä
lukee tietyssä järjestyksessä, mutta silti ne ovat erillisiä,
yksittäisiä, omia. Jokaisella on oma harhansa, oma todellisuutensa,
oma monomaniansa, ja ne saattavat törmätä toisiinsa vain
ratojensa risteyskohdissa.
Tapahtumat kerrotaan imperfektissä, muistoina.
Kirja alkaa näillä sanoilla: ”Saan syyttää nykyisestä
tilastani vain itseäni ja erästä kukkaa.” Heti alusta tiedetään,
että nykytilassa on jotain viallaan. Todellisuus ei enää ole
sellaista kuin sen pitäisi. Loppu kirjasta on tarinaa siitä,
minkälaisten mutkien kautta tähän oikein päädyttiin.
Kirjaa voi lukea monella tasolla. Sen voi yksinkertaisimmillaan
ajatella kertomuksena riippuvuudesta; siitä, mitä päihteiden
käytöstä seuraa. Todellisuus hapertuu, elämä särkyy, mieli
järkkyy. Toisaalta tarina voi myös olla opas mielen avaamiseen
vaihtoehtoisille todellisuuksille. Yhteinen harhamme,
todellisuutemme, ei välttämättä ole kaikki, mitä on. Emme voi
tietää, mitä emme tiedä. Kolmanneksi kirja kertoo erilaisista
ilmiöistä, joita voimme kohdata maailmassamme. Kallon poraaminen ei
ole mikään uusi juttu, eikä heilurin käyttäminen totuuden
selvittämisessä ole pelkkää fiktiota.
Teos
jää pyörimään mieleen pitkään.
Sen sisältämät ajatuksen siemenet itävät ja rehevöityvät kuin
datura, eikä todellisuus enää ole samanlaista kuin ennen
lukijallekaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti