tiistai 12. helmikuuta 2013

Datura: Kauniita sanoja repeävästä todellisuudesta

Leena Krohn:
Datura tai harha jonka jokainen näkee (2001)


Enpä oikein osaa sanoa, onko Datura uuskummaa, maagista realismia vai mitä, mutta hieno se on joka tapauksessa. Ajatuksia todellisuudesta, ajasta, minuudesta ja muista erikoisista ilmiöistä.

Päähenkilö, nimetön minä, on Uusi Anomalisti -lehden toimitussihteeri. Lehti käsittelee kaikenlaisia paranormaaleja ilmiöitä ja vaihtoehtoistieteitä. Toimitussihteerin roolissaan hän tutustuu moniin yhteiskunnan, hulluuden tai hyväksyttyjen tieteiden rajoilla eläviin ihmisiin (ja toissyntyisiin), kuten vampyyriin, etnobotanistiin, kallonporaajaan ja vaihtoehtoisen audioteknologian harrastajaan.

Samalla hän huolehtii kukasta; daturasta, hulluruohosta, jonka on saanut siskoltaan. Aluksi hän kokeilee daturan siemeniä astmalääkkeenä, myöhemmin keittää lehdistä teetä, ja käyttö riistäytyy nopeasti käsistä. Astma on parempi, mutta sivuvaikutukset ovat rajuja. Todellisuus alkaa luiskahtaa paikaltaan, eikä muistoihin tai aisteihin voi enää luottaa.

Leena Krohnin kieli on kaunista, puhdasta, raikasta, runollista. Teksti polveilee, soljuu ja virtaa; kertoo, ei selitä. Sitä lukee haikeana, nauraen, lukeakseen, ajatellakseen. Myös teoksen kaunis taitto tukee herkkää tunnelmaa.

Kirja koostuu lyhyistä luvuista, joista monet ovat kuin erillisiä novelleja. Joissain niistä kohdataan joku Uuden Anomalistin lukija tai avustaja, johon ei välttämättä enää myöhemmin palata, toisissa kerrotaan jostain päähenkilön elämässä sattuneesta tapauksesta.

Päähenkilön aikakäsitys hapertuu koko ajan. Kohtaamisilla ja tapahtumilla ei ole kovinkaan tarkkaa kronologisuutta. Toki niitä lukee tietyssä järjestyksessä, mutta silti ne ovat erillisiä, yksittäisiä, omia. Jokaisella on oma harhansa, oma todellisuutensa, oma monomaniansa, ja ne saattavat törmätä toisiinsa vain ratojensa risteyskohdissa.

Tapahtumat kerrotaan imperfektissä, muistoina. Kirja alkaa näillä sanoilla: ”Saan syyttää nykyisestä tilastani vain itseäni ja erästä kukkaa.” Heti alusta tiedetään, että nykytilassa on jotain viallaan. Todellisuus ei enää ole sellaista kuin sen pitäisi. Loppu kirjasta on tarinaa siitä, minkälaisten mutkien kautta tähän oikein päädyttiin.

Kirjaa voi lukea monella tasolla. Sen voi yksinkertaisimmillaan ajatella kertomuksena riippuvuudesta; siitä, mitä päihteiden käytöstä seuraa. Todellisuus hapertuu, elämä särkyy, mieli järkkyy. Toisaalta tarina voi myös olla opas mielen avaamiseen vaihtoehtoisille todellisuuksille. Yhteinen harhamme, todellisuutemme, ei välttämättä ole kaikki, mitä on. Emme voi tietää, mitä emme tiedä. Kolmanneksi kirja kertoo erilaisista ilmiöistä, joita voimme kohdata maailmassamme. Kallon poraaminen ei ole mikään uusi juttu, eikä heilurin käyttäminen totuuden selvittämisessä ole pelkkää fiktiota.

Teos jää pyörimään mieleen pitkään. Sen sisältämät ajatuksen siemenet itävät ja rehevöityvät kuin datura, eikä todellisuus enää ole samanlaista kuin ennen lukijallekaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti