perjantai 31. lokakuuta 2014

Tainaron: Outoa ja silti niin tuttua

Leena Krohn:
        Tainaron – Postia toisesta kaupungista (1985, WSOY)


Leena Krohnin unenomainen fantasiakirjeromaani vie lukijan ihmeelliselle matkalle; mutta minne, sen saanee jokainen itse päättää.

Tainaron koostuu 28 kirjeestä (uudemmissa painoksissa ilmeisesti 30). Kirjeiden kirjoittaja lähettää niitä vieraasta kaupungista, Tainaronista, mutta ei koskaan saa vastausta. Varsinaista yhtenäistä juonta ei ole, jokainen kirje on oma pieni kokonaisuutensa, mutta niistä muodostuu yhtenäinen seitti siitä huolimatta. Joissain kirjeissä kirjoittaja kertoo jostain kaupungissa tapahtuneesta sattumuksesta, joissain kuvailee kohtaamisiaan tainaronilaisten kanssa, joissain muistelee jotain yhteistä muistoa jostain kirjeiden vastaanottajan kanssa eletystä. Monissa kirjeissä kaikki nämä piirteet yhdistyvät.

Tainaronin asukkaat ovat kuin hyönteisiä. Heillä on selkäpanssareita, tuntosarvia, siipiä, useita jalkoja tai silmiä, omituisia asumuksia ja tapoja. Minä, kirjeiden kirjoittaja, on kaupungissa vieras, ehkä ihminen, tai sellaiseksi hänet ainakin helposti lukee. Hän ihmettelee Tainaronin tapoja, mutta avoimin mielin. Hän ei ole epäuskoinen; vaikka kaikki on kummallista, on se kuitenkin samalla jollain tapaa myös luonnollista.

Unenomainen, kaunis kirjoitustyyli luo hivenen haikean tunnelman. Niin kauniita, kauniita lauseita, että yksikään sana ei ole liikaa. No, eihän niitä 126-sivuisessa teoksessa (jonka taittokin kaiken lisäksi on aika ilmava) tietysti missään nimessä voi sanoa liikaa olevankaan. Teos ei siis ole kovin pitkä, mutta siitä huolimatta sitä ei voi sanoa kevyeksi.

Kreikkalaisessa mytologiassa Tainaron oli yksi niistä paikoista, joiden kautta pääsi Haadekseen. Samalla se on myös oikea olemassa oleva niemi, joka tunnetaan (wikipedian mukaan) myös nimillä Matapan ja Tenaro.

Kirjeiden kirjoittaja on vieraana muukalaisten keskellä. Oppaanaan hänellä on usein Jäärä, mutta hänkin on vieras. Hän on jotain muuta, eikä hänen mustien helmisilmiensä ilmettä aina ole helppo tulkita.

Lukijalle ei selviä, miksi kirjoittaja on kaupunkiin tullut tai onko hän joskus lähdössä pois. Ei selviä, miksi vastausta ei tule. Jossain vaiheessa vastauksen saaminen ei enää ole tärkeää edes kirjoittajallekaan. Ehkä se on juuri vieraiden keskellä koettu yksinäisyys, joka saa kirjoittamaan kirjeitä, vaikka posti näyttäisi kulkevan vain yhteen suuntaan. Halu jakaa tämä kaikki jonkun toisen kanssa; jonkun, joka ehkä ymmärtäisi paremmin vierauden kokemuksen kuin paikalliset.

Vastaanottajasta, jota kirjoittaja nimittää vain sinäksi, tiedetään vain joitakin minän kertaamia muistoja, ehkä kaukaista rakkautta. Ei selviä, kuka tämä vastaanottaja on, tai onko hän enää edes elossa. Ei selviä, saako hän koskaan kirjeitä, lukeeko hän niitä rivejä, ajatteleeko hän vastata, mutta ei koskaan vain saa aikaiseksi, ehkä huomenna tai ylihuomenna. Ehkä vastaanottaja on jumala, rakkaus tai kaipaus, elämä itse. Ehkä vastaanottaja on yksinkertaisesti teoksen lukija.

Tainaronilaiset ovat outoja olentoja outoine tapoineen. Krohn on selvästi tutustunut ötököihin oikein urakalla, niin monenlaista ihmeellistä maailmaan mahtuu. Itse en varmasti tunnistanut läheskään kaikkia tainaronilaisia, että minkä sortin mönkijästä inspiraatio oli kotoisin; sitä kun ei joka kerta suoraan sanota. Puhutaan vain kuningattaresta (ei termiitistä, vai oliko se nyt sitten muurahainen), tai sellaisista, jotka vetäytyvät eristyksiin 17 vuodeksi juhliakseen sitten yhden viimeisen kesän (ei kaskaista). Jotkut toki kerrotaan suoraankin, kuten Jäärä.

Outoudesta huolimatta tainaronilaisista löytää jotain tuttua, jotain samaa vierauden keskellä. Samaa on tietysti se, miten kaikkea kuvataan; ihmisen silmin nähtynä, ihmisen maailman käsityksin väritettynä. Mutta samaa on myös maailman kokemisessa, filosofiassa, syvimmissä kysymyksissä. Pohjalla piilee suuria teemoja. Elämän mysteeri, kuolema, oleminen. Vuoden, elämän ja kaiken kiertokulku.

Muodonmuutoksen teema nousee myös vahvasti esille. Tainaronilaiset saattavat muuttua aivan toisenlaisiksi niin, että heitä ei enää edes tunnista samoiksi tyypeiksi, jotka oli jo aiemmin kohdannut. Heissä muuttuu paitsi ulkomuoto myös luonne ja ajatukset. Kirjoittajan metamorfoosi on hitaampaa, ehkä. Se on vanhenemista, asteittaista muutosta siksi ihmiseksi, joka hänestä on tulossa. Se on sopeutumista, oppimista, tutustumista vieraaseen paikkaan. Se on uusia kokemuksia ja uusia muistoja. Se on tulevan ja tulevaisuuden hyväksymistä. Kirjoittaja ei ole lopussa enää sama ihminen kuin alussa, aivan kuin ei lukijakaan. Muutosta ei ehkä silmin havaitse kuten tainaronilaisissa, eikä välttämättä tietoisesti tajua, mutta silti jotain on tapahtunut. Meidän on mahdotonta pysyä samoina edes sekunnista toiseen, vaikka mitään ei tapahtuisi. Matka itseemme, matka elämässä, matka tässä maailmassa ei voi pysähtyä hetkeksikään. Tätä ajatellen kirjan loppu oli todella kaunis.

Outo, kaunis, filosofinen teos, joka pakenee tulkintoja. Tuntuu, että yrittäessäni tulkita Tainaronia ja kirjoittaa siitä kadotan suurimman osan jonnekin ajatusten ja sanojen väliseen tyhjiöön. Ei teoksen luomaa tunnelmaa, herättämää unta, synnyttämää muutosta voi pukea sanoiksi, tai ainakaan minä en siihen tunne kykeneväni (vaikka olenkin tässä nyt jotain yrittänyt sanoa). Se pitää lukea ja kokea itse.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti