Miika Nousiainen:
Metsäjätti
(2011, Otava)
Tähän kirjoitteluun tuli nyt pieni tauko ihan omaa laiskuuttani (ja muita kiireitä), mutta nyt on taas aika laittaa uutta tavaraa kehiin. Tällä kertaa ei tosin luvassa ole spekulatiivista fiktiota, vaan ihan kotimaista satiiria
Bongasin Metsäjätin kirjaston esittelyhyllyssä, ja pian jatkuvan tv-sarjan Hyvät ja
huonot uutiset innostamana
ajattelin kokeilla, että minkälaista tavaraa se hauska harmaapäinen
veikkonen oikein kirjoittaa. Kirjan hauskuudesta en sitten ole ihan
niin varma, vaikka (mustaa) huumoriakin oli mukana: asia oli liian
raskasta naurattaakseen täysin vilpittömästi.
Muutaman
tuhannen asukkaan Törmälä elää vaneritehtaasta.
Metsäjätin omistama tehdas tuottaa voittoa, mutta ainahan sitä
voisi tuottaa enemmän. Paikalle lähetetään paikkakunnalta
alkujaan kotoisin oleva Pasi tehostamaan tehtaan tuotantoa. Pasi on
päässyt Törmälästä kauppakorkean kautta karkuun ja on sittemmin
luonut nousujohteista uraa pääkaupungissa. Nyt pitäisi sitten
palata muutaman sadan kilsan päähän kotiseuduille ja ehkä antaa
kengänjälkiä takapuoliin muutamille entisille tuttaville. Ei siis
kovin mieluisa kotiinpaluu.
Romaanin toinen
kertoja on Pasin lapsuuden paras kaveri Janne, jonka elämä ei ole
sujunut aivan niin mallikkaasti kuin Pasin. Alkoholilla on tietysti
ollut osansa kuvioissa, ja teininä saadulla lapsella, mutta sitäkin
enemmän tuntuu, että perustörmäläläinen pessimismi on
latistanut duunariperheen älykkään pojan uskon itseensä jo
kapaloissa. Nyt Janne kuitenkin näyttää ryhdistäytyneen ja on
tehtaalla töissä kuumapuristimen käyttäjänä.
Mukaan mahtuu myös
politiikkaa. Törmälä on umpipunainen, ja kunnan valtataistelu
käydään demarien ja kommarien (tai nykyään vasemmistoliiton)
välillä. Poliittisia agendoja tärkeämpää tuntuu kuitenkin
olevan juoksuhautoihin jämähtänyt eri punaleirien välinen
asemasota ja, jos mahdollista, samalla myös kaikenlaisen muutoksen
vastustus. Vaan onko mahdollista pitää kaikkea ennallaan, jos muu
maailma muuttuu pikkukunnan ympärillä?
Tarina
on liiankin tuttu lehtien otsikoista.
Tuotantoa tehostetaan, väkeä vähennetään, tehtaita siirretään
halvan tuotannon maihin. Samalla pörssikurssit nousevat ja
pikkupomojen tileille ropisee bonuksia. Pörssikäyrän nousuja ja
laskuja seurataan pääkonttorilla kuin elämänlankaa, mutta samalla
unohdetaan, mitä se tarkoittaa työntekijöille, riittävän kaukana
sijaitsevan tehtaan tavalliselle duunarille.
Teos kertoo
luokkayhteiskunnasta. On yliopistokoulutettua väkeä, joka
kuvittelee ymmärtävänsä elämän eri puolia oppineisuutensa
valossa. Tilastothan kertovat tunnetusti kaiken oleellisen, sen nyt tietää jokainen kouluja käynyt. Jos
tällainen yliopistokoulutettujen vanhempien vesa joutuu duunarin
hommiin, se tapahtuu korkeintaan siksi, että hänen olisi tarkoitus
sieltä löytää opiskelumotivaatiota yliopisto-opintojaan varten.
Näistä
vesoista kasvaa sittemmin niitä pomoja, jotka pääkonttorilla
lukevat tilastoista prosentteja ja kasvukäyriä kuin Raamatusta. He
näkevät vain numeroita, kasvua, rahaa siinä, missä pitäisi olla
ihmisiä ja elämää. Ja numerot saadaan toki tanssitettua haluttuun
asentoon niin, että kannattavakin alkaa näyttää epäkannattavalta,
jos se olisi ehkä vielä kannattavampaa jossain aivan muualla. Jos
tämä numeroiden pyörittely nyt sitten tarkoittaa sitä, että joku
duunari pitää potkia pellolle tai joku tehdas lopettaa, niin go for
it. Oman pankkitilin saldo ja pörssikurssin menestys on se, mikä
merkitsee. Ja jos mahdollista, niin tietysti pitää yrittää
välttää kohtaamasta tätä yksilön tragediaa (siis työttömyyttä)
itse kasvoista kasvoihin, toisin sanoen sen ikävien uutisten
toimittamisen voi aina delegoida jollekulle toiselle ja itse
keskittyä brunssailemaan kollegoiden kanssa.
Työnantajalla
ei ole enää mitään uskollisuutta työntekijäänsä kohtaan, vaan
lojaliteetti on suunnataan kokonaan osakkeet omistavia ulkomaalaisia eläkeyhtiöitä kohtaan. Mutta eipä työntekijäpuolenkaan voi
sanoa olevan aivan viaton tässä sotkussa. Jos ei ymmärrä, että
maailma ympärillä on muuttunut, voiko omasta ahdingostaan syyttää
kokonaan vain jotakuta toista? Vai voisiko tässä hitusen vilkaista
peiliinkin? Toki suurempi syypää taitaa olla isojen kihojen
ahneudessa, mutta ei nostalgiassa elävän paikkakunnan
muutosvastarinnastakaan ole mitään hyötyä heille itselleen. On
turha vastustaa muutosta, joka on jo tapahtunut. Puulla kasvanut
hyvinvointiyhteiskunta pitäisi elättää aikuisena jollain muulla,
kun globaalissa maailmassa työ kannattaa teettää siellä, missä
se on halvinta.
Pasi
ja Janne ovat karikatyyrimäisiä,
mutta eivät kuitenkaan niin yksiulotteisia kuin alkuun saattaisi
luulla. Pasin kaupunkilaiselämään kuuluu nuori odottava vaimo ja
noususuuntainen ura. Kotiin valitaan design-esineitä ja mietitään
lastenhuoneen tapettia. Elää ei voi ilman sellaisia elintarvikkeita
kuin rucola ja pinjansiemenet. Pasi on kuitenkin duunariperheestä
kotoisin, eikä siksi ole aivan luonteva uusissa piireissään,
esimerkiksi suomenruotsalaisten appivanhempiensa seurassa. Hänellä
on jatkuva näyttämisen pakko, koko ajan pitää esittää olevansa
jotain muuta kuin on. Täytyy koittaa sopeutua, olla parempi kuin
muut, eikä ympärillä ei ole ketään, joka ymmärtäisi. Tämä
sisäinen ristiriita nousee pintaan, kun Pasi palaa takaisin
kotiseudulleen. Duunarina lähtenyt palaa pomona; ei mikään helppo
tilanne.
Janne on älykäs,
esimerkiksi äidinkieli sujui helposti tiettyyn pisteeseen asti,
mutta hänellä ei ole ollut samanlaista tahdonvoimaa kuin Pasilla.
Sosiaalisen ympäristön paineessa hän on alistunut rooliinsa.
Duunarin pojasta tulee duunari. Kun ympäristö ei ole missään
vaiheessa uskonut hänen kykyihinsä tai kannustanut haastamaan
itseään, on hänkin menettänyt uskon itseensä. Ja samalla
Jannessa elää kuitenkin vielä jonkinlainen kapinahenki ympäristöä
vastaan. Kunnianhimo ei ole täysin kadonnut, se on vain haudattu
niin syvälle, että sitä ei meinaa löytää sieltä kaiken muun
alta.
Muitakin hahmoja
toki on: Pasin pomo Turo Elo, vaimo Emilia, Törmälän
tehdaspäällikkö Jari Virtasalmi, Jannen aikuinen poika Ilpo, mitä
kaikkia näitä nyt olikaan. Selkeästi tärkeimpiä kuitenkin ovat
kaksi vuorottelevaa kertojanääntä ja heidän keskinäinen
suhteensa.
Herkullisimmat
piikkinsä teos suuntaa törmäläläiseen mielenlaatuun.
Sitä hallitsee peruspessimismi, joka ei salli minkäänlaista uskoa
itseensä tai toivoa paremmasta. Kansanhuveihin kuuluu eräässäkin
perheessä kokoontua lauantai-iltaisin telkkarin ääreen täytetyn
mutta maksamattoman lottorivin kanssa hykertelemään sillä,
paljonko oikein hävittiin. Kaikenlaiset pyrkimykset individualismin
suuntaan pyritään lyttäämään jo heti alkuunsa. Alkoholi kuuluu
arkeen samoin kuin köyhyys ja onnettomat perheolosuhteet. Poikien
lumisotajoukot järjestetään sen mukaan, onko perhe punaisten vai
vielä punaisempien joukossa, eikä tehtaanomistajan poikaa
tietenkään kutsuta edes mukaan. Sukurasitteet kulkevat polvelta
toiselle, ja vastaan pyristely vaatii melkoista tahdonvoimaa.
Tällaisessa
ympäristössä kasvaminen ei varmasti ole mitenkään pedagogian oppien mukaista. Siksi se vaatiikin jotain vastapainoa;
jotain, joka antaa vapauden. 80-luvun nuorille pojanklopeille se on
metallimusiikki. Isojen miesten huutamisessa ja soittimien kaakkoon
käännetyssä volyymissä on vapautettu se voima ja raivo, joita
Törmälässä pidetään kytemässä sisällä tai näytetään
korkeintaan suljettujen ovien takana omalle perheelle.
Vielä erilleen
kasvaneinakin Janne ja Pasi löytävät yhteyden metallista. Maailma
on heittänyt heidät erilaisiin tilanteisiin, vienyt kummankin
elämää täysin vastakkaisiin suuntiin niin, että tavatessa
uudestaan ei voi muuta kuin vierastaa: onko minulla tuon kanssa enää
mitään yhteistä? On. Kukaan ei voi viedä pois sitä, mikä
kaikesta huolimatta yhdistää lapsuuden ystäviä. Kaiken sen kuonan
ja maailman päälle heittämän roskan alla on lopulta se sama
ihminen, jonka kanssa lähti lumisotaan.
No
huh, kyllä oli rankkaa settiä (hyvällä tavalla, jos niin voi
sanoa)! Masentava,
ahdistava ja tosi. Onneksi mukana oli sitä mustaa huumoria, sen
avulla tästä selvittiin. Ja sekin auttoi, että lopussa oli
nähtävissä jonkinlaista positiivisuutta ja uskoa tulevaisuuteen,
toivoakin. Harmi vain, että todellisuudessa asiat eivät ehkä aina
löydä niinkään onnellisia ratkaisuja kuin tässä.
Tärkeä
teos ajankohtaisesta aiheesta ja vaikuttava lukukokemus.
Parhaimmillaan se oli nimenomaan yritysmaailmaa kuvatessaan. En
tiedä, voiko Metsäjättiä
sanoa satiiriksi, vaikka sellaiseksi teosta on kai nimitetty; kaikki
tuntuu liian todelta ollakseen pelkkää satiiria. Välillä toki
ammutaan yli tai jaaritellaan samoja asioita eri äänin kertaillen,
mutta se ei haittaa. Minuun tämä iski ja kovaa. Täytynee tarttua
joskus siihen Vadelmavenepakolaiseenkin, josta ehdin jo nähdä varsin viihdyttävän elokuvaversion Espoo Ciné -festareilla.
Olitpa kirjoittanut tästä kirjasta hyvin! Itse pidän suunnattomasti Nousiaisen tavasta kirjoittaa, ihastuin aikanaan Vadelmavenepakolaiseen, ja sen jälkeen olen lukenut Metsäjätin ja Maaninkavaaran. Ja noista molemmista olen pitänyt. <3
VastaaPoistaKiitos! Innosti aika pitkällisesti tarinoimaan tuo Metsäjätti, sen verran kolahti minuun. Ja tarkoitus olisi kyllä miehen muuhunkiin tuotantoon tutustua, kunhan ehtii (kun lukulista on tuhottoman pitkä muutenkin, eikä sitä saa lyhennettyä edes lukemalla).
Poista