tiistai 3. kesäkuuta 2014

Piraijakuiskaaja: Faunoidit Kalifornian auringossa

Annukka Salama:
        Piraijakuiskaaja (2013, WSOY)


Piraijakuiskaaja on nuorille suunnattua urbaania fantasiaa tai paranormaalia romantiikkaa, miten sen nyt ottaa. Sarjan aloitti Käärmeenlumooja.

Unna, jolla on oravan ketteryys, ei oikein viihdy lukiossa. Sen sijaan faunoidipoikaystävä Rufuksen kanssa sujuu suorastaan ruusuisesti, ja mukana menossa ovat tietysti myös vanhat tutut faunoidikaverit Joone, Ronni ja Vikke. Uusiakin tuttavuuksia tavataan: kameleontti Nemo ja hänen siskonsa Eden tuovat kuvioon kivasti hiukan räväkkyyttä lisää.

Faunoidijengi lähtee matkalle Amerikan ihmemaahan. Tarkemmin sanottuna aurinkoiseen Kaliforniaan, missä odottavat shoppailutaivaat ja surffailuaallot. No, ei sitä tietenkään pelkästään hummailemaan lähdetä, vaan Los Angelesissa odottaa myös kansainvälinen voimaeläinsuojeluvaltuutettu, jolta pitäisi käydä utelemassa tietoja oravatyttö Unnan perimästä. Joone on ulkomailla levytyssopimusta rustaamassa, muut porukasta entouragena muuten vaan.

Ykkösosan tavoin teos imaisee mukaansa kuin Tyynen valtameren virtaukset. Hahmot ovat ihastuttavia, ja heidän seikkailujaan todellakin haluaa lukea (tai ainakin minä haluan). Vauhtia riittää, eikä huumoriakaan ole unohdettu.

Nemo ja Eden hurmasivat minut täysin. Unohda koko Rufus ja Unna -kuvio (heidän kuherteluunsa alkoi jo kyllästyä muutenkin – ennen aivan lopun käännettä), näissä surffailijanuorissa on rokkaavaa särmää triplasti enemmän. Eden varsinkin ihastutti. Nemo jäi vielä toistaiseksi pikkaisen pinnalliseksi, mutta ehkä jatko tuo siihen kutinaan helpotusta.

Unnan ja Rufuksen suhteesta en enää jaksanut olla niin kiinnostunut, en ennen kuin vasta aivan lopussa. Lepertely ja kuhertelu ja mustiskohtaukset ja muu sen sellainen toisti itseään liian pitkän aikaa. Unnaan aloin jopa hitusen ärsyyntyä; missä on se ketterän vikkelän nokkela oravainen, joka Käärmeenlumoojan alussa ihastutti? Toki oravantaitoja hyödynnetään surffaillessa tai skeittaillessa, mutta ne tuntuvat siitä huolimatta jäävän jonnekin taustalle, ja pintaan jää vain oravan pelokkuus. Miksi kaikki sarjan miekkoset saavat voimaeläimikseen cooleja vahvoja eläimiä, kun taas ainoan tytön on tyytyminen arkaan oravaan? No, siinäkin asiassa Eden vetää paremmaksi, vaikka ei varsinainen faunoidi olekaan. Rufuksen ylivoimaisuus, kaikkivoipaisuus, suorastaan täydellisyys ei suoraan sanottuna ole kiinnostavaa. Komea, seksikäs, huumorintajuinen, älykäs, rakastava, tunteistaan puhuva, sopivasti mustasukkainen (no okei, ehkä vähän liikaakin), upporikas lohikäärme – joojoo, nyt joku raja siihen jo! Ja kaiken tämän lisäksi tulee vielä Piraijakuiskaajan paljastukset miekkosen sukuhistoriasta. Riittää jo!

Vanhoista hahmoista oli ihana päästä hiukan tiukemmin lepakkopoju Ronnin hahmoon kiinni, vaikka olisin halunnut lukea tyypistä vieläkin enemmän. Kiinnostava hahmo kaikessa ristiriitaisuudessaan. Harakanpoika Joone on ihana, villivarsa Vikke vaan väsyttävä – mutta toisaalta tarpeellinen pitämään vauhtia yllä nasevan sanailun saralla. Miksei muuten kellään voi olla normaalia, tavallista nimeä?

Juoni kulkee sinänsä mukavasti, mutta ykkösosan tavoin minusta alkoi tässäkin tuntua jossain keskivaiheilla, että nyt vain junnataan eikä edetä. Junnaaminen ei nyt siis tarkoita sitä, että samaa asiaa vatvottaisiin ikuisuuksia, vaan enemmänkin sitä, että kaikkea tehdään, mutta varsinainen juoni ei ole matkalla minnekään. Käydään shoppailemassa ja surffailemassa ja snorklailemassa ja skeittailemassa ja ihan vaan chillaillaan, mutta juonellisesti ei päästä eteenpäin. Eivät nämäkään kohdat siis tylsiä ole, mutta jotenkin niitä olisi voinut rytmittää paremmin muiden, juttua edistävien tapahtumien sekaan. Metsästäjien ja faunoidien välinen kamppailu olisi kiinnostanut enemmän kuin se kuhertelu. Oli niillä lomailukohtauksillakin tietysti merkityksensä ryhmän sisäisen dynamiikan valottajina, mutta ehkä vähän vähempikin olisi riittänyt. Lopulta loppuhuipennus tulee melkein yllättäen ja on ohi turhan nopeasti.

Kieli on nuorekasta ja vetävää, hiukan rosoista hyvällä tavalla. Erityisen mielellään lukee hahmojen keskinäistä sanailua. Hyväntahtoinen naljailu on kai sitä parhaiten määrittävä piirre, ja sitä on suorastaan hykerryttävää lukea. Huumori kukkii kuin isoäidin pelakuut.

Häiritseviäkin piirteitä löytyy, esimerkiksi termiä 'geesh' viljeltiin vähän turhan paljon. En oikein osannut päättää, miten tuo pitäisi lukea suomenkielisessä tekstissä, siis 'tsiis' vai 'keesh' vai 'giish' vai miten. Anglismeja muutenkin viljellään huolella. Okei, ymmärrän, että sillä tavoitellaan nuorten lukijoiden omaa kieltä, mutta minua alkoi hiukan häiritä niiden paljous silti. Mutta toisaalta, US of A:ssahan tässä ollaan, niin ehkä sekin selittää.

Sepä tuokin muuten mieleeni uuden asian. Kun kerran Amerikassa ollaan, niin siellä kai puhuttaisiin sitten amerikkaa. Ei kun siis englantia. Olin päättelevinäni joistain yhteyksistä, että Unna ei ilmeisesti puhu tai ymmärrä kieltä kovinkaan hyvin, mutta silti välillä vaikutti, että hän jutteli paikallisten kanssa ongelmitta. Esimerkiksi tämä voimaeläinsuojelutyyppi – puhuiko hän norsunmuistinsa avulla suomea? Vai tulkkasiko Rufus? Joissain kohdissa minun oli vaikea ymmärtää, mitä kieltä tässä nyt oltiin puhuvinaan. Joitain lyhyitä repliikkejä oli englanniksi, mutta pääasiassa ne oli 'suomennettu'.

Fantasiapiirteiden lisäksi tarinassa on turhan paljon muitakin epäuskottavuuksia, joita en oikein tahtoisi pureksimatta niellä. Unnan koulukokemus esimerkiksi on ärsyttävän yksipuolisen negatiivinen. Löytyykö hyvinvointi-Suomessa muka koulua, jossa yhden lukiolaisen kiusaamiseen osallistuvat oppilaiden lisäksi myös opettajat? Siis lukiota, ei mitään peruskoulua? Eikä kyse nyt ollut pelkästä piireistä ulos sulkemisesta, vaan suoranaisesta kiusaamisesta, ainakin opettajien taholta.

Häiritsevää oli myös (kuten ykkösessäkin) Unnan perheen kuvaus, joka jäi turhan heppoiseksi. Suuri paljastus tyttären ja tämän poikaystävän yliluonnollisista ominaisuuksista ja ”kaapista tulon” vastaanotto ei millään muotoa tunnu luonnolliselta. Kaikki on ohi hetkessä, ja vanhemmille on ihan okei, että Unna on mitä on, poikaystävänsä on mitä on, ja vielä kaiken lisäksi sekin, että (alaikäinen, koulusta sopivasti pariksi viikoksi erotettu) Unna häippäsee Amerikkaan poikaystävänsä ja tämän kavereiden kanssa. Kenellä tavallisella lukiolaisella on muka varaa ja mahdollisuus lähteä noin vain matkalle kesken lukukauden, ilman sen pitempää valmistautumista? Vähän epäilytti koko tämä shoppailusurffailuchillailumatka kokonaisuudessaan.

Lopuksi pitää vielä ihmetellä tätä voimaeläinsuojeluyhdistystä ja -valtuutettua. Kävi selväksi, että sanayhdistelmä on aika ovela ja hauska, mutta eikö kuitenkin olisi luontevampaa lyhentää sitä suuntäytettä vaikkapa pelkäksi valtuutetuksi (joskus se lyheneekin esimerkiksi suojeluvaltuutetuksi, mutta liian harvoin, liian vähän). Ihan kuin joku oikeasti sanoisi tuommoista sanahirviötä jatkuvasti.

Hyvä, vaikka ei ehkä aivan yhtä hyvä kuin ykkönen. Tai ehkä ykkösessä oli uutuudenviehätystä ja uuden idean hurmaa, mene ja tiedä missä syy preferensseille. Tässä oli kiinnostavaa päästä syvemmälle faunoidien maailmaan ja sisäiseen politiikkaan. Ja Ronniin! Vauhdikas toiminta, hyvät hahmot, huumori ja kielen imu pitävät teoksen kirkkaasti pinnalla huolimatta eräistä epäloogisuuksista ja joistakin ärsyttävistä piirteistä. Loppu saa janoamaan lisää, eli kyllä siihen seuraavaankin osaan aion sitten joskus tarttua.

2 kommenttia:

  1. Minuakin ärsytti nuo tehosanat/anglismit, varsinkin kun kirjoitusasu vaihteli niin kovasti, oli englanniksi, suomennettuna ja vielä lausuma-asussa kirjoitettuja tehosanoja. Minusta noita faunoidien eläinominaisuuksia myös korostettiin ja toistettiin turhan paljon, se vei huomiota juonelta. Silti tämä oli oikein vetävä ja vauhdikas kirja, jatkoa odotellessa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, nyt kun mainitsit, niin kyllä tosiaan taidettiin aika paljon eläintä korostaa, esimerkiksi hahmoihin viitattiin eläimien nimillä (tyyliin "se lohikäärme"). Ja silti minulle jotenkin jäi sellainen olo, että eläinpuolesta ei oikeastaan ollut lopulta mitään iloa, ainakaan Unnalle. Rufukselle tietysti oli. Vähän kuten ykkösessäkin, ärsytti hiukan se, että tyttö saa vaan vikistä kun jätkät hoitaa homman. Jatkoa minäkin jäin kaikesta huolimatta venailemaan!

      Poista