Vala: Kotimaista kirjallisuushistoriaa näyttämöllä

Vala (Teatteri Avoimet Ovet, 2013)

Käsikirjoitus & ohjaus: Virpi Haatainen 

Rooleissa: Ella Pyhältö, Henry Hanikka, Juhani Rajalin

Kävin teatterissa. Kun nyt oli tämmöinen kirjallisuusaiheinen näytelmä, niin sehän sopii mainiosti aiheeksi tännekin. Teatteri Avoimien Ovien Vala kertoo 1900-luvun alkupuolella eläneestä Katri Valasta.

Karin Wadenström eli Katri Vala (1901-1944) oli runoilija, opettaja ja suomentaja. Hän kuului Tulenkantajat-ryhmään, joka vaikutti Suomen taiteilijapiireissä 1920-luvulla, erityisesti kirjallisuudessa. Vala julkaisi vapaamittaista lyriikkaa, jonka vastaanotto aikanaan oli ristiriitaista. Myöhemmin, 30-luvulla, hän aktivoitui yhä enemmän poliittisesti (vasemmalle päin) ja joutui sen tähden myös ongelmiin. Tuberkuloosiin hän sairastui jo 1928, eikä koskaan kunnolla parantunut: sairaus johti hänen kuolemaansa Eksjön parantolassa Ruotsissa 42-vuotiaana.

Näytelmä kertoo Katri Valan elämästä monipuolisesti, mutta keskittyy erityisesti hänen suhteisiinsa muiden ihmisten kanssa. Miesten, jos tarkkoja ollaan. Valasta maalataan kuva temperamenttisena, elinvoimaisena, voimakkaasti tunteidensa kautta elävänä naisena. Tämä tuntuu vaikuttavan hänen runoudessaankin, josta on ympätty pätkiä näytelmään sinne sun tänne.

Teos on toteutettu minimalistisesti kolmen näyttelijän voimin. Ella Pyhältö esittää pääosaa suurella innolla ja intensiteetillä. Kiihkeästi hän kuvaa Valan vuoristoratamaista elämää. Onnellistakin onnellisemmat hetket sekä kurjuuden, ikävän ja sieluntuskan alhot vaihtelevat vuoroveden lailla runoilijan elämässä. Rakkaus ja pettymys, poliittinen aktivismi ja vaino, tulevaisuudenusko ja köyhyys, sairaus ja elämänhalu. Elämä on yhtä taistelua.

Miesrooleja hoitavat Henry Hanikka ja Juhani Rajalin. Ensimmäinen vetää kirjailija ja kulttuurivaikuttaja Olavi Paavolaisen roolin viileän tenhoavasti, jälkimmäinen nähdään nuorempana veljenä Erkki Valana sekä kirveellä veistetyn oloisena runoilija Yrjö Jylhänä.

Lavastus on melkoisen niukkaa, mutta niin kai oli Valan elämänkin laita. Hyvin välittyy ainakin mielikuva puutteesta ja köyhyydestä, mikä toisaalta korostaa sisäisen maailman rikkautta.

Esitys ei liikoja selittele, onneksi. Kohtaukset seuraavat toisiaan välillä liittyen edellisiin vain väljästi. Katsojalle jätetään tilaa. Turha historian opettaminen on jätetty pois, näytelmässä keskitytään vain olennaiseen; runoilijan persoonaan ja elämään. Toisaalta Valasta ei ehkä ihan kaikkea saa irti, jos ei tiedä mitään 1900-luvun alun Suomen (kirjallisuuden ja taiteen) historiasta.

Runoilijan lapsuudesta kerrotaan välillä lyhyin takaumajaksoin. Suhde isään nousee niissä vahvasti esiin, vaikka isää ei tavatakaan; veli ja sisar vain. Muuten ihan hyviä pätkiä, mutta vähän oudoksuttaa, kun aikuiset näyttelijät tekeytyvät lapsiksi – siinä kun eivät oikein tunnu onnistuvan, vaikka muuten ovatkin hyviä ja varmoja. Vanhoista lapsista jää vähän lässyttävä muisto.

Runo-osuudet uppoutuvat taitavasti osaksi näytelmää. Valasta annetaan kuva spontaanisti runoja sielustaan pulppuavana ihmisenä, ainakin nuoren naisen huumassaan. Vanhempana ei aina runoilemaan pysty, ei voi, mutta ilmankaan ei voi elää. Runojen luontokuvat, kiihkeys, salaperäisyys nousevat esille.

Tykkäsin. Kiihkeä, vaikuttava esitys, joka herätti monenlaisia tunteita. Ella Pyhältön Katri Vala imaisee intensiteetillään mukaansa, ja hänen roolityönsä onkin (luonnollisesti) esityksen kantava voima. Eivät olleet turhia nämä teatterissa vietetyt pari tuntia!