Hunger Games: HG vs. BR

Suzanne Collins:

The Hunger Games (2008, Scholastic Press)

Kuten aiemmin uhkasin, luin nyt sitten tämänkin nuorten dystopiascifin ja kirjoitin siitä. Collinsin huippusuositusta kirjasta on tehty myös elokuva ja tulossa on jatko-osaan perustuva jatko-osakin.

Amerikan jälkeläisessä Panem-valtiossa alistettuja hallitaan Nälkäpelillä. Siinä jokainen kahdestatoista aikoinaan kapinoineesta alueesta luovuttaa joka vuosi kaksi teini-ikäistä, tytön ja pojan, julmaan tappopeliin hallitsevan kansanosan viihdykkeeksi. Nuoret viedään areenalle, jossa he joutuvat selviytymään tappamalla toisiaan; vain yksi voi jäädä voittajana henkiin.

Katniss Everdeen joutuu areenalle kuusitoistavuotiaana, kun hän ilmoittautuu vapaaehtoiseksi pelastaakseen arvalla valitun nuoremman sisarensa. Toinen alueelta 12 valittu on leipurin poika Peeta Mellark. Heidät kuljetetaan pääkaupunkiin Capitoliin, jossa lyhyen harjoittelujakson jälkeen heidät syöstään metsäiselle taisteluareenalle muiden ”pelaajien” kanssa. Tappaminen voi alkaa.

Katnissin ja Peetan välille kehitellään myös romanttisia kuvioita: Peeta ilmoittaa televisokameroiden edessä olleensa jo pitkään pihkassa Katnissiin. Romanssin kohtalo näyttää kuitenkin synkeältä, kun molemmat ovat joutuneet mukaan Nälkäpeliin.

Tarina kulkee Katnissin kertomana. Se on melko sujuvasti kirjoitettu ja imaisee helposti mukaansa. Leffan nähneenä voin sanoa, että sen juoni noudattelee aika uskollisesti kirjaa, joten varsinaisia yllätyksiä ei tullut vastaan. Silti jännitys piti otteessaan.

Kirjaan on saatu ahdettua monenlaisia aineksia: tietysti seikkailua ja toimintaa, mutta myös esimerkiksi prinsessamuuttumisleikkiä ja tyttökirjamaisia juttuja. Melkeinpä tuntuu, että Collins on vilkaissut nuortenkirjahyllyä ja tehnyt niiden keittämiseen käytetyistä aineksista listan, jota on sitten käyttänyt oman työnsä reseptinä. En tiedä, pitäisikö siitä yllättyä vai ei, mutta lopputulos toimii.

Nyt tekee mieli verrata tätä oikein kunnolla Koushun Takamin Battle Royaleen. Siinä idea on siis melko samanlainen: koululuokallinen nuoria viskataan saarelle tappamaan toisiaan kunnes vain yksi on jäljellä. Hitusenhan näitä jo vertailin – Nälkäpeli-leffan perusteella – aiemmassa kirjoituksessani. Selvennykseksi: lyhennän tästä eteenpäin Hunger Gamesin HG:ksi ja Battle Royalen BR:ksi

Yhtäläisyyksiä löytyy pääidean lisäksi myös pienemmistä yksityiskohdista. Juonissa on monia samanlaisia jippoja ja kommervenkkejä, jopa epäilyttävän paljon. Esimerkiksi tyttöpoikaparin asettaminen keskiöön ja jonkinlaisen rakkaustarinan kehittely, jopa sen kolmiodraamallisuus, jossa kolmantena osapuolena on joku poissaoleva. HG:ssä se on kotiin jäänyt Katnissin metsästäjäkaveri Gale, BR:ssä heti alussa kuollut Yoshitoki. Molemmissa kapinoidaan tai ainakin halutaan kapinoida hallitsevaa järjestelmää ja yhteiskuntaa vastaan. Molemmissa pelialueita hallitaan jollain tavalla ylemmältä taholta ja kuolleista tiedotetaan tietyin väliajoin. Yksittäisiä juonenkäänteitäkin löytyy, mutta en niitä nyt tässä rupea paljastamaan.

Hahmojen välille voi melkein laittaa yhtäläisyysmerkkejä. Tietysti päähenkilöistä löytyy samanlaisia piirteitä, mutta myös sivuhahmoissa voi havaita käytetyn samoja kaavoja. On mentorityyppejä, jotka ovat kokeneet pelien julmuuden jo aiemmin ja voivat nyt opastaa nuorempiaan, on hulluja psykopaattitappajia, on autettavia tai sellaisia, jotka haluavat auttaa muita, on pelin ulkopuolella olevia perheitä ja pelinjohtajapahiksia.

Samanlaisuuksien puiminen on kuitenkin tylsää. Paljon hedelmällisempää on miettiä, mikä näissä kahdessa saman teeman variaatiossa on erilaista, sillä oleellisia eroja aiheen käsittelyssä kyllä löytyy.

Yksi tärkeä ero on se, että HG on selkeästi yhden tytön sankaritarina. BR:ssä on toki keskiössä muutama hahmo, mutta siinä kerronta jakautuu selvästi laajemmalle. Jokainen luokan 42 oppilaasta tavataan, jokaisella on nimi ja jonkinlainen persoonallisuus tai ainakin sellaisen tynkä. HG ei anna kaikille tapettaville edes nimeä saati sitten juuri mitään muutakaan ominaisuutta. He jäävät pelkiksi raadoiksi, jotta väkimäärä areenalla vähentyisi.

Oleellinen syy tähän kai on se, että HG käyttää minäkerrontaa, kun taas BR:ssä on kaikkitietävä kertoja. Kertojana Katniss – kuten myös henkilönä – on melko itsekeskeinen. Häntä ei paljoa kiinnosta muiden tekemiset, jos ne eivät mitenkään vaikuta häneen itseensä. Kovien olojen kasvattamana sankarittarena hän on kylmä ja laskelmoiva, mutta ei täysin tunteeton, mikä käy parhaiten ilmi hänen suhteessaan pikkusiskoonsa Primiin. Katniss on kuin joku soturiprinsessa tai metsästyksen jumalatar.

Kerronnan keskittymiseen liittyy tavallaan myös se, miten uhrattavat nuoret on valittu mukaan tappopeleihin. Molemmissa sattumanvaraisuudella on oma osansa, mutta eri tavoin. HG:n teinit tulevat eri alueilta, kun jokaiselta alueelta arvotaan tyttö ja poika. Nämä kaksi saattavat tuntea toisensa, mutta muita osallistujia he eivät ole koskaan aiemmin tavanneet. BR:n asetelma on astetta julmempi: saarelle heitetään kokonainen sattumanvaraisesti valittu koululuokka, eli ystävät joutuvat tappamaan toisiaan. Silloin testataan ystävyyden lujuutta ja luottamusta, silloin saadaan selville lähimpien ihmisten perimmäinen luonne äärimmäisessä stressitilanteessa. Kerronnan kohteena on enemmän koko luokan tarina kuin yhden ihmisen kohtalo.

Ehkä selvin näitä kahta erottava ominaisuus on kuitenkin suhde ulkomaailmaan. BR:n saari on oma pienoismaailmansa, sieltä ei ole mitään yhteyksiä ulos. Tarina alkaa siitä, että luokka on jo bussissa matkalla kohti saarta, vielä tietämättöminä kohtalostaan. Nuoret ovat vankeja pienoismaailmassaan, ja jokaisen suhde tappamiseen ja koko peliin on heidän sisintään määrittävä tekijä. Saarella jokainen paljastaa oman luonteensa, oman peruslaatunsa, sillä äärimmäisessä tilanteessa ei voi enää esittää olevansa jotain muuta kuin on.

HG tuo peliin mukaan median. Se on siis kuin jonkinlaista äärimmilleen vietyä tosi-tv:tä, Survivor Extreme. Kirja ehtii edetä jo melkoisen pitkälle ennen kuin päästään edes areenalle: alussa ollaan kotona, on Nälkäpeliin lähtevien nuorten valinta, on mediahäslinkiä Capitolissa, haastatteluja, esiintymistä, harjoittelua, sitten vasta joudutaan itse peliin. Tilanteessa, jossa selviytyminen saattaa riippua varakkaiden, pelin ulkopuolisten sponsoreiden mahdollisesta suopeudesta, kannattaa ehkä esittää olevansa jotain muuta kuin on. Kannattaa luoda tarinaa, kannattaa tehdä itsestään kiinnostava, haluttava, muista erottuva. HG:n tappaminen ja selviytyminen on jatkuvaa tietoista esiintymistä, ainakin Katnissille. Voisi arvella, että Peeta ei ehkä esitä olevansa muuta kuin on, mutta varmuutta ei voi tietää, koska kaikki nähdään kuitenkin Katnissin sävyttämien silmälasien läpi.

Jos näitä kahta teosta siis vertaa keskenään, voisi kai sanoa, että toinen kertoo oman itsensä löytämisestä ja tuntemisesta äärimmäisen tilanteen pakottamana, toinen esiintymisestä ja oman sisimpänsä peittämisestä muiden katseilta äärimmäisen stressin alaisena. Toisin sanoen nämä kaksi tarinaa lähestyvät samanlaista asetelmaa täysin vastakkaisista suunnista.

Kumpi oli parempi? Vaikea kysymys. Kummastakin tykkäsin. Kuitenkin ehkä enemmän Battle Royalesta, lähinnä sivuhahmojen takia. BR:n hienoimpia ja kauneimpia ominaisuuksia oli juuri se, että luokan jokainen oppilas sai oman tarinan ja se, kuinka jokaisen ajatuksiin päästiin sisään kuolin- tai tappohetkellä. HG:ssä minua ärsytti se, kuinka yksiulotteisia suurin osa hahmoista oli, tai kuinka moni ei edes saanut nimeä ennen kuin oli jo lahdattu ruumiiksi. Toisin sanoen minua häiritsi Katnissin itsekeskeisyys, kuinka hän ei edes vaivautunut opettelemaan kanssakilpailijoidensa nimiä tai mitään muitakaan ominaisuuksia ennen areenalle joutumista. Olisihan sen nyt kai tyhmäkin tajunnut, että muiden pelaajien vahvuuksien ja heikkouksien tuntemisesta olisi saattanut olla apua sitten pelissä, kun niihin kuitenkin olisi ollut mahdollisuus jonkin verran tutustua.

Toisaalta haluaisin kannustaa HG:tä naispäähenkilöstä. Katniss ei ole mikään neito pulassa, vaan hän on itsenäinen ja vahva. Hän osaa metsästää, selviää luonnossa omin avuin ja pystyy pitämään itsestään huolen. Silti hän ei ole täydellinen, onneksi, sillä hänen heikkoutensa löytyvät tunnepuolelta. Hänellä on vaikeuksia päästää ihmisiä lähelleen ja näyttää omia tunteitaan. Sekin tekee hänestä erilaisen monista romantiikan nälkäisistä nuorten(tyttö)kirjojen sankarittarista. Parempi esikuva hän kai on nuorille tytöille kuin monet nimeltä mainitsemattomat muut.

Kumpaa suosittelen? Kumpaakin, jos alkuasetelman raakuus ei pelota. Ja jos pystyy lukemaan englanniksi, sillä ainakaan toistaiseksi BR:stä ei ole tehty suomennosta. Oma lukunsa on sitten HG:n jatko-osat, jotka käsittelen erikseen.