Battle Royale: Ystävyyttä verisellä näyttämöllä

Koushun Takami:

Battle Royale (1999, englanninnos japanista Yuji Oniki 2003, tarkastettu painos 2009, Viz Media)

Koushun Takamin tiiliskivimäinen Battle Royale nauttii kulttimainetta erityisesti elokuvasovituksensa ansiosta (jonka olen toki nähnyt). Rinnakkaismaailman Japaniin sijoittuva ajatuksia herättävä teos on täynnä verta ja tappamista; en todellakaan suosittele herkkäluontoisille, vaikka itse tykkäsinkin.

Luokallinen 15-vuotiaita koululaisia heitetään saarelle tappamaan toisiaan. Vain yksi voittaja voi selvitä hengissä. Muiden on kuoltava ennen kuin ”peli” päättyy. Raatojen tasainen tuotto varmistetaan erilaisin pakottein: jokainen saa sattumanvaraisen aseen ja kaulapannan, joka räjähtää, jos sen käyttäjä esimerkiksi yrittää karata tai on joutunut kielletylle alueelle. Seurauksena on tietysti verta ja suolenpätkiä, kun oppilaat yrittävät kukin tavallaan selvitä saarelta elossa.

Kerronta keskittyy erityisesti muutaman hahmon ympärille, mutta kaikki luokan 42 oppilasta tavataan jollain tapaa. Keskeisiä hahmoja ovat rokkaripoika Shuya Nanahara, runoilijatyttö Noriko Nakagawa sekä edellisvuotisen taistelun voittaja, hiukan vanhempi poika Shogo Kawada, jotka lyöttäytyvät yhteen jo alkupuolella. Heidän tavoitteenaan on paeta saarelta, paeta hullua valtiota, joka määrää heitä tappamaan luokkatovereitaan – ja ehkä myös kostaa vallanpitäjille sitten joskus.

Saarella on kuitenkin myös sellaisia, jotka ovat valmiita ja halukkaitakin pelaamaan sääntöjen mukaan. On sellaisia, joille tappaminen ei tuota sen suurempia tunnontuskia, ja tietysti myös niitä, jotka ovat niin peloissaan, että näkevät muut uhkana – ja ovat siksi valmiita tappamaan. Vaikka ei haluaisikaan ketään tappaa, voi olla pakko, jos ei itse halua kuolla. Ruumisluku kohoaa nopeasti, vaikka suurin osa hahmoista oli vielä äsken aivan tavallisia nuoria aivan tavallisine ongelmineen.

Tapahtumapaikkana on autoritaarinen Itä-Aasian käsittävä valtio, johon kuuluu siis myös tämän rinnakkaismaailman Japani. Vahvasti tulee kyllä Pohjois-Korea mieleen siitä, miten valtio ja vallanpitäjät näyttäytyvät teoksessa. Kuten Shogo asian sanoo, ”tämä maa on hullu, mutta hyvin johdettu.” Jotain mätää Japaninmaalla...

Japanilaisuus näkyy teoksessa parhaiten nimistössä. Hetken kestää tottua vieraisiin nimiin, jotka näyttävät melkein samoilta, mutta luku-urakassa auttaa kirjan alkuun sijoitettu nimilista luokan oppilaista. Itse kopioin listan erilliselle paperille, jolle saatoin sitten myöhemmin merkitä, kuka oli kuollut, minkälainen ase kenelläkin oli ja muuta sellaista (jos ei olisi ollut kirjaston kirja, olisin kirjoittanut suoraan teoksen listaan).

Muutenkin vieras kulttuuri toki paistaa läpi. Koulujärjestelmän piirteet tulevat ehkä ensimmäisinä mieleen, mutta myös vaikkapa miehen ja naisen roolit. Ne ovat japanilaisessa kulttuurissa hieman erilaisia kuin länsimaisessa, mikä voi vaikuttaa erityisesti naispuolisen lukijan kokemukseen. Norikon rooli jää hiukan raakileeksi; miesten suojeltavaksi varjoksi, jolla ei ole omaa tahtoa. Toisaalta myös esimerkiksi rakkauden ilmaisemisen kanssa ollaan ehkä hieman häveliäämpiä kuin länsimaissa oltaisiin. Tärkeämpää on luottamus ja lojaalius, jos ei auktoriteetteja kohtaan niin ainakin ystäviään. Itse olen tutustunut japanilaiseen kulttuuriin jonkin verran ja käynytkin maassa, joten en juurikaan jäänyt ihmettelemään kulttuurisia normeja tai niitä muutamaa tekstissä esiintynyttä japanilaista sanaa.

Juonesta en tiedä, mitä sanoa. Alkuasetelma oikeastaan jo kertoo kaiken oleellisen. Nelisenkymmentä nuorta, joista suurin osa tulee olemaan kuolleita kirjan lopussa. Se on kaikille selvää jo takakannen perusteella.

Ja kuitenkin kirja ja sen käänteet pitää otteessaan. Toiminta on vauhdikasta ja sitä on paljon. Kirjaa saattaakin lukea helposti pelkästään aivottomana verimättönä, mutta minä löysin siitä kyllä enemmänkin arvoa.

Battle Royalen väkivalta on todella graafista ja raakaa. Takami ei lainkaan pelkää näyttää, miten veri lentää. Kuolintapoja on monia erilaisia, suurin osa saa luodista, mutta on myös sellaisia, jotka kuristetaan tai myrkytetään tai joiden aivot hakataan tohjoksi. Jokainen kuolema on silti hätkähdyttävä.

Monessa kohtauksessa kertojan ääni on kuolevan puolella, lukijalle vilautetaan oppilaiden viimeisiä ajatuksia ennen kuolemaa. Joillain mielessä on rakkaus, toisilla esimerkiksi epäusko. Kuinka moni meistä todella ymmärtää voivansa kuolla millä hetkellä hyvänsä? Edes kirjan kuvaamassa tilanteessa, jossa kuolema on jopa todennäköinen? Joskus taas nähdään kuin röntgenkameralla tappajan ajatuksiin. Mikä motivoi murhaamaan entisiä ystäviä? Millä tappaja oikeuttaa tai selittää tappamista itselleen?

Enemmän kuin väkivallasta minä vaikutuin psykologisesta sisällöstä ja teemoista. Teos on kuin tutkielma 42 erilaisesta tavasta reagoida tilanteeseen, josta voi selvitä hengissä vain tappamalla ystävänsä. Oppilaat ovat melko homogeenistä porukkaa, vaikka jokaisella onkin oma taustatarinansa. Ja kuitenkin jokaisella on oma tapansa selviytyä tai tuhoutua – niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Aihe johdattaa itsetutkiskeluun. Mitä minä tekisin vastaavassa tilanteessa? Tappaisinko ystäväni? Kuolisinko? Yrittäisinkö liittoutua vai olisinko yksin? Suojelisinko muita, pettäisinkö, luottaisinko liian helposti, yrittäisinkö löytää pakokeinoa, pelkäisinkö liikaa? Oikeastihan sitä ei voi todella tietää ennen kuin olisi osa kirjan tapahtumia, mutta ehkä jotain pystyy kuitenkin arvelemaan. Jos rehellisiä ollaan, niin todennäköisesti piiloutuisin jonnekin ja kuolisin jo alkupuolella – hahmo, jonka tarkoituksena on esitellä muita, niitä kylmäverisiä tappajia, enemmän kuin olla varsinaisesti aktiivisena toimijana.

Battle Royale kuvaa myös ihmisten välistä luottamusta. Hyvienkin ystävien voi olla vaikea luottaa toisiinsa, kun kuka tahansa voi milloin tahansa pettää muut. Voiko toista ihmistä koskaan tuntea täysin? Voiko varmasti sanoa, että toinen ei tappaisi pelastaakseen itsensä? Uskaltaako luottaa toiseen ja siihen, että hänkin luottaa takaisin? Teoksessa nähdään monenlaisia esimerkkejä siitä, mihin luottamus tai sen puute voi johtaa.

Jos jotain kritisoisin, niin ehkä osaa hahmoista. Esimerkiksi psykopaatti tappaja -hahmo oli aivan liian luodinkestävän täydellinen ollakseen oikea ihminen. Hän muistuttaa enemmän jotain anime-hahmoa kuin todellista kuolevaista. Toinen outo piirre on joidenkin 15-vuotiaiden ihmeelliset taidot ja tiedot. Koululaiset vaikuttivat aika lailla ikäistään vanhemmilta joissain ominaisuuksissaan. Ja tietysti myös jo aiemmin mainitsemani Noriko, joka jäi aika laimeaksi tytöksi.

Siitä on useampi vuosi, kun näin elokuvan. Pääosiltaan se on muistaakseni melko uskollinen kirjalle muutamia juttuja lukuun ottamatta: elokuva esimerkiksi sijoittuu tulevaisuuden Japaniin kuvitteellisen Suuremman Itä-Aasian Tasavallan sijaan, ja pelinjohtajan rooli ja luonne ovat hiukan erilaisia näissä versioissa. Elokuvassa siinä roolissa nähdään aivan mahtava Takeshi Kitano. Manga-sarjakuvaversiosta en osaa mitään sanoa, kun en ole lukenut.

Tärkein ero liikkuvan kuvan ja tekstin välillä (pituuden lisäksi) onkin ehkä näkökulmassa. Elokuvassa ei millään voi päästä samalla tapaa hahmojen ajatuksiin ja mieliin kuin kirjassa. Vaikka kirjassa on aivan yhtä lailla veristä väkivaltaa ja menevää toimintaa, kertoo se kuitenkin kaiken hieman eri perspektiivistä. Kirjassa on henkilökohtaisemmin mukana. Vaikka minäkertojaa ei käytetäkään, pääsee lukija silti hyvin lähelle hahmoja. Elokuva mässäilee enemmän kaikessa visuaalisuudessaan, kirja luottaa lukijan omaan mielikuvitukseen.

No entä Suzanne Collinsin Nälkäpeli, kuulen jonkun kysyvän. Nälkäpeliä (The Hunger Games, 2008) on tietysti verrattu kovastikin sitä aikaisemmin ilmestyneeseen Battle Royaleen. Itse en ole Collinsin teosta lukenut (ehkä pitäisi nyt sitten tämän jälkeen, ihan vain vertailun vuoksi), mutta elokuvan olen kyllä nähnyt. Sen perusteella sanoisin, että asetelma ja jotkin juonenkäänteet ovat kyllä hyvin samankaltaisia.

Ja silti, oleellisia erojakin löytyy. Ainakin elokuvana Nälkäpeli oli viihteellisempi, värikkäämpi, vähemmän synkkä, nuoremmalle yleisölle suunnattu, amerikkalaisempi (mikä on tietysti ymmärrettävää). Siinä oli oleellisena osana tosi-tv:n tapainen näkökulma tappamispeliin, joka Battle Royalesta lähes kokonaan puuttuu. Näkökulma oli molemmissa teoksissa erilainen. Nälkäpeli keskittyi vahvemmin yhteen päähenkilöön, Battle Royale jakaa huomiota laajemmalle joukolle. Jokainen luokan 42 oppilaasta saa jonkinlaisen persoonallisuuden. Myös se, että Battle Royalessa ideana on tappaa ystäviään ja luokkatovereitaan, erottaa näitä kahta. Se tuo tappamiseen aivan erilaisen vivahteen kuin Nälkäpelissä, jossa pelin osallistujat eivät entuudestaan tunne toisiaan.

En halua ottaa kantaa siihen, luulenko Collinsin nähneen tai lukeneen Battle Royalen ennen oman teoksensa kirjoittamista (itsehän hän on siis kai sanonut, ettei tiennyt teoksesta mitään). Molemmista voi nauttia omina teoksinaan, erilaisina variaatioina samasta (paljon kumpaakin vanhemmasta) asetelmasta.

Battle Royale on väkivaltaista viihdettä, mutta siinä on myös ajatusta takana. Se viihdyttää (sellaista, joka ei pelkää lukea veriteoista teinien tappaessa toisiaan), mutta saa lukijan samalla pohtimaan omaa luonnettaan ja omaa lähipiiriään. Minut se piti jännityksessä loppuun asti, vaikka olin nähnyt juonta hyvin noudattelevan elokuvasovituksen jo aiemmin. Jälkeensä se jätti oudon tunteen ja paljon kysymyksiä itsestäni: keneen voin sokeasti luottaa jos kehenkään? Onko minussa tappaja odottamassa tilaisuutta? Olenko Shuya, Noriko, Mitsuko, Kazuo, Shinji, Yoshitoki vai joku muu?