Blancanieves
(elokuva, Espanja & Ranska 2012)
Ohjaus
& käsikirjoitus: Pablo Berger
Tuottajat:
Ibon Cormenzana, Jérôme Vidal, Pablo Berger
Musiikki:
Alfonso de Villalonga
Pääosissa:
Maribel Verdú, Daniel Giménez Cacho, Angéla Molina, Pere Ponce,
Macarena García, Sofia Oria
Mustavalkoinen
mykkäfilmi versioi Lumikkia flamencon tahtiin aikuisille. Näin
elokuvan juuri päättyneillä Espoo Ciné -leffafestareilla ja
rakastuin.
Lumikin
tarina on kai tuttu: paha äitipuoli, seitsemän kääpiötä,
myrkkyomena, prinssi.
Tällä kertaa juttu kerrotaan kuitenkin melko erikoisissa
tunnelmissa, nimittäin härkätaistelumaailmassa, mustavalkoisena ja
ilman puhetta (välitekstit olivat katalaaniksi, mutta tekstitetty
englanniksi). Lumikki-Carmenin isä oli suuri härkätaistelijamestari
ennen halvaantumistaan taistelussa, ja kääpiötkin ovat
härkätaistelijoita. Kaiken huipuksi koko elokuvaa rytmittävät
tehokkaasti flamencon tahdit.
No,
tuosta ehkä luulisi, että kyseessä on komedia. Ei ole, vaikka
komiikkaa on toki mukana. Sen sijaan luvassa on kosolti kyyneleitä
ja suuria tunteita. En suosittele vesiliukoista ripsiväriä tähän
elokuvaan. Enkä lapsia, vaikka sadusta onkin kyse; sen verran kiero
versio tämä on.
Mustavalkoinen
kuvaus on sitten kaunista, kun sen osaa.
Valot ja varjot, kontrastit, ilmeet; kaikki näyttää jotenkin niin
paljon dramaattisemmalta kuin värifilmeissä. Kuvauksessa oli
sellaista hienoa vanhojen mustavalkoisten (erityisesti
mykkä)elokuvien henkeä, jota ei voi oikein kuvata muulla sanalla
kuin dramaattinen.
Ja
se musiikki! Aivan
ihania flamencorytmejä, jotka sopivat elokuvaan niin täydellisesti.
Ei siinä puhetta edes kaivannut, kun kuvat ja musiikki kertoivat
kaiken oleellisen. Välitekstejä (siis niitä, mitä vanhoissa
mykkäfilmeissä on: joku repliikki täyttää koko kankaan hetkeksi
kuin puhekupla) toki oli, ja ne olivat tarpeellisia, mutta ei
niitäkään paljoa ollut. Oleellinen osa tarinaa kerrottiin kuvilla
ja musiikilla ja hyvin ilmehtivillä näyttelijöillä.
Pikku-Carmen
(Sofía Oria) oli aivan uskomattoman suloinen, ja hiukan vanhempi
versio (Macarena García) oli myös todella hyvä. Maribel Verdu veti
pahan äitipuolen roolinsa ihastuttavasti kieli poskessa, mutta silti
ilkeästi. Halvaantunut matadori-isä Antonio Villalta (Daniel
Giménez Cacho) oli riipaisevan herkkä. Ei mutta, eihän tässä nyt
suinkaan pitänyt alkaa listata kaikkia hahmoja. Siinä vain nyt
pääsi melkein käymään niin, kun kaikki olivat niin hyviä.
Olihan
se aika melodramaattinen.
Mutta voisi myös sanoa, että juuri siksi niin ihana! Useammin kuin
kerran kyyneleet valuivat (kirjaimellisesti) pitkin poskia, kun elin
niin vahvasti Carmenin tarinassa mukana. Jos pitää
nyyhkymusikaaleista, niin luulisin tämänkin iskevän suoraan
sydämeen. Itsellä tämä jotenkin vertautui kokemuksena siihen, kun
kävin Helsingin Kaupunginteatterissa katsomassa Miss Saigonia.
Siinäkin taisi tulla nyyhkittyä melkoisesti.
Vanhan
tutun sadun versiona Blancanieves
onnistuu mitä parhaimmin arvosanoin.
Se todellakin pystyy tuomaan tarinaan jotain uutta, omaa ja
raikasta (enemmän kuin eräät viime aikaiset muut versioinnit
samasta aiheesta). Tällaista vahvaa melodraamaa ei ehkä voi tehdä
millään muulla tapaa kuin mykkänä ja mustavalkoisena,
voimakkailla musiikkivalinnoilla säestettynä. Ja näin se
todellakin toimii: mitään osa-aluetta ei voi muuttaa pilaamatta
kokonaisuutta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti