Blue Moon: Seksikäs sekametelisoppa

Laurell K. Hamilton:

Blue Moon (1998) 

Kuten viime postauksessani lupailin, tässä kahdeksas osa vampyyrinmetsästäjä Anita Blaken tarinassa. 

Anita häippäsee St. Louisista kohti Tennesseen Myertonia, jossa ihmissusi Richard on syytteessä raiskauksesta. Anita tietysti tietää partiopojan luonteen omaavan miehen olevan täysin kykenemätön moiseen tekoon, joten pakkohan sitä on apuun lähteä. Pakko, vaikka kuinka oltaisiin riidoissa. Paikan päällä selviää, että tilanne on solmussa kuin myllätyt kalaverkot joka taholla. Juttuun liittyy hämäriä maakauppoja ja kaupan kohteena olevilla mailla asustavia suojeltuja peikkoja, lahjottuja poliiseja sekä paikallisia vampyyreja ja ihmissusia. 

Blue Moon tuntui jossain määrin olevan sisarteos sarjan viidennelle osalle (Bloody Bones) siinä mielessä, että tässä keskitytään vain toiseen Anitan miehistä jossain muualla kuin kotikaupungissa. Tuossa aiemmassa kirjassahan Anita lähti työmatkalle Bransoniin ja sai sinne seurakseen hurmurivampyyri Jean-Clauden, mutta susipoika sai jäädä kotiin. Nyt siis puitiin Rikun ja Anitan suhdetta rauhassa ilman torahampaista kolmatta pyörää. 

Juonessa oli yritystä enemmän kuin parissa edellisessä. Dekkariosuus ei ollut ihan niin olematon, vaikka ei se nytkään mikään hallitseva elementti ollut. Sentään vähän joutui miettimään, että mitähän tässä maakauppasotkussa oikein on taustalla. Ikävä vaan, että ratkaisu oli sitten melko tuulesta temmatun oloinen, vailla pohjustusta. Vähän liikaa lankoja tuntui olevan sopassa, eivätkä läheskään kaikki saaneet osakseen ansaitsemaansa huomiota. Esimerkiksi peikkolaumasta olisi ollut kiva saada enemmän irti, ja toisaalta myös paikallisen pääjehuvampin kohtalo jäi tympeäksi. Osa aineksesta tuntui olevan kuin eri kirjasta kotoisin. 

Omituisia juonenkäänteitä siis löytyi. Osan tarkoituksena tuntui olevan vain saattaa Anita yhä uusiin seksiä tihkuviin tilanteisiin yliluonnollisten miekkosten kanssa. Ja niitä miehiähän siis oli muitakin kuin susi-Riku; vampyyrit Asher ja Damian, ihmisleopardit Zane ja Nathaniel, ihmissusi Jason ja kai niitä muitakin oli. Ainakin jotain paikallisia susia. Richard oli kuitenkin se ainut, jonka kanssa koskettelua ja suukottelua pidemmälle päästiin.

Kuten edellinenkin, myös tämä osa pursui yli äyräidensä eläimellistä, primitiivistä seksuaalisuutta, ei mitään hempeilevää halailua. Eikä siis mitään sitomisleikkejäkään, vaan ihan vain seksuaalista voimaa. Seksuaalisuus tuntui liittyvän kaikkiin tapahtumiin, koko olemiseen, kuin erottamattomana osana elämää. Kun tuon ottaa huomioon, on outoa, kuinka Anita vielä jaksaa marmattaa varsinaisena siveyden sipulina; kohteena tietysti kaikkien muiden tekemiset ja vaatetukset (tai vaatteettomuudet). 

Sarjassa alkaa olla yhä epäselvempää, ketkä niitä todellisia hirviöitä oikein ovat. Ensimmäisessä osassa oli selvää, että vampyyrit ovat pahoja. Kun Anita on sen jälkeen nähnyt yhä enemmän tavallisten ihmisten tekemiä kammottavuuksia ja toisaalta oppinut tuntemaan inhimillisiä hirviöitä, ei raja enää olekaan niin tarkka. Edellisistä osista tuttu teeman pohdinta jatkui. Mikä tekee hirviöstä hirviön? Valinnat? Luonto? Ehkä omatunto tai sen puute?

Itse Anitastakaan ei voi enää mennä sanomaan. Toki kirjassa oli selkeät pahisroolit, jotka oli miehitetty oikeilla pahiksilla, mutta ei päähenkilökään mikään puhtoinen pulmunen ole. Ehkä hän on vain se pienin paha hiekkalaatikolla; se, joka sentään yrittää puolustaa pienempiään. Tappaminen ei tuota hänelle tunnontuskia, mutta entä murha? Kidutus? Mihin vedetään raja siinä, mikä on okei ja mikä ei? Pyhittääkö tarkoitus keinot? Minkä voi vielä antaa itselleen anteeksi? Minkälaisten tekojen kanssa voi vielä elää? Tässä osassa vilautettiin Anitan haavoittuvuutta ja heikkouksia. Se oli raikasta, kun aiemmin Anita on esitetty melkoisen kovana mimminä. Anitan yhteys kuolleen ihmissusinartun Rainan henkeen on jännittävä lisä typyn persoonaan. 

Irrallisista osista syntyi melkoinen sekametelisoppa. Se oli kyllä ihan viihdyttävä, mutta tavaraa siinä oli hiukan liikaa yhteen kirjaan. Hamilton olisi voinut säästää osan aineksesta vaikka seuraavaan osaan, ja tehdä tästä yhtenäisemmän kokonaisuuden. Osa juonenpätkistä ja hahmoista tuntui nyt menevän hukkaan, kun ne eivät päässeet kunnolla esiin kaiken muun alta. Kyllähän tämän kanssa silti ihan hyvin viihtyi.