Kari Hotakainen:
Juoksuhaudantie
(2002, WSOY)
Toinen lukuhaasteen
teos, jonka olin lukenut aiemminkin, mutta siitäkin oli jo useampi
vuosi (tämänkin jotain kouluesseetä varten lukiossa). Finlandian
ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon voittaja kertoo
perheensä menettäneen miehen omakotitalomaniasta.
Matti
Virtanen on kotirintamamies, joka tekee yhden virheen.
Hän lyö, kerran. Liian kovaa, koska ei osaa lyödä, ei ole
tottunut väkivaltaisiin tekoihin. Siitä alkaa varsinainen
perhehelvetti: vaimo lähtee ja vie tytönkin, Matti itse menee ihan
sekaisin.
Miekkonen muistaa
vaimon joskus puhuneen jotain omakotitaloista, itse hän ei niistä
ole koskaan kiinnostunut. Siispä päätelmä on tämä: jos hankin
talon, saan myös perheen. Takaisin siis. Alkaa pakkomielteenomainen
talon metsästys, johon kuuluu muun muassa omakotitaloasujien heimoon
tutustumista orapihlaja-aidan raoista vakoillen,
kiinteistövälittäjien kiusaamista kaikenlaisilla kiristysjuonilla
sekä rahavarojen kartuttamista rikollisin(kin) keinoin.
Kirja
on jaettu neljään osaan, jotka on nimetty rakentamiseen liittyvin
sanoin: ”Perustukset ja
salaojat”, ”Runko”, ”Harjannostajaiset” ja ”Muuttopäivä”.
Koko juttu on siis kuin talon rakentamista, vaikka itse asiassa kyse
on talokaupoista ja oman talon merkityksestä suomalaiselle.
Kuten
yleensäkin, Hotakaisen kieli on hykerryttävää.
Mustaan huumoriin sävyttyvä värimaailma on teoksen tärkeimpiä
vetonauloja (ainakin minulle), tuttuakin tutumpaa kirjailijan
tuotantoon jo tutustuneille.
Teoksessa
on useita minäkertojia.
Eniten äänessä on toki Matti itse, mutta vuoronsa saavat myös
vaimo Helena, kiinteistövälttäjä, viranomainen eli poliisi,
rintamamiestaloa asuttava veteraani, yläkerran kerrostalonaapurit
(”he”) sekä omakotiasujat (”ne”). Näin saadaan tapauksen
eri osapuolten näkökulmia esille.
Jokainen kertoo
ajatuksiaan kuin selostaisi mietteitään nonstoppina olemattomalle
kuulijalle. Paasaisi suorastaan. Jokaisella ihmistyypillä on omia
oivalluksiaan ja omia sääntöjään, mutta heissä kaikissa tuntuu
silti olevan jotain samaa, jota voisi ehkä kuvata sanalla
hotakaismaista. Erityisesti siis juuri tavassa selittää, kertoa,
vaikka varsinainen kerrottava asia saattaakin olla erilaista.
Juoksuhaudantie
on selkeästi miehen kirja. Mies näkee maailman mustavalkoisena,
paitsi silloin kun näkee punaista. Eniten puheaikaa saava Matti
näkee virheensä vain siinä lyönnissä, vaikka Helenan
puheenvuoroista havaitaan, että oirehtiminen on tainnut alkaa jo
aiemmin. Helena on vähän samanlainen hahmo, ei hänkään tunnu
näkevän omaa syyllisyyttään tapahtumien kulkuun. Keskinäinen
arvostus on pariskunnan välillä aika vähissä.
Harmittamaan jää,
että eräs äärimmäisen tärkeä hahmo jää vaille omaa ääntä:
nimittäin Virtasten tytär Sini. Kaikki kerrotaan hänen
vanhempiensa kautta, esimerkiksi kokonaisia isän tai äidin ja
lapsen välisiä dialogeja käydään kerronnassa, kaikkine lapsen
uteliaine kysymyksineen, mutta edes omaa repliikkiä tyttö ei saa.
Siitä huolimatta hän on tärkeä: näkee, kuulee, kokee kaiken,
vaikka ei voikaan vaikuttaa mihinkään. Hän on vanhemmilleen
motiivi toimia kuten he toimivat, mutta silti tuntuu, että hänet
unohdetaan lähes täysin.
Alku
lähti hiukan kankeasti, tai ehkä odotin muistikuvien perusteella
jotain muuta. Sivujen
edetessä alkoi kierroslukumittarin viisari kuitenkin väpäjämään
kunnes käytiin jo ihan ylikierroksilla. Eipä tällaisessa yhden
ihmisen maniasta ja asteittaisesta valumisesta monomaanisen
pakkomielteen valtaan kertovassa kirjassa kai muunlaista vaihtoehtoa
olisi ollutkaan. Tavallisuudesta, jopa hienoisesta tylsyydestä
lähdetään liikkeelle kohti myrskyistä merta. Lopun kohellus oli
toisin sanoen vallan vauhdikasta ja mukaansa tempaavaa.
Vinhakkaan
juoksunopeuden ja ylisuuren sykeluvun sekaan on Hotakainen saanut
kierrettyä myös harkittuja langansäikeitä; tärkeitä ajatuksia.
Tavallistakin tavallisemmalla nimellä varustettu Matti Virtanen
kamppailee elämän jokaisella saralla. Asuntokauppojen tavoittelu on
vain jäävuoren huippu, kodin osto on vain symboli jollekin
suuremmalle. Omakotitalo on oma koti, se on unelma, elämä, toivo,
lupaus. Se on perheen onnellisuuden ja onnistuneisuuden mittari. Se
ei ole pelkästään kosteusvahinkoja, kuntotarkastuksia ja
ruohonleikkuuta, vaan myös nostalgiaa, idealismia ja uskoa.
Katsoin
telkusta Hotakaisen osittain omaelämäkerralliseen (tai ehkä
kuitenkin autofiktiiviseen) Klassikkoon
perustuvaa elokuvaa joskus kesän alkupuoliskolla. Olen sen toki
lukenutkin, mutta siitä on jo aikaa. Nyt kuitenkin tämä
Juoksuhaudantie
muistutti kovasti tuosta elokuvasta, kun olin sen juuri nähnyt.
Klassikko kertoo myös
eräänlaisesta hulluudesta: autoilusta. Siinäkin päähenkilö,
joka on muuten kummassakin hyvin samanoloinen, aloittaa tavallisena
tallaajana kunnes jonkin liikkeellepanevan tapahtuman (perheen
menetyksen tai elämäkerran kirjoituskäskyn) jälkeen hullaantuu ja
villiintyy. Samalla kerrotaan jostakin suomalaisuuteen kuuluvasta
pakkomielteestä. Muutkin hahmot ovat melkoisen vertailukelpoisia,
vaikkapa autokauppiaassa ja kiinteistövälittäjässä voi havaita
yhtäläisyyksiä.
Pidin
kovasti (edelleen).
Hotakaisen kirjoitustyyli vain iskee jonnekin suoraan sydämeeni ja
koko kehoon. Juoksuhaudantie
on ainakin tämän omakotiasujan mieleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti