Yösirkus: Kaunis kinuskinmakuinen pannukakku

Erin Morgenstern:

        Yösirkus (Basam Books, 2012, suom. Hanna Toivonen)

        alkuteos: The Night Circus (2011)

Olin jo monta kertaa kävellyt tämän ohi kirjastossa harkiten: pitäisikö? Joko nyt ehkä? Mielessäni pyöri: ”Sirkus! Taikureita! Kaunis graafinen kansi!” Ja sitten: ”Noin paksu! En ehdi!” No, lopulta siis sorruin kantamaan sen kotiin asti, ja nyt on hiukan ristiriitainen olo teoksesta.

Kaksi nuorta taikuria kilpailevat taidoillaan 1800- ja 1900-luvun vaihteessa. Kaikki perustuu heidän opettajiensa vedonlyöntiin, eikä Celialla ja Marcolla ole kunnolla tietoa, kuinka tiukasti heidät oikein on sidottu pelilautaan kiinni. Areenana toimii mustavalkoinen maailmaa kiertävä sirkus, Le Cirque des Rêves eli unelmien tai unien sirkus. Todellisuuden rajoja venytetään taikuudella, ja yleisö luulee kyseessä olevan vain silmänkääntötemppuja. Juonesta ei oikeastaan kannata liikaa kertoa, minusta jopa teoksen takakansi paljasti vähän liikaa sisällöstä.

Kerronta vaatii melkoisesti keskittymistä, sillä luvut hyppivät eri aikatasoilla. Onneksi sentään lukujen alkuihin on ystävällisesti merkitty tapahtuma-aika, mutta kyllä lukeminen silti vaatii monien lankojen yhtäaikaista ja tarkkaa käsittelyä. Välillä ratkaisu tuntui turhan kikkailevalta, välillä se taas loi unenomaista tunnelmaa, joka sopi kirjaan mainiosti.

Kuten sanottua: Sirkus! Taikureita! Kaunis graafinen kansi! Joskus pentuna olen itse käynyt viimeksi sirkuksessa, mutta lievä ihastumiseni niihin perustuu enemmänkin friikkishow-tyyppisiin juttuihin populaarikulttuurissa; sellaisiin kuin tv-sarja Carnivàle tai se yksi jakso X-Filesissa (”Humbug”). Le Cirque des Rêves oli paikkana jännittävä, mielikuvituksen lentoon nostattava, ihana. Melkein haistoin kinuskiomenan omalla kotisohvallani, jossa oikeasti tuoksui korkeintaan kalakeitto.

Alkupuoliskon luin oikein haltioissani. Sirkuksessa kaikki tuntui niin upealta ja ihmeelliseltä, että kuvailuja oli ilo lukea. Loppua päin aloin kuitenkin kaivata jotakin vähän muutakin, mutta en oikeastaan kunnolla saanut sitä. Loisteliaat sirkuskuvaukset vain jatkuivat ja jatkuivat ja jatkuivat. Ihmiset tuntuivat olevan sivuosassa, kun sirkus oli varastanut päähenkilön paikan yksinään.

Niin, se taianomainen sirkus. Minähän siis yleensä rakastan taikuutta, mutta voisiko olla, että tässä sitä oli jo liikaa? Onko se mahdollista? Tai ehkä minua häiritsi se, että oikeastaan kaikki tuntui olevan mahdollista. Taikuudella ei ollut minkäänlaisia rajoja tai sääntöjä, sen toimintaperiaatteita ei selitetty, eikä kerrottu siitäkään, kun Celia ja Marco tekivät taikojaan. Näytettiin kyllä, mitä taiat saivat aikaan, mutta ei sitä, miten se tapahtui. Pääni sisällä kaikui: Miten? Miten? Miten?...

Jossain vaiheessa minua rupesi lisäksi ärsyttämään se niin loppuun asti harkittu visuaalinen maailma. Mustaa, valkoista ja hopeaa. Mustaa, valkoista ja hopeaa. Mustaa, valkoista ja – arvaako kukaan? Hopeaa. Väliin tehosteeksi vähän punaista (miten originelli väriyhdistelmä). Sitten sen jonkun kerran kun ollaan jossain värikkäässä paikassa, niin sekin on täydellisesti laskelmoidun oloista. Itse olisin kaivannut vähän jotain rosoa. Ja sen lisäksi mielestäni lopullisen harkittu visuaalinen ilme kuuluu elokuviin, ei kirjoihin, joissa pitää antaa lukijan mielikuvitukselle enemmän tilaa.

Tuo laskelmallisuuden tunne minulle tuli vähän koko kirjasta. Ainakin jotkut hahmoista olivat jotenkin niin siloisia, niin puhtoisia, niin rakennettuja, että jäivät minulle hitusen etäisiksi ja lättänöiksi. En siis tarkoita, että hahmot olisivat olleet Mary Sue -tyyppisiä täydellisyyksiä, vaan enemmänkin sitä, että he tuntuivat niin kovin rakennetuilta; hyvien ja huonojen puolien laskelmallisilta tuotteilta enemmän kuin todellisilta.

Etäisyyden tunne vaikutti minuun sitenkin, etten oikein uskonut tuohon juonen kannalta niin keskeiseen rakkaustarinaan. Rakkaus ilmestyi kuvioihin jostain puun takaa turhan yllättäen, enkä minä jaksanut nähdä sitä kovinkaan todellisena ja kestävänä, vaikka se olisikin ollut kuinka olennainen tarinassa. Jopa niin olennainen, että pikkuisen tekisi mieli merkata tämä paranormaaliksi romantiikaksi, kun kaikki tuntui lopulta pyörivän sen rakkauden ympärillä. Mutta minulle jäi kuitenkin tunne, että tämä ”lumoava rakkaustarina” (kuten takakansi sanoo) tapahtui jossain toisessa kirjassa.

Pituutta vain yksinkertaisesti on liikaa. Nelisensataa sivua, joita olisi voinut reilusti karsia. Ymmärrän kyllä, että pyrkimys on ollut viipyilevään, hitaaseen tarinaan, eikä siinä sinänsä mitään vikaa (vaikka itse pidänkin enemmän nopeatempoisemmista). Olen kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että reippaalla tiivistämisellä tästä olisi saanut moninkertaisesti paremman. Välillä junnataan kuin suossa rämpivä sienestäjä.

Kaiken tämän jälkeen minua ei edes palkittu hämmästyttävän upealla loppuratkaisulla. Siinä oli nimittäin vähän liikaa deus ex machina -fiilistä minun makuuni. Mistä tämä täysin ulkopuolinen maalaispoika oikein tuli?! Miksi? Ratkaisua olisi voinut avata vähän enemmän. Ei siis olisi kaikkea tarvinnut täydellisesti selittää, mutta nyt loppu jäi minulle hiukan liiankin hämäräksi.

Teos oli täynnä hienoa tunnelmaa, muttei puutteistakaan pulaa ollut. Lukemisen jälkeen minulle jäi päällimmäiseksi tunteeksi pienoinen ellotus, aivan kuin olisi syönyt liikaa sokerikuorrutteista kermakakkua. Siis hyvää ja kaunista, mutta liika on liikaa, ja olisi siinä voinut jotain suolaistakin haukkaista välissä.

Metsäjätti: Karu tarina luokkayhteiskunnasta

Miika Nousiainen:

        Metsäjätti (2011, Otava)

Tähän kirjoitteluun tuli nyt pieni tauko ihan omaa laiskuuttani (ja muita kiireitä), mutta nyt on taas aika laittaa uutta tavaraa kehiin. Tällä kertaa ei tosin luvassa ole spekulatiivista fiktiota, vaan ihan kotimaista satiiria

Bongasin Metsäjätin kirjaston esittelyhyllyssä, ja pian jatkuvan tv-sarjan Hyvät ja huonot uutiset innostamana ajattelin kokeilla, että minkälaista tavaraa se hauska harmaapäinen veikkonen oikein kirjoittaa. Kirjan hauskuudesta en sitten ole ihan niin varma, vaikka (mustaa) huumoriakin oli mukana: asia oli liian raskasta naurattaakseen täysin vilpittömästi.

Muutaman tuhannen asukkaan Törmälä elää vaneritehtaasta. Metsäjätin omistama tehdas tuottaa voittoa, mutta ainahan sitä voisi tuottaa enemmän. Paikalle lähetetään paikkakunnalta alkujaan kotoisin oleva Pasi tehostamaan tehtaan tuotantoa. Pasi on päässyt Törmälästä kauppakorkean kautta karkuun ja on sittemmin luonut nousujohteista uraa pääkaupungissa. Nyt pitäisi sitten palata muutaman sadan kilsan päähän kotiseuduille ja ehkä antaa kengänjälkiä takapuoliin muutamille entisille tuttaville. Ei siis kovin mieluisa kotiinpaluu.

Romaanin toinen kertoja on Pasin lapsuuden paras kaveri Janne, jonka elämä ei ole sujunut aivan niin mallikkaasti kuin Pasin. Alkoholilla on tietysti ollut osansa kuvioissa, ja teininä saadulla lapsella, mutta sitäkin enemmän tuntuu, että perustörmäläläinen pessimismi on latistanut duunariperheen älykkään pojan uskon itseensä jo kapaloissa. Nyt Janne kuitenkin näyttää ryhdistäytyneen ja on tehtaalla töissä kuumapuristimen käyttäjänä.

Mukaan mahtuu myös politiikkaa. Törmälä on umpipunainen, ja kunnan valtataistelu käydään demarien ja kommarien (tai nykyään vasemmistoliiton) välillä. Poliittisia agendoja tärkeämpää tuntuu kuitenkin olevan juoksuhautoihin jämähtänyt eri punaleirien välinen asemasota ja, jos mahdollista, samalla myös kaikenlaisen muutoksen vastustus. Vaan onko mahdollista pitää kaikkea ennallaan, jos muu maailma muuttuu pikkukunnan ympärillä?

Tarina on liiankin tuttu lehtien otsikoista. Tuotantoa tehostetaan, väkeä vähennetään, tehtaita siirretään halvan tuotannon maihin. Samalla pörssikurssit nousevat ja pikkupomojen tileille ropisee bonuksia. Pörssikäyrän nousuja ja laskuja seurataan pääkonttorilla kuin elämänlankaa, mutta samalla unohdetaan, mitä se tarkoittaa työntekijöille, riittävän kaukana sijaitsevan tehtaan tavalliselle duunarille.

Teos kertoo luokkayhteiskunnasta. On yliopistokoulutettua väkeä, joka kuvittelee ymmärtävänsä elämän eri puolia oppineisuutensa valossa. Tilastothan kertovat tunnetusti kaiken oleellisen, sen nyt tietää jokainen kouluja käynyt. Jos tällainen yliopistokoulutettujen vanhempien vesa joutuu duunarin hommiin, se tapahtuu korkeintaan siksi, että hänen olisi tarkoitus sieltä löytää opiskelumotivaatiota yliopisto-opintojaan varten.

Näistä vesoista kasvaa sittemmin niitä pomoja, jotka pääkonttorilla lukevat tilastoista prosentteja ja kasvukäyriä kuin Raamatusta. He näkevät vain numeroita, kasvua, rahaa siinä, missä pitäisi olla ihmisiä ja elämää. Ja numerot saadaan toki tanssitettua haluttuun asentoon niin, että kannattavakin alkaa näyttää epäkannattavalta, jos se olisi ehkä vielä kannattavampaa jossain aivan muualla. Jos tämä numeroiden pyörittely nyt sitten tarkoittaa sitä, että joku duunari pitää potkia pellolle tai joku tehdas lopettaa, niin go for it. Oman pankkitilin saldo ja pörssikurssin menestys on se, mikä merkitsee. Ja jos mahdollista, niin tietysti pitää yrittää välttää kohtaamasta tätä yksilön tragediaa (siis työttömyyttä) itse kasvoista kasvoihin, toisin sanoen sen ikävien uutisten toimittamisen voi aina delegoida jollekulle toiselle ja itse keskittyä brunssailemaan kollegoiden kanssa.

Työnantajalla ei ole enää mitään uskollisuutta työntekijäänsä kohtaan, vaan lojaliteetti on suunnataan kokonaan osakkeet omistavia ulkomaalaisia eläkeyhtiöitä kohtaan. Mutta eipä työntekijäpuolenkaan voi sanoa olevan aivan viaton tässä sotkussa. Jos ei ymmärrä, että maailma ympärillä on muuttunut, voiko omasta ahdingostaan syyttää kokonaan vain jotakuta toista? Vai voisiko tässä hitusen vilkaista peiliinkin? Toki suurempi syypää taitaa olla isojen kihojen ahneudessa, mutta ei nostalgiassa elävän paikkakunnan muutosvastarinnastakaan ole mitään hyötyä heille itselleen. On turha vastustaa muutosta, joka on jo tapahtunut. Puulla kasvanut hyvinvointiyhteiskunta pitäisi elättää aikuisena jollain muulla, kun globaalissa maailmassa työ kannattaa teettää siellä, missä se on halvinta.

Pasi ja Janne ovat karikatyyrimäisiä, mutta eivät kuitenkaan niin yksiulotteisia kuin alkuun saattaisi luulla. Pasin kaupunkilaiselämään kuuluu nuori odottava vaimo ja noususuuntainen ura. Kotiin valitaan design-esineitä ja mietitään lastenhuoneen tapettia. Elää ei voi ilman sellaisia elintarvikkeita kuin rucola ja pinjansiemenet. Pasi on kuitenkin duunariperheestä kotoisin, eikä siksi ole aivan luonteva uusissa piireissään, esimerkiksi suomenruotsalaisten appivanhempiensa seurassa. Hänellä on jatkuva näyttämisen pakko, koko ajan pitää esittää olevansa jotain muuta kuin on. Täytyy koittaa sopeutua, olla parempi kuin muut, eikä ympärillä ei ole ketään, joka ymmärtäisi. Tämä sisäinen ristiriita nousee pintaan, kun Pasi palaa takaisin kotiseudulleen. Duunarina lähtenyt palaa pomona; ei mikään helppo tilanne.

Janne on älykäs, esimerkiksi äidinkieli sujui helposti tiettyyn pisteeseen asti, mutta hänellä ei ole ollut samanlaista tahdonvoimaa kuin Pasilla. Sosiaalisen ympäristön paineessa hän on alistunut rooliinsa. Duunarin pojasta tulee duunari. Kun ympäristö ei ole missään vaiheessa uskonut hänen kykyihinsä tai kannustanut haastamaan itseään, on hänkin menettänyt uskon itseensä. Ja samalla Jannessa elää kuitenkin vielä jonkinlainen kapinahenki ympäristöä vastaan. Kunnianhimo ei ole täysin kadonnut, se on vain haudattu niin syvälle, että sitä ei meinaa löytää sieltä kaiken muun alta.

Muitakin hahmoja toki on: Pasin pomo Turo Elo, vaimo Emilia, Törmälän tehdaspäällikkö Jari Virtasalmi, Jannen aikuinen poika Ilpo, mitä kaikkia näitä nyt olikaan. Selkeästi tärkeimpiä kuitenkin ovat kaksi vuorottelevaa kertojanääntä ja heidän keskinäinen suhteensa.

Herkullisimmat piikkinsä teos suuntaa törmäläläiseen mielenlaatuun. Sitä hallitsee peruspessimismi, joka ei salli minkäänlaista uskoa itseensä tai toivoa paremmasta. Kansanhuveihin kuuluu eräässäkin perheessä kokoontua lauantai-iltaisin telkkarin ääreen täytetyn mutta maksamattoman lottorivin kanssa hykertelemään sillä, paljonko oikein hävittiin. Kaikenlaiset pyrkimykset individualismin suuntaan pyritään lyttäämään jo heti alkuunsa. Alkoholi kuuluu arkeen samoin kuin köyhyys ja onnettomat perheolosuhteet. Poikien lumisotajoukot järjestetään sen mukaan, onko perhe punaisten vai vielä punaisempien joukossa, eikä tehtaanomistajan poikaa tietenkään kutsuta edes mukaan. Sukurasitteet kulkevat polvelta toiselle, ja vastaan pyristely vaatii melkoista tahdonvoimaa.

Tällaisessa ympäristössä kasvaminen ei varmasti ole mitenkään pedagogian oppien mukaista. Siksi se vaatiikin jotain vastapainoa; jotain, joka antaa vapauden. 80-luvun nuorille pojanklopeille se on metallimusiikki. Isojen miesten huutamisessa ja soittimien kaakkoon käännetyssä volyymissä on vapautettu se voima ja raivo, joita Törmälässä pidetään kytemässä sisällä tai näytetään korkeintaan suljettujen ovien takana omalle perheelle.

Vielä erilleen kasvaneinakin Janne ja Pasi löytävät yhteyden metallista. Maailma on heittänyt heidät erilaisiin tilanteisiin, vienyt kummankin elämää täysin vastakkaisiin suuntiin niin, että tavatessa uudestaan ei voi muuta kuin vierastaa: onko minulla tuon kanssa enää mitään yhteistä? On. Kukaan ei voi viedä pois sitä, mikä kaikesta huolimatta yhdistää lapsuuden ystäviä. Kaiken sen kuonan ja maailman päälle heittämän roskan alla on lopulta se sama ihminen, jonka kanssa lähti lumisotaan.

No huh, kyllä oli rankkaa settiä (hyvällä tavalla, jos niin voi sanoa)! Masentava, ahdistava ja tosi. Onneksi mukana oli sitä mustaa huumoria, sen avulla tästä selvittiin. Ja sekin auttoi, että lopussa oli nähtävissä jonkinlaista positiivisuutta ja uskoa tulevaisuuteen, toivoakin. Harmi vain, että todellisuudessa asiat eivät ehkä aina löydä niinkään onnellisia ratkaisuja kuin tässä.

Tärkeä teos ajankohtaisesta aiheesta ja vaikuttava lukukokemus. Parhaimmillaan se oli nimenomaan yritysmaailmaa kuvatessaan. En tiedä, voiko Metsäjättiä sanoa satiiriksi, vaikka sellaiseksi teosta on kai nimitetty; kaikki tuntuu liian todelta ollakseen pelkkää satiiria. Välillä toki ammutaan yli tai jaaritellaan samoja asioita eri äänin kertaillen, mutta se ei haittaa. Minuun tämä iski ja kovaa. Täytynee tarttua joskus siihen Vadelmavenepakolaiseenkin, josta ehdin jo nähdä varsin viihdyttävän elokuvaversion Espoo Ciné -festareilla.