Hytti nro 6
(2011, WSOY)
Finlandian
voittanut matkakuvaus sijoittui Hesarin kotimaisten 2000-luvunsuosikkien listalla viidenneksi.
Teos
kertoo junamatkasta Neuvostoliiton halki joskus 80-luvulla.
Suomalainen opiskelijatyttö laitetaan samaan hyttiin vanhemman
rakennustyömiehen kanssa. Juna
jyskyttää eteenpäin, mies ja tyttö ovat pakotettuja jakamaan
viikkoja kestävän matkan toistensa kanssa, ja vähitellen heidän
välilleen versoaa jonkinlainen ystävyyden tapainen side.
Tyttö
on koko ajan pelkkä tyttö. Hän on opiskellut ja asunut maassa jo
pitkään. Miehen nimi on Vadim Nikolajevitš
Ivanov, mutta yleensä häneen viitataan vain miehenä. Mies puhuu
jatkuvasti, kertoilee kamalia tarinoita elämästään yleensä
votkalla avustettuna ja välillä vonkaa tytöltä, mutta tyttö ei
anna. Miehen elämä aukeaa hänen puheidensa kautta pikku hiljaa,
tytön historiaa saadaan selville kerronnassa.
Mies
on ällöttävä kaikkine riettauksineen, mutta ainakin hän on
kiinnostava. Tyttö on jotenkin persoonaton. Hänen repliikkejään ei
edes yhtä poikkeusta lukuun ottamatta (jos oikein muistan) merkitä, ilmeisesti hän vain
kuuntelee miehen loputtomia jorinoita. Niin, ja se yksi poikkeus jäi
minulle hämäräksi, kyseessä on lainaus Jobin kirjasta, eikä sen
kytkös tarinaan selvinnyt minulle täysin.
Minulle
tämä ei sitten millään auennut.
Harvoin joutuu noinkin ohkasta kirjaa niin pitkään lukemaan kuin
tätä; en päässyt ollenkaan sisään teoksen maailmaan.
Tuskastuin tekstiin aina muutaman rivin luettuani. Ei vaan edistynyt.
Jokainen sivu oli taistelua.
Toki
teoksessa on hienoja hetkiä, kaunista ja karuakin tunnelmakuvausta,
tarkkaa Neuvostoliiton tuntemusta ja muuta sellaista, mutta minusta
kaikki tuntui melko etäiseltä. Ehkä se johtuu osittain siitä,
että 80-luvun Neuvostoliitto on minulle niin vieras; kauempi kuin
kaukaisimmat galaksit – jotka ovat selvästi tutumpia
spefiharrastuksen kautta. Maan ja ajan kokeneet voivat eläytyä
tunnelmiin uudelleen kirjan myötä, minä juutuin jonnekin
asemalaiturille junan lähtiessä.
Junan
hytti on suljettu tila, jossa kaksi hahmoa ovat pakotettuja sietämään
toisiaan. Käytävälle voi paeta, mutta pakko hyttiin on kuitenkin
jossain vaiheessa palata. Maisemat ikkunan takana vaihtuvat, mutta
liikkeen tuntu jää vajaaksi. Hytti on kuin välitila
pysähdyspaikkojen välillä; matkaa ei tunne fyysisenä kokemuksena.
Yhteys junasta ulkomaailmaan on vain ikkuna: valkokankaan tapainen
näyttämö.
Vaellusromaanin
idea kai on, että fyysinen matka symboloi myös sisäistä matkaa.
Samalla kun matkataan paikasta toiseen, myös mieli matkaa syvälle
itseensä. Jotain sellaista tässäkin ilmeisesti oli tekeillä.
Minä en vaan siitäkään saanut kunnolla kiinni.
Tytöllä
on poikaystävä Mitja, jonka idea koko junamatka oli; heidän piti
lähteä kaksistaan. Mitja kuitenkin meni mielisairaalaan
välttääkseen Afganistanin sodan, ja mielisairaalassa terveistäkin
tulee hulluja. Kaikenlaista muutakin koti-Moskovassa oli meneillään,
tiedon sirusia tiputellaan hiljalleen tarinan myötä – liiankin
hiljalleen minun makuuni. Tulee olo, että tyttö on lähtenyt
matkalle paetakseen jotakin, ehkä itseään ja ajatuksiaan, mutta
niitä ei pakoon pääse. Junan kiitäessä kiskoillaan ja maisemien
vilahtaessa ohi alkaa mieli kääntyä takaisin Moskovaa kohti.
Ymmärrän
kyllä, miten teos voi viehättää jotakin toista lukijaa.
Meillä kahdella ei vaan natsannut oikein minkään suhteen. Kuvaus
oli liian hidasta ja hiljaista, mitään ei tapahtunut, ja olin kai
liian tyhmä ymmärtämään, jos jotain tapahtui pään sisällä.
Selvisin taistelussa loppuun asti, mutta vain vaivoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti