Suzanne Collins:
Catching Fire
(2009 Scholastic)
Mockingjay
(2010 Scholastic)
Käsitellään nyt sitten saman tien nämä kaksi Hunger Gamesin
(Nälkäpelin) jatko-osaakin, jotka kyllä jäävät minusta kauas ykkösosan tasosta.
Catching Fire
jatkaa Katnissin tarinaa Nälkäpelin jälkeen.
Hän ja Peeta ovat palanneet kotialueelleen voittajina, mutta mikään
ei ole niin kuin ennen. Katnissin toiminta peliareenalla on
sytyttänyt kapinan kipunoita alistetuilla alueilla, eikä niitä ole
helppo sammuttaa. Katniss ja Peeta lähtevät voittokiertueelle
kaikkien alueiden läpi, ja sitten onkin jo aika uusien pelien. Ikävä
vain, että 75. Nälkäpeli on erilainen: areenalle lähetetään
vain jo aiemmin pelistä selvinneitä voittajia. Suurin osa heistä
on jo aikuisia tai vanhuksia. Tällä kertaa Peeta ja Katniss saavat
vastaansa siis melko erilaisen porukan kuin ensimmäisellä kierroksella.
Mockingjay
kertoo siitä, kuinka kapinasta kehkeytyy varsinainen sisällissota.
Katniss ja hänen epämääräisen kapinallinen toimintansa
Nälkäpeleissä on vain pieni liekki, joka sytyttää suuremman
roihun, mutta silti hänestä tulee vapauden symboli alistettujen
alueiden taistelijoille. Hänestä tulee ”mockingjay”; lintu,
joka kuvastaa valtaa pitävän Capitolin kykenemättömyyttä
tukahduttaa vapauden kaipuuta.
Tarinan
jatko ei pysy ykkösosan tavoin kasassa.
Juoni hajoaa liikaa. Sen käänteet ovat usein epäuskottavia ja
hahmojen motiivit välillä vielä epäilyttävämpiä.
Kakkososassa on
myös turhaa toistoa, kun sankaritar joutuu uuteen Survivor of the
Survivors -tyyppiseen peliin. Sitä edeltävä aiheen kaartelu on
tylsää, mutta edes uudella areenalla kirja ei kunnolla pääse
vauhtiin. Areenan tapahtumat ja pelaajien toiminta siellä... phah!
Kolmosessa
mukaan tulee liikaa uusia hahmoja, jotka eivät kuitenkaan saa mitään
kunnollista roolia. Muutenkin tämä sarjan päättävä teos on niin
tylsä, että luin sitä hyppien paikasta toiseen. Se yrittää
kuvata sisällissotaa, mutta ei oikein onnistu. Sotakirjassa pitäisi
olla toimintaa ja vauhtia, mutta tämä on vain tylsää. Mockingjayn
kuvaamasta sodan mediapelistä tulee mieleen Terveiset Kutturasta, joka onnistuu sisällissodan
kuvaamisessa selkeästi nasevammin. Myös Tähtien
sodan kapinallistunnelmat
kävivät mielessä, kun luki Katnissin kapinalliskavereiden
stratekiamiitinkeistä. Kuinka paljon paremmin tämä kaikki onkaan
jo tehty aiemmin.
Romanttisen
kolmiodraaman (Peeta-Katniss-Gale) kehittely jää jotenkin vajaaksi,
kun Gale ei itse asiassa saa kunnollista mahdollisuutta missään
vaiheessa kerrontaa. Kaikki oleellinen tämän parin välillä
tapahtui jo ennen
ykkösosaa. Yhteisiin metsästyshetkiin viitataan muisteloina, mutta
kirjojen kuvaamassa ajassa ne ovat jo mennyttä aikaa, jota ei
takaisin voi saada. Team Peeta? Team Gale? Ei, kyllä se Team
Haymitch on lähimpänä...
Katniss
on ärsyttävä.
Erityisesti tämä tulee esiin kolmososassa. Jatkuva angstaaminen ja
valittaminen ja ”minäminäminä” käy hermoon. Joo, hän on teini, mutta ainakin tällaista entistä teiniä se rasittaa vietävästi. Myös hänen
hermoromahduksensa käyvät hermoon. Toisaalta hän on myös jollain
tapaa liian täydellinen kaikissa toimissaan ollakseen uskottava.
Katnissin rooli
tässä dystopiamaailmassa on olla jatkuvasti kaikkien muiden
käytettävänä ja muokattavana. Ensin hän on Capitolin sätkynukke,
mitä hän yrittää heiveröisesti vastustaa peliareenan
tempuissaan. Sitten hän suostuu itse vapaaehtoisesti kapinallisten
idoliksi. Tässäkään roolissa hänellä ei ole omaa vapautta.
Tavallaan
tässä jatkuu ykkösosan teema: jatkuva esillä oleminen ja median
kanssa pelaaminen. Katniss peittelee omaa itseään erilaisten
roolien alle niin kauan, että unohtaa itsekin itsensä. Tämäkin
olisi ollut vielä ihan okei, jos mukana olisi ollut edes hitunen
oman itsensä löytämisen tai vapauden kaipuun teemaa. Huolimatta
yhdestä Mockingjayn
loppupuolen teosta Katniss kuitenkin tuntuu jäävän vangiksi omaan
elämäänsä.
Mainitaan
nyt vielä kerran se Koushun Takamin Battle Royale.
Se on niin paljon tehokkaampi osittain myös sen takia, että se jää
siihen. Takami on tiennyt, mihin
lopettaa. Varmasti hänkin olisi pystynyt ratsastamaan ja rahastamaan
suositun teoksensa menestyksellä, mutta hän ei ole tehnyt sitä.
Jatko-osien kirjoittaminen on järkevää vain, jos on jotain uutta
ja tärkeää sanottavaa. Nyt tuntuu, että Collinsilla ei sitä ole
kahden lisäosan verran, kaikki oleellinen tuli ilmi jo
ensimmäisessä.
Ykkösosa
The Hunger Games oli
hyvä ja tiivis, sen juoni ja idea olivat selkeitä. Laskeeko sen
arvo sitten näiden jatko-osien myötä? Kyllä ja ei. Ei siksi, että
yksittäisenä teoksena se on edelleen ihan hyvä. Kyllä siksi, että
kokonaisuudesta jää paha maku suuhun. Olisi ollut paljon
tehokkaampaa jättää kapinan kuvittelu lukijan mielikuvituksen
varaan. Sisällissodan kuvaamisessa Collins ei vaan onnistu.
Siis
loppuarvio on tämä: jos aiot Nälkäpeliin
tarttua, pitäydy siinä.
Älä jatka jatko-osiin, vaikka kuinka houkuttelisi. Ne eivät
millään yllä ykkösosan tasolle, vaan jäävät ainakin minun
mielestäni kauas taakse. Ykkösosan fanitus ei millään kanna kahta
jatko-osaa, jotka hajoavat täysin käsiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti