Käärmeenlumooja: Oravatyttö skeittaa ja rakastuu

Annukka Salama:

Käärmeenlumooja (2012, WSOY)

Tiesinhän minä, että joskus siellä nuorten osastollakin onnistaa! Käärmeenlumooja on kotimaista urbaania fantasiaa.

16-vuotias Unna on ketterä kuin orava. Vaikka hän ei itse sitä vielä kirjan alussa tiedäkään, hän on faunoidi; ihminen, jolla on voimaeläin. Toisin sanoen hänellä on oravan ominaisuuksia, hänessä on eläintä yli puolet, enemmän kuin suurimmassa osassa ihmisiä. Orava ilmenee Unnassa siten, että hän esimerkiksi kiipeilee näppärästi puissa ja skeittaa ”kuin joku Tony fucking Hawk”.

Unna tapaa ensimmäistä kertaa kaltaisiaan, kun faunoidipoikien porukka ottaa hänet mukaan jengiinsä. Erityisesti tytön huomio kiinnittyy punaisilla rastoilla varustettuun Rufukseen, eli romantiikkaakin on mukana.

Käärmeenlumooja alkaa kiehtovasti, se imaisee heti mukaansa. Melkein huomaamattaan sitä on jo niin kiinni teoksessa, että sitä ei pysty edes käsistään laskemaan. Puolivälissä ehkä vähän junnataan, juoni ei oikein etene. Toisaalta samalla saadaan syvennettyä hahmoja, joten ei lukeminen silloinkaan aivan tylsäksi sentään käy.

Loppukahinat ovat niin jännittäviä, että ne tuntuvat menevän ohi melkein liiankin nopeasti. Sen sijaan kliimaksin jälkeen on ainakin minun makuuni turhan paljon tyhjää: loppujahan tuntuu olevan melkein yhtä paljon kuin vikassa LotRissa! Ja silti jään kaipaamaan vastauksia eräisiin kysymyksiin: mitä tapahtui jälkeen? Miten nämä tyypit oikein selittivät koko jutun (vaikkapa viranomaisille)?

Puhekieli sopii teokseen; täydellinen kirjakieli olisi tämän tyyppisessä nuortenkirjassa vain outoa. Tekstiä on todella iisiä lukea. Sen sujuvuus saa sivut kääntymään niin nopeasti, että kirja melkein toimii viuhkana sitä lukiessa. Kielensä(kin) puolesta teos on suunnattu selkeästi nuorille.

Nuorten jutut ovat toisinaan hitusen outoja, tulee mieleen Tarantinon dialogi. Salama onnistuu sellaisessa sanailussa välillä paremmin, välillä huonommin, yleensä ihan okei.

Tämä on tosi pieni kielellinen juttu, mutta se ärsytti minua aivan vietävästi: kirjassa ”kiskotellaan” joka välissä. Koska termi on minulle vieraahko (itse venyttelen, en kiskottele), pisti se silmään koko ajan. Joitain muitakin tikkuja jäi pupilliin kiinni: esimerkiksi ”se” ihmisestä – siis kerronnassa, ei dialogissa. Toki ymmärrän, että ”se” kuuluu puhekieleen varsinkin nuorilla, mutta silti tuollainen saa huulen mutristumaan. Kiroiluakin oli muuten aika lailla, ihan vaan varoituksena.

Hahmot ovat ihastuttavia. Faunoidijengin jäsenet ovat kukin omia persoonallisuuksiaan, vaikka eniten keskitytäänkin Unnaan ja Rufukseen. Rufus kuvataan varsin valloittavaksi, itsekin haluaisin tuollaisen miehen kainaloon, vaikka on ehkä utopistisen täydellinen ja kaikkivoipa. Hänen suuri salaisuutensa ei kauaa pysy salaisuutena tarkkaavaiselta lukijalta, mutta onneksi tarina ei perustukaan sen tiedon panttaamiseen.

Kaveriporukan kanssakäyminen on kuvattu aidosti. Vaikka ovatkin osittain eläimiä, tekevät nämä nuoret sellaisia juttuja kuin nuoret nyt yleensäkin tekevät. Alkoholia käytetään, ei ihannoiden tai kauhistellen vaan luontevasti. Seksistä sama juttu.

Sen sijaan Unnan perhe kuvataan selvästi heikommin. Ovat ilmeisesti kuitenkin rakastavia vanhempia, vaikka alussa luulinkin tytön olevan täysin heitteillä. Tuli jopa mieleen Väristyksen täysin välinpitämättömät vanhemmat. Unnan aikuinen sisko perheineen on sentään paremmin kehitelty.

Santian osuus teoksessa on kummallinen. Mitä tarkoitusta palvelee se yksi hänen yksinäisiä toimiaan kuvaava pätkä? Ehkä hänet olisi voinut punoa kirjaan mukaan jo aiemmin, mutta salaperäisemmin; paljastamatta lukijalle, miten hän liittyy tarinaan – tai sitten jättää hänet pelkäksi loppuyllätykseksi. Tosin silloin koko tyyppi olisi tullut jo liiankin yllättävästi, niin sanotusti täysin puun takaa.

Eläinihmisten maailma on kiehtova. Ajatus ei tietenkään ole aivan uusi, mutta Salama onnistuu käsittelemään sitä kiinnostavasti. Alkaa itsekin miettimään, että mikä eläin sitä oikein olisi.

Voimaeläimet ovat välillä hitusen huvittaviakin. Eläimen ominaisuudet tuntuvat joskus enemmänkin sellaisilta, joita ihmiset kuvittelevat eläimillä olevan, tyyliin pöllö on viisas ja kettu ovela. Toisaalta myös tämä: kenelle tulee harakasta mieleen musikaalisuus? Ja se Eetu vielä kaiken huipuksi...

Unnan oravuus on kivasti esillä teoksen alkupuolella, mutta sitten se tuntuu melkein unohtuvan. Hän saattaa ajatella kiipeämistä jonnekin korkealle, mutta pysyy maan pinnalla. Puissa kiipeilyn ja skeittaritaituruuden kuvaaminen oli niin vauhdikasta, että olisin halunnut lukea siitä ehkä enemmänkin enkä vain alussa. Lisäksi oravamaisuudella ei ollut loppuratkaisuissa oikein osaa eikä arpaa, vaikka niin olisin olettanut.

Yhtenä teemana kirjassa on tahdon ja vaistojen välinen taistelu. Eläimen vaistot taistelevat faunoidinuorissa ihmisen tahtoa vastaan. Esimerkiksi fyysinen, eläimellinen himo ja vetovoima vastaan ihmisen tahto ja kyky sanoa ei. Faunoidinuoret eivät koe olevansa eläimiä, heille on kunnia-asia pystyä hallitsemaan viettejään.

Toisaalta miksi he haluaisivat olla ihmisiäkään, jos ihmisyys kerran tarkoittaa tappajan mielenlaatua? Teoksen näkemys ihmisyydestä on nimittäin melkoisen kova: ihminen, jossa on nolla prosenttia eläintä, on metsästäjä, pelkkä tunteeton tappaja. Olisin toivonut, että metsästäjien näkökulmaa olisi näytetty hiukan enemmän. Mikä on motiivi metsästää? No, ehkä jatko-osissa; niitä nimittäin on jo yksi ilmestynyt.

Käärmeenlumoojan lukee melkoisen nopeasti: se on tässä tapauksessa plussaa. Sujuvasti soljuva kieli, vauhdikas juoni ja kiehtovat hahmot riuhtaisevat nojatuolissa nuokkuvan lukijan omaan maailmaansa eivätkä päästä pois ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu. Tietysti kokonaisuus on myös melko kevyt, mutta se ei haittaa, jos ei mitään raskasta kaipaakaan. Selvästi parempaa nuortenkirjallisuutta!

Koko kirjasta huomaa, että tarkoitus on tehdä sarjaa. Ja niin vauhdikkaasti tämä sarja kyllä alkaa, että ainakin minua kiinnostaa myös jatko. Aivan kirjan loppupuolella esitetään vielä kutkuttavia kysymyksiä, jotka jäävät vielä toistaiseksi arvoituksiksi. Lopussa ei sentään ole mitään cliffhangeriä, mutta kuitenkin sen verran koukuttavasti päättyy, että tekee mieli jatkaa sarjan parissa pidemmälle.