Kjell Westö:
Missä kuljimme kerran
(2006, Otava, suom. Katriina Savolainen)
alkuteos:
Där vi en gång gått
No niin, taas pitkästä aikaa täällä. On se kummallista, kun muu elämä kovasti koittaa tunkea bloggaamisen edelle. Jatketaanpas nyt sitten näitä Hesarin suosikkien läpikäyntiä, jos vaikka joskus päästäisiin perillekin (kaikki on kyllä tullut jo luettua, mutta niistä kirjoittaminen vain viivästynyt). Kolmanneksi nousi jälleen kerran yksi Finlandia-voittaja; Westön tiiliskivi kuvaa
Helsinkiä viime vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä.
Kirja
seuraa useiden helsinkiläisten vaiheita vuosina 1905-1938.
On Allu Kajander, merimies ja duunari; Lucie Lilliehjelm, boheemisti
yksin elävä yläluokkainen nainen; Cedi Lilliehjelm, Lucien
konservatiivisempi veli; Henning Lund, salaperäinen liikemies; Eccu
Widing, muotokuvavalokuvaaja; Ivar Grandell, vasemmalle päin
suuntautunut toimittaja; ja monia muita.
Tärkeimmäksi
päähenkilöksi nousee kuitenkin Helsinki. Teos on kuin rakkauslaulu
kaupungille ja sen historialle, sen muutoksille ja pysyvyydelle.
Yhteiskunnan eri luokkien kautta nähdään kahtia jakautunut
Helsinki kauheimmillaan ja kauneimmillaan.
Hahmot
ovat ihanan inhimillisiä kaikkine heikkouksineen.
Kieltolain aikanakaan viina ei ole vierasta suomalaisille, ehkä sitä
juodaan jopa enemmän, kun taakkana on maan kahtia raastanut
sisällissota. Sota ei suinkaan loppunut voitonparaatiin; kansan
jakautuminen on havaittavissa aina viimeisille sivuille asti,
vuosikymmenten päähän. Se ei näy ainoastaan hahmojen välillä,
vaan jokaisella on oma sielunmaisemansa, oma sisäinen valonsa ja
pimeytensä. Sielun tuskaa yritetään unohtaa alkoholiin,
rakastajattariin, jazziin, autoihin, mikä nyt milloinkin on muodin mukaista.
Alussa oli hitusen
vaikeuksia pitää niin monia nimiä päässä, tein jopa
jonkinlaisen mindmapin hahmojen välisistä suhteista. Joskus
alkupuoliskolla sen päivittäminen kuitenkin taisi unohtua, kun
pääsin paremmin sisään tarinaan ja sen maailmaan. Se ei ole
mikään ihme, sillä kirja todellakin vei mukanaan. Siihen saattoi
uppoutua pitkiksi ajoiksi kerrallaan, unohtua vuosisadantakaiseen
Helsinkiin.
Kertoja
on kuin tuuli. Välillä
se pyyhkäisee takinlievettä, välillä puhaltaa korvista sisään,
välillä nappaa mukaansa kirjeitä ja viskoo niitä lukijan silmien
eteen, välillä lentää jossain kaukana ylhäällä, mistä
kaupungin asukkaat näyttävät vain muurahaisilta keossaan. Se
seuraa tapahtumia luonnonvoiman kärsivällisyydellä ja
etäisyydellä. Se ei moralisoi tai elä tunnekuohussa mukana, kaiken
sellaisen se jättää lukijalle.
Ja siinä Westö
todellakin myös onnistuu. Ainakin minä kiinnyin hahmoihin niin
vahvasti, että taisi sitä jossain vaiheessa olla ihan tippa
linssissä. Ainakin sisällissodan aikaan ja varsinkin heti sen
jälkeisissä tunnelmissa oli sellaista karua riipaisevuutta, että
ihan järkytti.
Samaan tapaan
tarina käsittelee hahmojaan. Tuulen lailla se viskoo
elämänkohtaloita pitkin kaupungin suoria katuja. Sattuman kautta
tarinalangat risteävät, kohtaavat, ehkä solmiutuvat hetkeksi ennen
kuin erkanevat jälleen. Kirja ei suo onnellista loppua kaikille,
joille sellaisen soisi, tai karmeaa kohtaloa niille, jotka sellaisen
ehkä ansaitsisivat.
Se kertoo vain
elämästä; tietyn ajan tavallisista ihmisistä, jotka kulkevat
minne maailma ikinä heidät sattuukaan heittämään. Kansainväliset
muodit, uudet villitykset, poliittiset virtaukset, urheilutulokset ja
kaikki muu maailman meno pitää kaupungin jatkuvassa liikkeessä, ja
se liike saa ihmisetkin liikkeelle kaupungissa.
Ihana,
riipaiseva, runollinen kokonaisuus.
Teos saa historiallisen ajan heräämään eloon. Se tuo vahvan
mielikuvan nopean muutoksen tahdissa sykkivästä Helsingistä, jonka
kaduilla kansan eri laidat kohtaavat. Kielen ja yksittäisten
ajatusten kauneus on eleettömän luontevaa. Runsaasta
henkilökaartista johtuvan alkukangertelun jälkeen Missä
kuljimme kerran vei mukanaan
elämän aalloille ja heitti vasta viimeisellä sivulla jälleen
rannalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti